Olin kerran sijaisena kahdeksannen luokan terveystiedon tunnilla. Ihastelin kovasti ryhmän keskustelevaa ilmapiiriä, oppimishaluja ja innostuneisuutta. Välitunnilla kävin opettajainhuoneessa kahvilla ja kerroin kokemuksistani. Syy oppilaiden intoon selvisi pian: olin opettanut musiikkiluokkaa.
Oppilaiden into terveystietoa kohtaan tuskin kumpusi musiikkipainotteisesta opetuksesta. Musiikkiluokka voi kuitekin saada ihmeitä aikaan: ryhmähenkeä, kannustavuutta, opettajien erilaista suhtautumista. Tunnetta, että me olemme muuta kuin nuo tavallisten luokkien oppilaat ja sillä tavalla meidän on myös käyttäydyttävä.
Yle uutisoi tänään niin sanotun koulushoppailun yleistymisestä. Vanhemmat soittelevat rehtoreille tiedustellakseen, kuinka paljon koulussa on vaikkapa maahanmuuttajia tai erityisoppilaita. Kykenemättömyys sietää erilaisuutta ei tietenkään ole motiivina sille, ettei lapsi menekään lähikouluun. Vanhemmat vain haluavat jälkeläiselleen parasta: oppimismyönteisen ilmapiirin, jossa kukaan erityistä tukea tarvitseva oppilas ei vie opettajan huomiota pois juuri minun lapsestani.
Mahdolliset häiriötekijät on siivottava pois oman lapsen ympäriltä, ja parhaiten se onnistuu painotetussa opetuksessa. Painotetun opetuksen suosiossa on tuskin kyse pelkästään vanhempien halusta kehittää lapsen taitoja tietyissä oppiaineissa. Motiivina on taata lapselle suotuisa oppimisympäristö ilman lahjattomia oppilaita tai kulttuurisia kauneusvirheitä, ja vanhemmat tietävät, että monet muut painotettua opetusta suosivat ajattelevat samoin.
Kun vanhempien valinnanvapaus on perusopetuslain uudistusten myötä kasvanut, myös erot koulujen välillä ovat kasvaneet. Mahdollisuus valita lapselleen painotettua opetusta tai itseä miellyttäviä kavereita tarjoava opinahjo ruokkii alueellista, sosioekonomista ja yksilöiden välistä eriarvoisuutta. Valinnanvapauttaan käyttävät vanhemmat tahtovat ehkä hyvää mutta luovat samalla hierarkkisia rakenteita koulujärjestelmän sisälle. Potentiaaliset koulutoverit nähdään pelkkinä hidasteina oman lapsen loistavan tulevaisuuden tiellä.
Painotetun opetuksen suosio on johtanut myös koulujen pakkomielteiseen profiloitumiseen. Parhaat oppilaat saadakseen ja vertailuissa pärjätäkseen koulut kilpailevat naurettavuuksiin asti innovaatio- ja kansainvälistymisstrategioillaan. Jokaisella koululla kuuluu olla nykyään arvot ja toiminta-ajatus: kasa latteuksia, jotka keksitään koulutuspäivän vaivaannuttavassa aivoriihessä ja joita kukaan ei tahdo muistaa.
Tasa-arvoiseen perusopetukseen keskittyminen on ihan kahdeksankymmentälukua. Nykyvanhemmat vaativat suureellisia visioita ja raakaa dataa, ja siihen lainsäädäntömme antaa vapaat kädet.
Peruskoulun lopulla mietin, minkälaista elämäni olisikaan, jos olisin saanut käydä kouluni toisenlaisessa seurassa. Uskoin, että olisin ollut enemmän kotonani ilmaisutaito-, taide- tai kielipainotteisessa opetuksessa ja kadehdin salaa steinerkoulun käyneitä vaikken tiennyt antroposofiasta mitään. Olisi ollut mukavaa olla vähän erityinen.
Myöhemmin aloin tajuta, että peruskoulussa ei kuulukaan olla aina omalla mukavuusalueella. Oikeisto moittii peruskoulua tasapäistävyydestä: yksilöiden ei anneta kukoistaa. En kuitenkaan ymmärrä, mitä pahaa on siinä, että peruskoulu ei jatkuvasti ruoki oppilaan käsitystä omasta erinomaisuudesta. Eihän koulun pidä olla mikään huippuyksilöiden valmennuskeskus.
Painakaa siis mieleenne tämä, arvon vanhemmat: Koulun tehtävä ei ole kasvattaa lapsianne sellaisiksi kuin te haluaisitte heidän kasvavan. Ja vaikka kuinka toivoisitte lapsillenne parhaita mahdollisia edellytyksiä elämään, kannattaa muistaa, että silotelluin tie ei ehkä aina ole se kaikkein antoisin.
(Vaihtoehtoisia näkemyksiä koulutuspolitiikkaan löytyy täältä.)