Mirjamin muistolle (1915-1992)
Mirjami-äitini olisi täyttänyt tänä vuonna sata vuotta. Omistan blogini hänelle.
Äiti oli orpo, hylätty huutolaistyttö. Hänen ensi muistonsa liittyvät siihen kun häntä, pientä tyttöä hakattiin remmillä syystä että söi nälissään vauvan ruokaa. Mirjami oli ”huudettu” isoon taloon lapsia ja lehmiä hoitamaan, vuonna 1921. Hän oli 6-vuotias.
TV 1 ( 22.9.2015) palautti mieleen äitini tarinan, jonka hän kirjasi ruutuvihkoon elämänsä ehtoona, 1990-luvun alussa. Se on sellaista faktaa, jota enää harvemmin lukee tai tapaa. Onneksi hän sen kirjasi, ilman isoja kirjaimia ja välimerkkejä – äitini kävi kai kaksi luokkaa kansakoulua, mutta osasi kyllä lukea ja kirjoittaa. Ja kertoa tarinoita!, siinä missä 99-vuotiaaksi elännyt isäni äiti, Josefiina-mummu.
Huutolaissysteemi tarkoitti itsenäisen Suomen alkuhistoriassa sitä, että vuoden lopulla, esimerkiksi ”Viattomien lasten päivänä” käytiin kunnantalolla kerran vuodessa huutokauppaa orvoista lapsista, kerjäläisistä, invalideista ja muista ihmismassan hylätyistä. Se talollinen, joka pienimmän tarjouksen teki, sai huutolaisen vuodeksi vaivoikseen tai töihin.
”Tuntui samalta kuin olisi hevosia myyty, minä olen hevonen jota myytiin. Pelko ja häpeä oli aina läsnä, ei mitään hellyyttä. Koskaan ei kukaan pitänyt sylissä. .”.
Näin kertoo huutolaisena myyty mies TV 1:n dokumentissa. Samanlaisia tarinoita oli äidilläni. Pahinta oli, kun hän joutui talvellakin nukkumaan navetassa rangaistukseksi siitä, että oli 6-vuotiaana hoitanut huonosti talon lapsia, vauvaa. Talvikenkiä ei ollut, vain rätit, joten jalat paleltuivat kun piti kulkea kauppareisulla.
”Elämä oli yhtä kärsimystä, nukuin tuvan nurkissa, lattialla ja kuljin ilman kenkiä pakkasella. Remmiä sain kun söin nälkääni lapsen ruokaa, Siitä sain rangaistukseksi nukkua navetassa keskitalvella, ja minua hakattiin melkein joka päivä…”.
Äitini pelasti sittemmin talollinen naapuri. Rakkaus. Onni oli lyhyt, sillä omia pieniä lapsia kuoli ja ensimmäinen rakkaus, mieskin kaatui rintamalla heti talvisodan alussa. Jatko on historiaa . Siihenkin liittyy paljon kärsimystä, mutta myös isäni ja äitini kohtaaminen. Ilman sitä uutta rakkautta Öisinajattelijaa ei olisi. Sattumalla on historiassa aina sijansa.
ps. Suomessa oli 1920-luvun alussa reilut 70 000 huutolaista.
Heidän muistonsa kunniaksi ja ÄIDILLENI kirjoitin tämän blogin!
Öisinajattelija