Työvuosistani Karjalan tutkimuslaitoksella (Joensuu / Itä-Suomen yliopisto) on jo vierähtänyt aikaa, mutta kuluneet vuodet eivät ole ihan kullanneet kaikkia muistoja menneestä. On mukavaa ja ikävää muistettavaa.
Aloitin vuonna 1995 ”linnassa”, ja toistakymmentä vuotta vierähti vikkelästi. Sekä työympäristöä, varsinkin Pielisjoenlinnan miljöötä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, että tutkijaporukan henkeä olen jäänyt kaipaamaan. Poikkitieteellinen laitos innosti erilaisiin yhteishankkeisiin. Sen sijaan Karjalan tutkimuslaitoksen muutto Joensuun yliopiston bunkkerikampukselle pitkien käytävien varsille pirstoi yhteisön ja sammutti tuon paljon puhutun hengen. Ainakin osin. Syitä on monia.
EU, hankerahoitus ja yt-neuvottelut
On tietysti helppo räksyttää ja arvostella nyt sivusta, mutta katson kyllä saaneeni – monen muunkin Joensuun yliopistotutkijan lailla – suuni auki jo yliopistovuosinani. Ja selvyyden vuoksi: en muistele mennyttä katkerana, vaan kokemastani ja ystäväpiiristä ylpeänä – sekä peräti tyytyväisenä siitä, että luovuin oravanpyörästä ennen kuin sen vauhti kävi tolkuttomaksi. Toki, jos olisin pyristellyt mukana vähänkin kauemmin, olisin jo ajat sitten kuulunut yt-neuvottelujen piiriin ja saanut potkut…
Vähän historiaa. 1990-luvun lopulla Suomen liittyminen Euroopan unioniin alkoi näkyä myös korkekoulurahoituksessa. Alkoivat niin sanotut EU-projektit ja monimutkaiset tutkimusrahan hakuprosessit. Vähitellen hakemusten tekemisestä ja kilpailuttamisesta tuli varsinainen byrokratian kukkanen ja tutkimuksen jarru. Olin määräaikaisena, sijaisena ja pätkätyöntekijänä monessa hankkeessa mukana ja voin vakuuttaa kuinka turhauttavaa oli vuodesta toiseen uhrata viikkokausia uusien projektien laatimiselle ja rahahakemuksille, jotta ne täyttäisivät EU:n tai akatemian vaatimukset. Kun on määräaikainen pesti, sen aikana on yritettävä taata se tuleva pätkätyö, apuraha tai sijaisuus. Tämä epävarmuus kysyy hermoja varsinkin silloin kun lyhimmät työsuhteet ovat muutamia kuukausia ja työttömyyspätkät aivan tavallisia. Kiitollisena muistan senkin ”laittoman” ajan, pari kolme kuukautta, jona aikana koneeni & työpisteeni säilyi Pielisjoen linnan nurkkahuoneessa, vaikka olin työtön. Kävin laitoksella päivittäin: pistämässä uutta hanketta putkeen.
Tämä kehityskulku senkun jatkuu ja on laajalti levinnyt kaikkeen rahoituskäytäntöön. EU-rahoituksen myötä ja akatemiarahoituksen kiristyttyä alettiin puhua jatkuvasti huippututkimuksesta ja huippuyksiköistä. Huiput saivat rahansa, mutta suurin osa hakemuksista (kaiketi lähimain 90 %?) on koko ajan päätynyt roskakoriin, vaikka teemat ja kohteet olisivat olleet kuinka ajankohtaisia ja näkökulmat uusia. EU-rahoitus ja pirstaloituneet ”kansainväliset” projektit sekä englanninkieliset väitöskirjat olivat maaginen taikasana. Samalla tulivat erilaiset ohjustukset ja suositukset. Vastikään myös maamme hallitus on rankannut ”Suomen tulevaisuuden kannalta keskeiset hankkeet” – aivan kuin ministereillä olisi paras tieto tutkimuksesta, sen tasosta ja eri aloista. Aivan kuin tutkimusta tehtäisiin pelkästään hyödyntämään poliittisia päätöksiä!
Hakuprosessia ollaan toki vihdoinkin osin järkeistämässä ja keventämässä
(ks. HS 27.12. Pääkirjoitus: ”Tutkijoiden aika kuluu hakemuksiin”),
mutta monta tutkijanuraa on jo ehditty tuhota, moni lahjakas nuori jättänyt yliopiston. Ja kun säästää pitää kaikilla aloilla, määräaikaisia ”rönsyjä ” karsitaan tietenkin koko ajan, varsinkin tutkimusta avustavan henkilökunnan kohdalla. Yt-neuvotteluissa laitosten johtotaso, professorit, luottamusmiehet ja -naiset sekä hankkeiden vetäjät saavat taas lähikuukausina pähkäillä Itä-Suomen yliopistossakin päänsä puhki kuka saa jatkaa ja kuka ei. Täällä itärajalla yt-neuvotteluja käydään muistaakseni jo seitsemättä kertaa. Kuvitelkaa! Tee siinä tutkimusta rauhallisin mielin, päivin ja illoin, ja mieti heilahtaako oma palli.
Väitän, että ennen, siis hyvinvointi-Suomessa tutkijan, väittelijän, assistentin, sihteerin, yliopistolehtorin ja professorin asema oli parempi, tutkimus vakaammalla rahoituspohjalla ja akateeminen asema sekä polku rauhaisampaa kulkea – jos siis kanttia oli ja lahjakkuutta. Tämän hetken ongelma on se, että myös lahjakkuudet karsiutuvat tai poistuvat taakse, ulkomaillekin. Ajatteleeko kukaan enää vakavasti sitä, että korkeakoulut tarvitsevat paljon kovinkin erilaista osaamista ja laaja-alaisuutta, yhteiskunnallista näkemystä. Se kuuluisa yliopistojen ”kolmas tehtävä”, josta olen useamman kerran saarnannut, on täysin unohdettu ja henkilökunta peloteltu olemaan osallistumatta mihinkään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ei siihen nykyisessä hullunmyllyssä ole tosin paljon aikaakaan…
Tieteen tarkoitus ja laaja-alaisuus
Eri tieteenalat ja tutkimushaarat etsiskelevät vimmatusti totuutta, kulkevat sitä kohti tutkimustehtävää tarkentaen, aineistoja keräten ja vertaillen, syitä ja seurauksia pohdiskellen. Näin on, oli sitten kysymyksessä syöpätutkimus tai Venäjän yhteiskunnallinen kehitys Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Erilaisia ja toisiaan vastaan iskeviä tutkimustuloksia syntyy kosolti: avaruuskin milloin laajenee tai supistuu mustiksi aukoiksi.
Suomen Pravdassa julkaistiin sunnuntainumerossa aiheesta kirjailija-psykologi Jussi Valtosen vallan mainio kirjailijapuheenvuoro (ks. HS 27.12. ”Kuollut merilohi ja tieteen tarkoitus”).
Siinä Valtonen pohtii tutkijan asemaa epäilijänä ja kyseenalaistajana sekä korostaa riippumattomuutta – aikana jolloin niis sanottu ”ulkopuolinen rahoitus” on tullut elimelliseksi osaksi yliopistojen hankkeita ja varsinkin talouteen liittyvät teemat korostuneet. Valtonen varoittaa kapea-alaisista ”erityisasiantuntijoista”, jotka ”joutuvat välillä oman erinomaisuutensa lumoihin”. Näin voi käydä vaikka Nobelin saaneelle taloustieteilijälle tai silloin kun ”Nobel-lääketieteilijät ryhtyvät auttamaan ihmisiä lobotomialla”.
Valtonen lainaa myös filosofi Alasdair MacIntyreä, jonka mukaan ”on tärkeä suojella yliopisto-opiskelijoita liialta erikoistumiselta liian varhain, koska riittävän laaja tieteellinen yleissivistys auttaa huomaamaan, milloin jokin erityisasiantuntijoiden joukko menettää suhteellisuudentajunsa”. On syytä ”varoa kapeuttamasta koulutuksen sisältöjä liikaa”, hän kirjoittaa.
Niinpä. On syytä myös kysyä, miten laaja-alaisuutta voidaan eri aineopinnoissa leikkausten vuosina lisätä? Eihän opiskelijoita ehditä edes kunnolla ohjata heidän opinnäytetöissään, kun professoreistakin on tehty pelkkiä rahanhakukoneita tai suurten linjojen vetäjiä. Jussi Valtonen ei ole (vielä) tohtori, mutta hänen Finlandia-palkittu romaaninsa ”He eivät tiedä mitä tekevät” (2014) on lukemisen väärti.
Öisinajattelija