Tampereen 46. elokuvajuhlat jättivät mahtavan ja miellyttävän jälkimaun. Filmit pistivät miettimään maapallomme tilaa. Ne olivat useimmiten todella laadukkaita ja tuomaristolla oli siksi täysi työ seuloa kultajyviä akanoista. Kuten usein aikaisemminkin lyhytelokuvat ja dokumentit liikkuivat täydellisesti ajan hermolla käsitellen vaikeita teemoja ja globaaleja ongelmia myös upean elokuvallisesti.
Sota on julmaa ja pakolaisuus pitkä tie
Erittäin monet filmit, niin fiktiot kuin dokumentit, sivusivat sotaa ja pakolaisuutta.
Aivan lähelle ja iholle tunki useammallakin kunniamaininnalla huomioitu Floor van der Meulenin ja Thomas Vroegen dokumenttielokuva 9 Days – from My Window in Aleppo (Alankomaat, Syyria 2015). Siinä Syyrian sisällissodan alkuvaiheet kuvataan Aleppon keskustan kerrostalon ikkunasta: kameraa käyttävä talon asukas kieltäytyy ottamasta kantaa, koska sodan osapuolet käyttäytyvät aivan yhtä tuhoavasti. Oma fiktiosuosikkini oli Krister Tanin ohjaama Mummo (Singapore 2014), jossa vanhan leskirouvan taloon tunkeutuu likainen pikkutyttö, hukkumiselta selviytynyt turvapaikanhakija. Ilmiantajaksi ryhtynyt rouva katuu loppukuvissa tekoaan katkerasti ja tunteet havainnollistuvat pitkissä lähikuvissa muutenkin.
Suomessa asuvat Hamy Ramezan, Ali Jahangiri ja Aram Aflatuni olivat tuoneet Tampereelle yhteistuumin käsikirjoittamansa ja toteuttamansa ”seurantadokumentin” Tuntematon pakolainen (2016). Siinä Jahangiri kulkee pakolaisvirran mukana Kreikasta Suomeen ja turruttavat uutiskuvat saavat aivan toisen sisällön katsojan tajunnassa. Filmi ei ole erityisemmän ”elokuvallinen”, mutta voitti kotimaisen kilpailun yli puolituntisten sarjassa. Se oli samalla yleisön suosikki.
Ari Matikaisen uusin ohjaus Sota ja mielenrauha (2016) taustoittaa suomalaismiesten sotakokemuksen kautta myös tämän hetken pakolaisongelmaa. Se sai paljon julkisuutta, mutta jäi ilman palkintoja. Kantavia teemoja ovat sodan rujo arki, miesten kokemukset ja julmuuksien kokemisen ja näkemisen psyykkiset vaikutukset. Ne tulevat aivan kuin ohimennen ilmi rintamamiesten kirjeissä ja haastatteluissa. Jan Ijäksen Hyljätyt (2016) oli omintakeinen ja erilainen pakolaiselokuva: runollinen ja rumankaunis kuvaus Lampedusan saaren pakolaisveneiden hautausmaasta.
Porvariston hillitty charmi: luokkakuvia meiltä ja muualta
Kotimaisen kilpailutuomariston muodostivat Juha Hurme, Kira Jääskeläinen ja Leena Pasanen. Kolmikko teki hyvää työtä!
Alle puolituntisten elokuvien sarjan voitti Virpi Suutarin ohjaama Eleganssi (2015).
Valinta oli mielestäni hyvin perusteltu. Lyhytdokumentti on riemukkaan paljastava tarina eliittiherrojen (Jorma Ollila, Antti Herlin, Heikki Reenpää) peltopyyn metsästyksestä. Lintuparvia odotellessa puhutaan ”elämänarvoista”, jahdin jalostavasta vaikutuksesta, mutta erityisesti koirista – englanninsettereistä ja niiden sukupuista.
Koiria rapsutellaan hellästi, pussaillaankin. Naisia tai vaimoja ei näy mailla eikä syyshalmeilla, joilla vaellellaan eleganttisiin metsästysasuihin pukeutuneina haulipyssyjen kanssa. Lopulta syödään kokin ja hovimestarin johdolla pyytä tai fasaania (?) herraseurassa, asiaankuuluvien ruokaviinien kera. Samalla harrastetaan lisää huikeaa small talkia… Eliittiherrat eivät missään vaiheessa todennäköisesti tajua, kuinka naurettavia ovat, ”aatoksineen” elämästä aikana, jolloin vähävaraiset työttömät, eläkeläiset, opiskelijat ja kaikenkarvaiset senttari-pätkätyöläiset tappelevat SSS-hallituksen leikkauksia vastaan!
Kotimaisen kilpailun erikoispalkinto yli 30-minuuttisten sarjassa meni Ville Suhosen dokumentille Ompelijatar (2015). Suhonen on viimeisten 30 vuoden aikana ohjannut ja kirjoittanut yli 30 elokuvaa, mutta ompelijatar Martta Koskisen tarina ei ole vielä ehtinyt saada ansaitsemaansa huomiota ja levitystä. Se kertoo naisaktivistista, joka tuomittiin kuolemaan syksyllä 1943.
Ohjaaja on dramatisoinut nuo Koskisen viime hetket taidokkaasti, laukauksiin saakka. Suhonen limittää erilaista materiaalia niin hienosti, että jäkikäteen ei muista mitkä jaksot on dramatisoitu ja missä kohdin hän käyttää esimerkiksi aikakaudelta säilynyttä dokumenttielokuvaa. Valokuvat ovat usein mukana kollaasina, kuvapintaa jaetaan pariin kolmeen ruutuun. Valinnat ovat perusteltuja ja puhuttelevia kokonaisuuksia, jotka täydentävät Koskisen elämäkertaa ja sitovat sen aikaan.
Niin sanotun EFA-ehdokkuuden vei Even Hafnorin ja Lisa Brooke Hansenin Small Talk (Norja 2015), ja se siis pääsee kilpailemaan Euroopan elokuva-akatemian parhaan elokuvan palkinnosta. Fiktio Small talk on yhtä huikeaa ”porvariston hillittyä charmia” kuin Eleganssikin. Siinä pikkuporvarillinen norjalaisperhe tai koko suku kokoontuu aika ajoin syntymäpäiville, mutta kenelläkään ei ole toisilleen oikeastaan mitään sanottavaa – ei edes silloin kun seisotaan kuolevan äidin vuoteen vierellä. Ihmissuhteista on jäljellä vain luuranko, ”small talk”. Sophie Perrierin Lahja (Sveitsi 2015) kuuluu samaan sarjaan. Hyväntekeväisyyttä harrastava porvariporukka edustaa aivan toista elämäntapaa tai luokkaa kuin köyhien lähiössä asuva perhe, jolle kuskataan tuiki vaatimaton joululahjashekki… Vaivautunut tunnelma on taidolla luotu!
Kurkistus outoon erotiikkaan
Parhaana fiktiona Tampere 2016 palkitsi Chabname Zariabin ohjaaman Au bruit des clochettes / Kun kuulet tiukujen soivan (Ranska 2015). Se on outo sukellus Afganistanin miesprostituoitujen eli ”batchojen” elämään rikkaiden isäntiensä seksi- ja ”tanssiorjina”. Tehtävänä on pukeutua naisiksi, esittää vatsa- tms tansseja ja kouluttaa vielä nuoria kauniita poikia seuraajikseen. Musiikki ja upeat tanssit tekevät karmeista tarinoista elokuvallisia, mutta rujoja elämän oppitunteja.
Eräs suosikkini, Maria Loyterin Ledyshka / Jäälautta (Englanti, Venäjä 2014) jäi valitettavasti palkinnoitta. Sen tarinassa muserretaan murrosikäinen orpotyttö Alja, joka rakastuu musiikinopettajaansa, aikuiseen naiseen. Väärinkäsitysten seurauksena Aljan orastava seksuaalisuus saa koko yhteisön tuomion, muita oppilaita ja opettajia myöten.
Feminismiä ja psykedeliaa
Tampere on aina kunnostautunut erikoissarjoilla. Niin tänäkin vuonna. Seurasin niistä kahta kiinnostavaa.
Jennifer Reeder tuntui monissa kokeellisissa filmeissään ihastuneen ainakin Sex Pistols ja Nirvana -yhyeiden musiikkiin. Teemallisesti hän on naisasiaa ajava feministi, mikä näkyi hyvin ”perhe-elokuvassa ” Minä nousen (2011) ja aivan upeassa, monilla festivaaleilla palkitussa teinityttöjen ”aikuistumiskuvauksessa”
Niin kaukana (2014). Jälkimmäisessä tyttöjen kuoron ja tilapäisohjaajan välille nousee aluksi konflikti, joka ratkeaa yllättäen ohjaajan kyyneliin ja yhteisymmärrykseenkin.
Toinen erikoissarja, josta näin muutaman filmin, esitteli Yhdysvaltain elokuva-akatemian arkiston avantgardea ja psykedeelisiä aarteita 40-50 vuoden takaa. Niistä kertoi Tampereelle saapunut asiantuntija, konservaattori Mark Toscano. Mieleen jäi erityisesti legendaarinen Robert Nelsonin rock-taltiointi Grateful Dead (1967),
joka on antanut paljon tyylillisiä vaikutteita myöhempien vuosikymmenten konserttitaltioinneille.
Ihastuttavia taidonnäytteitä olivat myös kokeellinen piirretty, Kathy Rosen viisiminuuttinen Peili-ihmisiä (1974) sekä Peter Rosen teknisesti moniulotteinen Loitsu (1968). Tuntui jopa oudolta ajatella, että 50 vuotta sitten vanhalla käsitekniikalla saatiin aikaan näin huikeaa avantgardea!
PS.
Ja lopuksi virallinen tiedote Tampereen elokuvajuhlien pääpalkintofilmistä eli Grand Prix-voittajasta, jota en nähnyt:
” Vietnamilainen kokeellinen fiktio The Living Need Light, the Dead Need Music (2014) on voittanut Tampereen elokuvajuhlien kansainvälisen kilpailun Grand Prix’n. The Propeller Groupin ohjaus on visuaalinen ja musikaalinen matka Vietnamin hautausperinteisiin ja -rituaaleihin. Tuomariston mukaan ”samaan aikaan yksinkertainen ja rohkea, kuolemaa ja uudelleensyntymää runollisesti mietiskelevä elokuva todistaa elokuvan mahdollisuuksista ja tulevaisuudesta ”.
Öisinajattelija