Juhlat on juhlittu 9. 5. niin idässä kuin lännessä. Venäläiset marssivat Voitonpäivänä kaatuneiden, kadonneiden ja kuolleiden läheistensä kuvia kantaen. Sotilaat ja aseet olivat Moskovan paraatissa näkyvästi esillä. EU-Eurooppa-päivää vietettiin hieman hillitymmin, Englannin brexitin varjossa, yhä EU-identiteettin uskoen. Oodi ilolle soi myös Louvren aukiolla kun ranskalaisten torjuntavoitto äärioikeistosta tuli selväksi.
Mikäpä minä olen näitä juhlallisuuksia arvostelemaan. Vaikka en idän asekalistelusta pidäkään, yhtä vähän osaan riemuita Brysselin keinotekoisesta ja eliitin rakentamasta Eurostoliitto-identiteetistä.
Lukemisesta minä kyllä nautin. Vapun tienoilla tuli törmättyä pariin hienoon uutuuskirjaan, joiden suomentajille annan heti papukaijamerkin ja kymmenen pistettä. Kyllä lukeminen kannattaa aina. Näin juhlapäivien jälkitunnelmissa suosittelen mieluusti ao. opuksia (joista laatimani kirja-arviot on julkaistu ainakin Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa).
Pobeda ja Viro vuonna 1946
Taska, Ilmar. Pobeda 1946. WSOY 2017, 315 s. (suom. Jouko Vanhanen)
Pobeda 1946 on elokuva- ja teatterimies Ilmar Taskan esikoisromaaniksi harvinaisen valmis. Kirja on kasvanut Taskan samannimisestä novellista moniulotteiseksi ja hurjaksi Viron sodanjälkeisen ajan kuvaukseksi. Toisaalta, kohtauksittain etenevä kerronta ja lapsen sekä erilaisten naisten ja miesten vaihtuvat näkökulmat ovatkin hyvin elokuvallisia – eikä kyse ole mustavalkoisesta filmistä.
Pobeda tarkoittaa venäjäksi voittoa, mutta se on myös automerkki, jonka sarjavalmistus alkoi vuonna 1946. Samana vuonna Tallinnassa kiihtyy entisten kanta-asukkaiden vaihto venäläisiin. Monista tehdään kansanvihollisia, joita romaanin miespäähenkilö, operatiivisen osaston majuri etsiskelee uutukaisen Pobedansa ratissa, naisia vikitellen ja lapsiakin ilmiantajiksi houkutellen. Rankin on nuoren pojan kohtalo. Hän tulee liian monen pettämäksi ja hylkäämäksi, kunnes totuus alkaa paljastua. Esirippu sulkeutuu äidin katoamiseen ja vangitun isän etsiskelyyn. Pobeda-setää ihaillut lapsi ei voi millään käsittää aivan kaikkea. Ei ehkä kommunismia rakentava majuri itsekään. Tehottomasti kansanvihollisia jahdanneelle löytyy nimittäin lopussa omakin isäntä, kenraalimajuri.
Naisia edustavat erilaiset sisarpuolet, joista toinen saa maksaa aatteellisuudestaan ja toinen vapaudestaan, koska rakastaa ulkomaalaista. Niinpä yhdeksi päähenkilöksi nousee lontoolainen radiotoimittaja Alan, jonka rakkaussuhde aiheuttaa päänvaivaa Viron neuvostobyrokratialle. Lontoo-jaksot ovat hieman päälleliimatun tuntuisia, mutta Moskovan salainen kohtaaminen muistuttaa rautaesiripun ajoista. Kaukorakastavaiset Alan ja Johanna ovat ainoat nimeltä mainitut päähenkilöt Taskan romaanissa. Paljonpuhuva valinta virolaisen kätketyn kasvottomuuden, menetetyn itsenäisyyden ja pakotetun kollektiivisuuden galleriassa.
Pobeda 1946 tuo mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen, mutta sen moniulotteiset henkilöt ovat enemmän sisältäpäin nähtyinä jopa vielä koskettavampia. Romaanin polyfonia, lyhyet lauseet, rytmi ja musiikillisetkin ulottuvuudet luovat koko ajan lisämerkityksiä. On helppo oivaltaa, että Kiroviin karkotetussa virolaisperheessä 1953 syntynyt Taska kuvaa oman sukunsa tai aivan lähipiirinsä vaiheita. Petetyn pojan tarina taas tuo mieleen Eduard Kotserginin huikean omaelämäkertaromaanin, GULagista paenneen pojan odysseian nimeltä Risteillä ristityt.
Mitä todennäköisimmin Ilmar Taska jatkaa kirjoittamista. Ja Jouko Vanhanen toivottavasti suomentamista. Hän on tehnyt moitteetonta jälkeä: monet Pobeda 1946 -kohtaukset ja kielelliset oivallukset jäävät päähän pyörimään.
Orpokotilapsen odysseia Siperiasta Pietariin
Kotšergin, Eduard. Risteillä ristityt. Idiootti Kustannus 2017, 240 s. (suom. Tuukka Sandström)
Tänä vuonna 80 vuotta täyttävä Eduard Kotšergin on outo lintu kirjailijaksi. Hän syntyi Suuren Terrorin vuonna 1937 ja joutui juuri ennen sotaa orpokotiin. Isä oli teloitettu ja puolalaissyntyinen äiti pidätetty vakoojana. Leningradin piirityksen aikana orpokodin lapset evakuoitiin Omskin lähelle entiseen vankilaan.
Vuonna 1945 kahdeksanvuotias Kotšergin pakeni Siperian Omskista tavoitteenaan palata äidin luokse Leningradiin. Pakomatka, suurelta osin ”jäniksenä” junissa, kesti pitkään. Välillä piti ”talvehtia” matkan varrella olevissa vankiloissa, nähdä nälkää, kokea julmaa väkivaltaa, varastella ja piileskellä ja elää asunnottomana milloin missäkin. Kuluu vuosia, mutta lopulta pojan ja äidin outo jälleennäkeminen Leningradissa onnistuu.
Neuvostoliitossa oli satoja tuhansia ellei miljoonia orpolapsia I maailmansodan, vallankumouksen, kansalaisssodan, Suuren Terrorin ja II maailmansodan jälkimainingeissa. Heidän kohtaloistaan tiedetään vain vähän. Usein neuvostoaikana sai lukea pelkkiä romanttishohtoisia tarinoita siitä miten kasvatustieteilija Anton Makarenko leipoi orpolapsista kunnon kansalaisia valtavilla eristysleireillä 1920-30 -luvuilla, teesinään muskettisoturien kuuluisa lause: ” Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!”
Todellisuudessa tuo ihmiskoe ei ollut lähimainkaan aina onnistunut. Monista orpolapsista tuli julmia stalinisteja, miliisejä ja upseereita, jotka kostivat kaltoinkohtelunsa alaisilleen. Toisista tuli ammattirikollisia ja monilta järkkyi mieli, jolloin siviilielämä kävi ylivoimaiseksi aikuisuuden ja vapauden koittaessa. Kertojia ja muistelijoita on ollut vähän ja siinä mielessä Eduard Kotšergin tekee tyylikkään poikkeuksen: Risteillä ristityt sai harvinaisena puolidokumentaarisena romaanina muutama vuosi sitten Kansallisen Bestseller -palkinnon Venäjällä.
Risteillä ristityt -romaanin outo nimi tulee siitä, että vanhempansa menettäneet ja henkensä pitimiksi pikku rikoksiin syyllistyneet lapset ja nuoret koottiin Leningradissa ensin Kresty (= Ristit) -nimiseen tutkintavankilaan ja lähetettiin sieltä junakuljetuksina kauas vankileirien saaristoon. Nuorimmat päätyivät vankiloita muistuttaviin orpokoteihin, joissa väkivalta ja eristyssellit olivat arkipäivää ja karkaamisyritykset tavallisia.
Romaania on verrattu Charles Dickensin orpolapsitarinoihin. Alkupuoliskoltaan se muistuttaa myös Aleksander Solzhenitsynin Ivan Denisovitsin päivää: tekijä kertoo paljon yksityiskohtia orpokotien arjesta. Junajaksot ovat omanlaisensa ”matkakertomus”, läpileikkaus valtavasta ja rujosta Venäjästä sodan jälkeen. Toisaalta alkuperäinen kieli, niin sanottu ”russkaja fenja” eli alamaailman oma murre on taatusti teettänyt töitä Idiootti-kustantamon suomentaja Tuukka Sandströmillä.
Eduard Kotšerginin myöhemmät vaiheet ovat lähes uskomattomat. Hänestä tuli kuvataiteilija, kirjailija ja Pietarin Draamateatterin luottolavastaja itselleen teatteriohjaaja Georgi Tovstonogoville. Sitä paitsi, hän kirjoittaa yhä, 80-vuotiaana.
Öisinajattelija