Kuolemisen kammottava eriarvoisuus
Tiesitkö että Afganistanissa kuoli terroristi-iskuissa syyskuun alussa, muutama päivä sitten parisataa ihmistä?
Saatoit tietää, jos luit lehtien ulkomaanuutisten silppu-uutisia. Muutama rivi.
Tiesitkö, että viime päivien puhutut ja uutisoidut hurrigaanit ovat monta kertaa tappavampia ja vaarallisempia Filippiineillä kuin Amerikan Itä-rannikolla? Tiesitkö? Kumpia uutisia olet seurannut, vainajia surennut, Filippiinien vai Floridan?
Tiesitkö montako pakolaista on hukkunut Välimereen tämän vuoden aikana? Mitä luulet, olisiko enemmän kuin Estonia-onnettomuudessa 25 vuoden takaa? Siitä onnettomuudesta tiedät ja muistat aika paljon, eikö vain? Muistatko montako suomalaista hukkui Estonian upotessa? Voin paljastaa, aika vähän. Ruotsalaisia yli 500.
Ei ole epäilystäkään siitä ettetkö tietäisi enemmän viime vuosien Tukholman auto- ja Turun veitsiterroristi-iskuista kuin vaikkapa Bangladeshin tulvissa kuolleista…tai edes Venäjän metroturmissa menehtyneistä vuosien tai vuoden takaa.
Kaikki kuolleet ovat…ja toivottavasti… siellä pilven herran luetteloissa tasa-arvoisia, kaiketi, jos raamattuun on uskomista. Entä maan päällä?
Unohtaminen on inhimillistä, mutta unohtava ja vääristävä uutisointi ei! Se lisää epätasa-arvoa, tunnetta siitä kuka on maantietteellisesti, taloudellisesti, tai viime kädessä rodullisesti tasa-arvoisempi kuin muu. Valkoinen mies tietenkin, suurkaupungissa , EU-Euroopassa tai Amerikassa asunut merkkihenkilö!!! Siinä sivussa perhekin… jos lapset ovat valkoisia ja pieniä, huom!
Maan päällä on, tottakai, vainajan kannalta tärkeää miten on etnisesti, rodullisesti tai taloudellisesti sijoittunut kun henki lähtee. Jos olet oikeassa ruudussa, kuolemasi koskettaa ja se uutisoidaan laajalti. Ellet, olet varjossa, tuntematon, olematon, uutiskanavien massakamaa, pimentouhri: sinua ei ole henkilönä.
Puuristit hautausmaalla
(Huomaa: itsekehu haisee…)
Kävimme vaimoni kanssa Pohjanmaalla, pystyttämässä uudet puuristit vanhempieni ja veljeni haudoille. Parikymmentä vuotta vanhat ristit alkoivat lahota… . Äitini toivomus oli sanasta sanaan seuraava:
“Elämä on meitä tarpeeksi painanut, ja siksi en halua päälleni hautakiveä. Jos haluat, pistä haudalle puuristit, kepeät, ei painavat”
Satoi rankasti, kuvittelin kulkevani eräänlaisessa ristisaatossa, mutta toimitimme asian, jonka olin itselleni ja läheisilleni luvannut. Ei kannata kehua, syntisenä tiedän, että lahot ristit olisi pitänyt korvata paljon aikaisemmin. Joku ystävistäni oli ehtinyt jo pistää tukipuut lahoavien ristien alle. Minä kiitän Sinua, näkymätöntä, muistit isäni, äitini ja veljeni.
Jostakin olen lukenutkin, että olemme elossa niin kauan kuin joku meidät muistaa. Minä muistan: Onni, Mirja ja Pertti.
Voin nimetä omaiseni, mutta kuinka monta omaista on kadonnut tai hukkunut Välimereen, kuollut viime vuosien sotiin, tulviin, maanjäristyksiin? Emme me tiedä heidän nimiään, mutta kannattaa muistaa, että joku heidät muistaa – eivätkä he ole yhtään vähäarvoisempia ihmisinä kuin kaikki muut vainajat, joiden kuolema meitä vähemmän koskettaa ja joita ei edes lasketa…
Öisinajattelija