Yliopistojen kolmas tehtävä
Kirjoitin äskettäin vastineen vuoden 2018 professoriksi valitulle Karl-Erik Michelsonille, Tieteentekijöiden ACATIIMI -lehteen (Acatiimi 7, 2018).
Syy oli se, että mielestäni professori “hämärsi” tätä yliopistoille muinoin asetettua tehtäväkenttää (= tutkimus-opetus-yhteiskunnallinen vuorovaikutus) nimenomaan tuon ns. kolmannen tehtävän osalta. Siitä käydään parasta aikaa akateemisissa piireissä myös sisäpiirikeskusteluja ja olen kuullut huhuja, kuinka tähän tehtäväkenttään haluttaisiin ujuttaa myös yritysmaailma ja kaikenlainen kaupallinen innovatiivisuus.
Ohessa mietteeni, joka julkaistiin Acatiimi 7 / 2018 -numerossa
Vuoden 2018 professori Karl-Erik Michelsen puhuu kolumnissaan Kenen kolmas tehtävä? (Acatiimi 6, 2018) yliopistojen kolmannesta tehtävästä, yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. Se , kolmas tehtävä, on usein ymmärretty myös puuttumisena yhteiskunnallisiin asioihin, ongelmakohtiin, poliittisiin ratkaisuihinkin ja myös tieteen popularisoimiseeen.
Kun nyt odottelemme kolmannen tehtävän “uudelleenmäärittelyä”, on hyvä keskustella siitäkin kuka ja miten sen määrittelee. Opetusministeriökö? Akatemiako? Poliitikotko? Vaiko me, tutkijat? Jos tutkijapiiri ei aktivoidu, aloite tulee muualta…
Michelsen puhuu hieman asian vierestä, ja tietää luultavasti erinomaisesti, kuinka epäsuosittu tuo kolmas tehtävä on tutkijapiireissä. Miksi? Siksi, että siitä ei saa uraa kannustavia “pisteitä” ja usein ainoastaan moitteita siitä, että tutkija pysyköön lestissään, siis “norsunluutornissa”. Varsinkin jos kirjoittaa suomeksi, maassa, missä “inglish” näyttää olevan väitöskirjojen valtakieli ja yhä enemmän läsnä myös Acatiimin sivuilla (?).
Kun tutkija, maisteri tai tohtori, oikeasti vuorovaikuttaa yhteiskuntaan ja kansalaisiin esimerkiksi osallistumalla politiikkaan, luennoimalla kansalaisopistoissa tms., kirjoittanmalla yleistajuisia lehtiartikkeleita tai tietokirjoja, hän kuluttaa aikaansa (uran kannalta) aivan turhaan. Tätä ei noteerata missään eikä varsinkaan pisteytetä, vaikka tutkija olisi kuinka aktiivinen vuorovaikuttaja. Kysynkin: miksi ei?
Michelsen julistaa: “Jos tehdas oli yhteiskunnan keskus 1900-luvulla, yliopistot ovat sitä 2000-luvulla”. Tuohon sanoisin, että kyse on toiveajattelusta, sillä tehtaan ja tehtaanomistajien valta on siirtynyt globaalille markkinataloudelle ja osakemarkkinoille, ei yliopistoille, jonne tunkevat entistä enemmän pääoman rahoittamat professuurit, muoti ja tilaustutkimukset. Juuri se, että yliopistot / tutkijat vaikenevat eivätkä käytä tutkimuksiin ja älyyn perustuvaa valtaansa suoraan vaikuttamiseen, siirtää valtaa markkinoille.
Kolmas tehtävä tarkoittaa myös KRIITTISYYTTÄ, ehkä entistä enemmän. Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela ja esimerkiksi erikoistutkija Ismo Björn ovat tästä toistuvasti puhuneet ja myös mielipidekirjoittaneet aluelehdissä, yliopiston sisällä ja muussa mediassa. Minusta juuri tämä on osaltaan parasta mahdollista “kolmatta tehtävää”.
Luin – ja arvostelin – hiljattain Erno Paasilinnan (1935-2000) elämäkerran. Paasilinnan veljes-sisarussarja teki yliopistojen ulkopuolella mielestäni sitä työtä, joka liippaa läheltä laitoksen kolmatta tehtävää. Toivoisin että “paasilinnalainen” journalismi, kriittinen asenne ja popularisointi olisi jatkossa entistä keskeisempi osa myös yliopistojen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta.
Öisinajattelija
(Pentti Stranius, FL, kirjailija, freelance-toimittaja, eläkeläinen)