Venäjällä Booker-palkittu kirjailija Jelena Tsizova on tehnyt loka-marraskuussa 2018 pitkän kiertueen Suomessa: Helsingistä Turkuun, Oulusta Joensuuhun. Joensuussa hän puhui 15. 11. kirjastossa täydelle salille ja lähes parituntinen kirjallisuusilta huipentui myös yleisökeskusteluun. Suomentaja Kirsti Era kertoi samassa tilaisuudessa niistä vaikeuksista ja prosesseista, mitkä liittyivät mm. Naisten ajan “kulttuurisen kääntämiseen”. Tsizovan mestariteos on muuten käännetty jo 17 kielelle.
Tässä blogissa tarjoan teille pari kirja-arviotani, jotka on julkaistu itäisen Suomen eri lehdissä, hieman lyhyemmässä muodossa.
Aluksi Tsizovan Naisten aika ja jäljempänä Nobel-palkitun Svetlana Alesijevitsin Neuvostoihmisen loppu. (Jos näiden huippukirjailijoiden tuotantoon ja joukkoon lisätään vielä vaikka Ljudmila Ulitskaja, voidaan hyvin puhua kokonaisesta “naisten aikakaudesta” venäläisessä kirjallisuudessa)
Tsizova, Jelena. Naisten aika. Into Kustannus Oy 2018, 261 s. (suom. Kirsti Era)
Naisten aika on palkittu Bookerilla, Venäjän arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla. Se on hiottu fiktio, jossa eri sukupolvet ovat pääosassa. Samalla naisten tarinoiden takaa pilkistää karu neuvostoliittolainen arki, jota babushkat pyörittävät.
Päähenkilöt toimivat kolmessa sukupolvessa. Nuorin kertoja on mykäksi jäänyt tai heittäytynyt tyttölapsi. Seuraavia tasoja taaksepäin edustavat tytön äiti ja kolme kommunalka-asunnon toimeliasta isoäitiä, babushkaa, jotka eivät ole edes sukua Antonina-äidille ja tämän Suzanna-tyttärelle. Tytär ei suostu puhumaan, vaikka lähenee kouluikää. Äiti käy töissä tehtaalla ja salaa työtovereiltaan piirroksillaan kommunikoivan tyttärensä mykkyyden. Ihmissuhteet ovat koko ajan keskiössä, niin työssä kuin kommunalkan seinien sisällä. Miehillä romaanissa on vain statistin osa: he ovat kuolleet tai poisliihottaneet. Myös Antonina-äidin, yksinhuoltajan intiimi elämä on tiukassa kontrollissa, niin tehtaalla kuin asunnossa.
Suzanna-tyttären vaikeneminen on romaanissa selkeän symbolista: hänen hahmonsa kautta Tsizova kuvaa koko neuvostosysteemin salattuja ja vaiettuja puolia, kätkettyä muistia. Sensuuri ja pelko pistivät koko kansan harkitsemaan puheitaan, erityisesti Stalinin terrorin vuosina, mutta yksinvaltiaan pitkä käsi ulottui vielä haudan takaakin ihmisten mentaliteettiin. Lapsi vaikenee, mutta babushkat uskaltavat jo horjuttaa tarinoillaan neuvostovaltaa!
Mullistavia tapahtumia tai draaman käänteitä Naisten ajassa on vain vähän, mutta silti Jelena Tsizovan mestarillinen kerronta pitää jännitteen yllä. Pikkutarkkoja ajan kuvauksia riittää ja monessa mielessä Naisten aika on sukua Ljudmila Ulitskajan loisteliaalle tyylille ja naistarinoille. Kirsti Eran suomennos on huippuluokkaa ja heijastelee kääntäjän asiantuntevaa otetta neuvostotodellisuudesta.
Babushkojen, äidin ja tyttären tarinat vuorottelevat, limittyvät ja kommentoivat arjen ihmeitä, kuten vaikka televisiota. Mielenkiintoinen detalji on sekin, kuinka babushkat vievät äidiltä salaa Suzanna-tyttären kastettavaksi. Näinhän oikeastikin tapahtui, ateistisessa valtiossa – Stalinista tai Brezhnevistä huolimatta… . Babushhkojen ja yleistäen naisten rooli on ollut usein neuvostovallan kriisikausina ja koko systeemin kukistuessa valtava: he ovat olleet arvojen, moraalin ja hengellisyydenkin säilyttäjiä, perinteiden ja tapojen siirtäjiä myös lapsenlapsilleen.
Keskeisin rooli on babushkojen tarinoilla ja muistelmilla, joiden kautta mykkä tytär saa koko ajan uutta tietoa neuvostomaan vaietusta historiasta, vallankumouksesta 1960-luvulle. Myös lukija vihitään näin salakuuntelemaan epävirallista totuutta maasta, jonka arkielämää on vaikea ymmärtää ellei ole Neuvostoliitossa syntynyt tai pitkään elänyt. Tsizova on mestarillinen kertoja, jonka omintakeinen tyyli, tarkat detaljit ja pienet nyanssit elävöittävät Naisten aikaa – tehden siitä erään viime vuosien laadukkaimman venäläisen romaanin.
Onneksi myös lisää Tsizova-suomennoksia on luvassa!
Aleksijevits, Svetlana. Neuvostoihmisen loppu. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2018, 697 s. (suom. Vappu Orlov)
Kun Svetlana Aleksijevits (s. 1948) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015, hän oli meillä tuiki tuntematon. Kuitenkin suomennoksiakin oli ilmestynyt jo kaksi, nimittäin Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985) ja Tsernobylista nousee rukous (2000). Kirjojen nimet kertovat olennaisen niiden sisällöstä. Myös romaanin Neuvostoihmisen loppu (ven. Vremja ´Second-hand´. Konets krasnogo tseloveka, 2013) otsikko puhuu puolestaan.
Svetlana Aleksijevits syntyi Ukrainassa, mutta on asunut pitkään vakituisesti Minskissä, Valko-Venäjällä. Hän aloitti uransa journalistina ja on tullut tunnetuksi ensin kriittisenä vallanpitäjien arvostelijana ja vasta sitten kaunokirjailijana.
Neuvostoihmisen loppu on sen verran taidokas romaani ja yhteenveto Neuvostoliiton ajasta ja ihmisistä, että olisin valmis pitämään sitä mestariteoksena: sen joka haluaa oppia tuntemaan neuvostokansalaisten ajatusmaailmaa viimesten vuosikymmenten murrosajalta, kannattaa lukea tämä kirja. Oikeastaan se on jatkoa Aleksander Solzhenitsynin Vankileirien saaristolle, mutta “lempeämmässä” mielessä.
Aleksijevitsia pidetään niin sanotun yhteisöromaanin mestarina. Useissa hänen teoksissaan on käytetty paljon temaattisia ja elämäkerrallisia haastatteluja, joista kirjailija kutoo monisärmäisen ja näkökulmaisen verkon ihmissuhteista ja kannanotoista ideologian tai järjestelmän puristuksessa. Mutta koska äänessä ovat erilaiset pienet ja isommat ihmiset, menetelmää voi hyvin nimittää myös polyfoniseksi – ja kirjoitustyyliä vaikka puolidokumentaariseksi. Tyylin takaa paistaa myös journalisti, joka uskaltaa antaa kansalle sen oman äänen!
Tiiliskiviromaani jakautuu kahteen osaan: Kymmenen tarinaa elämästä keskellä punaisuutta ja Kymmenen tarinaa elämästä keskellä ei-mitään. Ykkösosa käsittää “keittiökeskusteluja” vuosilta 1991-2001 ja tonen osa vuosilta 2002-2012. Haastatteluotteet ovat pitkiä ja poukkoilevia, mutta kaikessa hajanaisuudessaan toisiaan kommentoivia ja täydentäviä, keskenään sotiviakin. Haastateltavat ovat eri-ikäisiä, huomattava osa heistä naisia. Kaikki he kertovat tarinaansa myös Neuvostoliiton hajoamisen, perestroikan ja nykyajan näkökulmasta. Eri sukupolvien mietteet välillä suorastaan riemastuttavat ja kuvaavat omalla karulla tavallaan miten eri maailmoissa itänaapurissamme vielä eletään: maaseudulla ja kaupungeissa, köyhyysloukussa ja palatseissa, muistoissa ja tulevaisuudessa…
Vappu Orlovin suomennos ansaitsee erityismaininnan. Teksti on kaikkine välimerkkeineen, rikkinäisine, töksähtelevine ja ristiriitaisine lauseineen juuri sitä kieltä mitä Svetlana Aleksijevits kirjoittaa. Toivoisinpa, että Otavan Keltaisen kirjaston suomennoslistalle ilmestyisivät vielä Aleksijevitsin aikaisemmatkin romaanit: Viimeiset todistajat (1985) ja Kuolemasta lumoutuneet (1993).
Öisinajattelija