Vanhan valtauksesta,
siis Hgin Vanhan ylioppilastalon valtauksesta on kulunut näinä päivinä tasan 50 vuotta. Huh, aika rientää, eipä uskoisi. Ei varsinkaan kun niin vähän on muuttunut noista ajoista, vaikkpa opiskelijoiden asemassa. Niin, ja olisiko otettu jopa radikalismin suhteen pahasti takapakkia?
Missä kytee kapina, kuin välillä tyuntuu, että opiskelijakampukset ovat maleksivan nuorison turvatalo, josta ei vaivauduta muualle kuin kämpille tai kapakkaan? Vai olenko väärässä? Eikö juuri passiivisuus, osallistumattomuus ja ”sitoutumattomuus” näy opiskelijavaaleissakin? Ja toisaalta, myös akateeminen tutkijaporukka varoo ottamasta kantaa juuri mihinkään… Vain oma ura kiinnostaa ja pirstoutuneet puolivillaiset talouselämää palvelevat projektit…
Entäpä se kuuluisa yliopistojen kolmas tehtävä ja kritiikki?
Nostalgian kaipuutako?
Televisio ja Teema-kanava on esittänyt ansiokkaita dokumentteja tuosta ajasta, ”hullusta vuodesta” 1968. Tuli kevyt nostalginen fiilis!
1968 koko Eurooppa meni sekaisin, Ranska-Saksa-Englanti, jopa USA kuohui. Black Power ja Vietnamin sodan vastainen protesti levisi jo vähän ennenkin, vuonna 1967. Se oli hippiekansan esiinmarssia ja kuuluisaa Kalifornian ”Rakkauden kesää”, Montereyn festaria… Ja lopulta tuo huipentuma eli Woodstock: Jimi Hendrix & co.
Vuodesta 1968 opiskelijaelämä vilkastui, sähköistyi ja politisoitui Suomessakin, pienellä viiveellä.
Lapualaisoopperan ja Käpy selän alla-elokuvan jälkimainingeissa vallattiin Vanha, mutta varsin pian päättyi ns. kulttuuriradikalismin aika: 1970-luvun alussa alkoi ”luokkakantaisen ja tiedostavan” taistolaisuuden puolivuosikymmen.
Tiedonantajaa myytiin isojen cityjen joka kadunkulmassa ja Neuvostoliitto nousi uudeksi utopiaksi, mallimaaksi
”Alas tulopolitiikka, alas luokkasopu”!
Taisto ja Aarne ottivat yhteen ja äkkiväärät taistolaiset (Öisinajattelijakin siinä joukossa muutaman vuoden mukana, tottakai!) käänsivät katseensa itään, jotkut jopa uskoivat tankkien rauhanomaisuuteen Prahassa, mutta myös salaa seksivallankumoukseen, vapaaseen rakkauteen, ns. perskäännytykseen. Taistolaisilla oli hetken ne kuuluisat ”parhaat bileet”.
Mutta aika pian tuli takapakkia. Jo 1970-luvun lopulla. Saturday Night Fever, Bay City Rollers, Teddy and the Tigers. Erityisesti 1980-luvun alussa kaikenlainen jenkkityyli ja amerikkalaisuuden ihannointi iski takaisin. AgitProp-aika jäi pikaisesti taakse, jättäen toki melkoisen jäljen ja aukon.
Eräässä 1960-lukua analysoivassa dokumentissa elokuvamies Peter von Baghilta kysytään yli kymmenen vuotta myöhemmin, voisiko 1968-radikalismi tulla takaisin vielä 1980-luvulla.
Petteri vastaa vitsikkään osuvasti: ”Ei ainakaan kovin pian, onhan se järkyttävää kun nyt kävelee (Hgin) yliopiston kuppilan läpi, siellä on lähes sama apaattinen tunnelma kuin kunnalliskodissa” (ps. ei ehkä ihan sanatarkka lainaus, huom?)
Aivan yhtä hyvin voisi kysyä nyt kun vuosiluku 2020 lähestyy: Voisiko ensi vuosikymmenellä olla enteitä radikalismista? Eipä juuri, ei ainakaan, jos nykyinen apatia jatkuu.
Onko missään muualla yhtä hiljaista, apaattista ja epäpoliittista atmosfääriä kuin yliopistojen käytävillä? On aikoihin eletty!
Öisinajattelija, mieluusti väärässä…