Olen viime päivinä lueskellut hieman Venäjän lehtiä ja paria kirjaakin. Venäjän yllätykselliset duuman vaalit herättivät intoa – minussa kuten monessa muussa: voiko Venäjä oikeasti muuttua?

Perestroika

Markku Kangaspuro ( ja tutkijat Jouko Nikula & Igor Stodolski) ovat toimittaneet kelpo kirjan jossa paneudutaan yli 20 vuoden takaisiin tapahtumiin – PERESTROIKA. Process and Consequences (2010), joka on jäänyt näköjään englanninkielisenä vain tutkijoiden lukemaksi. Vahinko, sietää tutustua!

Jo Kangaspuron avausartikkeli ”Perestroikan anatomia” on hyödyllinen muistinvirkistys myös Neuvostoliiton / Venäjän uudemman historian tuntijoille. (Muuten, sivumennen, Kangaspuro & Reijo Nikkilä olivat 13.12. YLEn teematiistaissa puhumassa ja vastaamassa Neuvostoliitto-aiheesta… Johan teki mieli soitella , mutta hillitsin itseni…).

PERESTROIKA-artikkelikokoelmassa sivutaan ohimennen myös itäistä Eurooppaa, Bulgarian, Unkarin ja Puolan murrosvaiheita (Katalin Miklossy & co) , Solzhenitsyniä (Ben A. Vicker) runoutta (Tomi Huttunen), etnistä ja osin rasistista huumoria (Vesa Puuronen) yms. Kirsi Kurkijärven ”Neuvostonaiset II maailmansodassa. Muistin perestroika” on hieno naisnäkökulma siitä, miten myös NAIShistoriaa uusluetaan ja kirjoitetaan yhteiskunnallisen murroksen vanavedessä… Olga Manilovan artikkeli perestroikasta ja julkisuudesta (The Public Sphere) 1980-90 -luvun taitteessa tuo keskusteluun venäläisnäkemyksen kansalaisyhteiskunnan erään keskeisen elementin olemuksesta ja voimasta.

Venäjä kansalaiskeskusteluissa

Lotta Lounasmeren toimittamassa NÄIN NAAPURISTA. Median ja kansalaisten Venäjä-kuvat (2011) – kirjassa on mukana sellaistakin kansalaiskeskusteluihin liittyvää haastattelu- ja tutkimusaineistoa, joka nousee aivan sattumalta kiinnostavaksi juuri nyt.

Camilla Haavisto (Svenska social och kommunalhögskolan) on tutkinut journalismin suhdetta monikulttuurisuuten ja muuttoliikkeisiin. Näin naapurista -osuudessaan Haavisto analysoi suomalaisen median kuvaa maamme sairaaloissa toimivista venäjänkielisistä lääkäreistä. Heitähän on useampi sata ja jotkut osaavat esimerkiksi suomea vain tyydyttävästi. Olen kuullut myös kritiikkiä – tai paremminkin huhuja – siitä, että inkerinmaalaisstatuksella tänne töihin tulleet lääkärit olisivat saaneet etuilla maahanmuuttajajonoissa, koska lääkäripula Suomessa on ollut niin huutava (?). Jos näin olisi, ”työperäinen maahanmuutto” saa aivan uusia merkityksiä. Toisaalta, meillä työskentelee myös useampi sata Neuvostoliiton / Venäjän lääketieteellisistä instituuteista valmistunutta suomalaislääkäriä.

Haaviston aineisto kuitenkin yllättää: media-kuva venäläislääkäreistä on verraten positiivinen. Sen sijaan kansalaisten käymissä keskusteluissa eri verkkopalstoilla voi kuulla toisenlaisenkin äänen, vaikka sielläkin ollaan pääosin tyytyväisiä lääkärien ammatilliseen otteeseen.

Virallinen totuus vs. kansan ääni

Aika monissa kirjan artikkeleissa jako virallisen journalistisen totuuden ja ”kansan äänen” välillä toistuu. Venäjä-aiheiden journalistisessa käsittelyssä lienee säilynyt ainakin osittain se diplomaattinen ja silkkihanskainen hienovaraisuus, mikä oli tavanomaista Kekkoslovakian vuosina, jolloin media kirjoitti yhtä, kansa puhui toista. Kaikista kiusallisimmista aiheista myös vaiettiin.

Jukka Pietiläinen (Aleksanteri-instituutti) erittelee suomalaista Venäjä-uutisointia osana ulkomaita käsittelevää journalismia. Se, että Venäjä on tässä uutisoinnissa yhä erityistapaus (vrt. vaikka Ruotsi tai USA) , ei liene yllätys. Yllättävää on se, että Pietiläisen laskelmissa Venäjä-uutisointi on meillä määrällisesti reippaasti vähentynyt 1990-luvulta lähtien. Yhä vielä venäläinen skandaali (korruptio, seksi, väkivalta) nähdään mieluusti yhteiskunnallisena isona ongelmana – kun taas lännessä vastaava skandaali tulkitaan suomalaismediassa ikään kuin poliitikon tai yritysjohtajan yksityiselämään liittyvänä tapahtumana.

Mitä tulee kielteiseen ja myönteiseen Venäjä-uutisointiin, oman kokemukseni – ja aikoinaan tekemäni puolen vuoden lehdistöseurannan – perusteella uskallan väittää ainakin sen verran, että myönteisimmät Venäjä-uutiset löytyvät lehtien kulttuurisivuilta ja kulttuurielämää käsittelevistä ajankohtaisohjelmista radiossa ja televisiossa. Ja skandaaliuutiset puolestaan niin sanotun keltaisen lehdistön palstoilta. Edustaako – vai tuottaako? – tämä lehdistö sitten todellista kansan ääntä, on ihan eri juttu…

Venäjä-kuvan lehdistöseuranta

Näin naapurista -kirjasta löytyy useampi artkkeli, jossa palaillaan myös Neuvostoliiton viimeisiin vuosikymmeniin. Kirjan toimittaja Lotta Lounasmeri (Helsingin yliopiston viestinnän oppiaine) on ottanut seurantaan suomalaiset päälehdet. Artikkeli kattaa Venäjä -kuvaa aina Tsekkoslovakian miehityksestä (1968) Janajevin junttaseikkailuihin ja Neuvostoliiton hajoamiseen (1991). Tämä lyhyt historiikki on paikallaan jo pelkästään muistin virkistämiseksi ja todistukseksi siitä, että aika paljon on Kekkoslovakiastakin jo opittu: hymistelevä itsesensuuri on hellittänyt monin tavoin.

Perusteellista lehdistöseurantaa pienlehtienkin parissa ovat tehneet Sanna Ojajärvi ja Sanna Valtonen (Helsingin yliopiston viestinnän oppiaine). Heidän laajassa artikkelissaan kansalaismielipide tulee hyvin esiin lehtien palstoilta – erityisesti vapaissa verkkokeskusteluissa. Aivan selvästi kansalaiskeskustelut myös myötäilevät virallisen journalismin esiintuomia teemoja, jotka sitten kärjistyvät verkkosivujen rajummissa mielipidevaihdoissa. Markku Kangaspuro (Aleksanteri-instituutti) keskittyy Suomen ja Venäjän ”ikuiseen sotaproblematiikkaan” eli talvisota-journalismiin eri vuosikymmeninä. Juuri talvisota-kirjoittelussahan Suomessa on ikään kuin liikuttu äärimmäisyydestä toiseen (talvisodan vähättely vs. sankarimyytti) ennen ja jälkeen Neuvostoliiton hajoamisen. Kangaspuron oivaltavaa artikkelia lukiessa miltei toivoo, että se käännettäisiin myös venäjäksi.

Kansalaiset haastateltavina

Pentti Raittila (Tampereen yliopiston COMET-tutkimuskeskus) on tutkinut väitöskirjassaan suomalaispuhetta suhteessa venäläisiin ja virolaisiin. Artikkelissa ”Venäjä kansalaismielipiteessä” hän paneutuu tavallisten suomalaisten keskuudessa tehtyihin haastatteluihin ja mielipidekyselyihin.

Eri kyselyistä vuosina 1988-89 ja 2011 tehty yhteenvetoartikkeli on kirjan lukijaystävällisin. Myös perinteisestä tutkimuksesta poikkeavin. Raittila on jakanut haastatteluanalyysinsa myös temaattisesti kiinnostavalla tavalla:
Ensin haastateltavien annetaan pohtia Venäjän virallista roolia ja suhdetta Suomeen. Sitten kysymyksissä on keskitytty kansalaisvapauksiin ja venäläiseen arkeen. Lopuksi analysoidaan sitä mitä ja miten venäläisistä puhutaan ihmisinä ja miten esimerkiksi ryssä-sanan käyttöön kukakin suhtautuu. Erityishuomiota Raittila on kiinnittänyt poikkeuksellisesti siihen MITEN haastateltavat puhuvat Venäjästä. (Ei siis siihen MITÄ puhutaan…). Näin ristiriitaisetkin väitteet ja keskustelunavaukset saavat uutta tulkintaa.

Raittila ei tee mielenkiintoisesta aineistostaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Hän ei väitä edes sitä olisiko ”ryssäviha” olennaisesti ja todellisuudessa vähentynyt tai lisääntynyt. Mutta haastatteluista kyllä selviää, että ”ryssäpuhetta” yhä on. Samoin kanslaiset kokevat joskus myös selkeästi määrittelemätöntä uhkaa idästä. Uhkakuvia paremmin erottuvat Raittilan mielestä kuitenkin 2000-luvulla monet eri puhetavat. Suomalaisten kansalaismielipiteessä Venäjä-kuva on siis pirstaloitunut samalla tavalla kuin on pirstaloitunut koko media-maailma ja uutislähteiden seurantakin.

Joensuun virallinen Öisinajattelija