”Voiko Venäjä sittenkin muuttua?”, kyselee KU Viikkolehden (9.12.) pätevä ”pintaa syvemmältä” -journalisti Peter Lodenius. Lodenius kuuluu niihin tutkiviin ja peräti harvinaisiin suomalaistoimittajiin, jotka oikeasti pohtivat mitä kirjoittavat, lukevat paljon ja perehtyvät aiheisiinsa huolella. Ja liikkuvat kielitaitonsa ja kokemuksensa ansiosta missä maailmankolkassa tahansa kuin kotonaan.
Lodenius (joka itse kirjoittaa harvemmin Venäjästä) lainaa jutussaan erinomaista – nykyisin Ruotsissa vaikuttavaa – Venäjä-tuntijaa Kalle Kniivilää. Molempien johtopäätös Venäjän duuman vaaleista ja niiden jälkinäytöksestä on selvä: vilppiä oli reippaasti, mutta erotuksena aikaisemmista kisoista kansa nyt kimmastui – ja protestoikin vaaleissa. Se antaa hieman toivoa Venäjän muutokseen. Itse kuvittelin aikoinani muutoksen alkavan jo aikaisemmin, karhunpoika Medvedevin kaudella…
Todellinen vaalitulos
Karkeiden venäläisarvioidenkin mukaan oikea äänestysprosentti duuman vaaleissa oli ehkä vain
vähän yli 40 % eikä suinkaan se ”virallinen” lukema 59,5 %. Äänestämässä kävivät monet nimenomaan protestoimassa, vaikka hiljainen enemmistö suhtautui vaaleihin tälläkin kertaa täysin välinpitämättömästi: vallananastajille ei voi mitään. Vielä yksi johtopäätös: siellä missä ”virallinen” äänestysprosentti nousi jopa yli 90 (esim gangsteri-Kadyrovin johtama Tsetsenia), vaalivilppi oli vielä suurempaa…
Eri arvioiden mukaan valtapuolueen eli Yhtenäisen Venäjän todellinen ääniosuus oli vain vähän yli 30 % – kun sen sijaan kommunistit, liberaalidemokraatit ja Oikeudenmukainen Venäjä olisivat saaneet 4-5 % enemmän äänistä kuin nyt ilmoitettiin. Näin ollen esim kommunistien osuus olisi ollut huikea 25 %. Jopa keskiluokkainen intelligenttipuolue Jablako menestyi hienosti monissa kaupungeissa, myös Suomen itärajan tuntumassa. Jablakon kannattajat olivat kommunistien ohella ilman muuta haastamassa Putin-Medvedev-”tandemokratiaa”.
Se, että kommunistit olivat duuman vaaleissa protestiaallon kärjessä, johtuu paitsi hyvästä organisaatiosta ja köyhän periferian nostalgiasta – myös aidosti siitä, että kommunisteilla on edes jonkimmoinen sosiaalipoliittinen ohjelma Venäjän muutoksen varalle. Ohjelmaan kuuluu myös äkkirikkaiden oligarkkien miljardipääoman ja muun anastetun kansallisomaisuuden ja pankkien kansallistaminen. Se, että kommunistit ovat ”patriootteina” hyvin lähellä zhirinovskilaisia nationalisteja, ei tee heille kunniaa.
Joku irvileuka Venäjällä ( en muista kuka) on myös todennnut suunnilleen niin, että ”…äärivanhoillisen puoluejohtaja Gennadi Zjuganovin naamaan on kirjoitettu kommunistijohtoisen Venäjän geopoliittinen ja geneettinen katastrofi”.
Putinin ”toista tulemista” odotellessa
Venäjän ensi vuoden presidentinvaaleista saattaa joka tapauksessa tulla mielenkiintoisemmat kuin odotettiin. Protestiaalto jatkunee viimeistään vaalikampanjan kuumetessa. Vaaleihin ilmoittautunut miljonääri-playboy Mihail Prohorov ei tule olemaan mikään uskottava vaihtoehto, ei edes tavan keskiluokan (Jablako) silmissä: hän on liian rikas ja liian moderni zapadnikki. Hänen on aivan turha höpistä ”kansalaisyhteiskunnasta. Toisaalta, Prohorov on yli kaksimetrinen ja komea – joten sopii muodollisesti vaihtoehdoksi lyhyenlännälle Putinille, mutta vielä paremmin amerikkalaisen koripallojoukkueen omistajaksi…
On esitetty myös väitteitä, että Mihail Prohorovin esiintulo jo nyt olisi ”tandemokratian” eli Putinin ja Medvedevin vastaveto protestiaallolle – että miljonääri olisi kansaa rauhoittamaan ostettu marionetti. Tällaistakin voi odottaa säikähtäneiltä Venäjän kaksoiskotkilta.
Talous ja tulevaisuus
Venäjän talouden ja kulttuurielämän pari suurinta ongelmaa vaativat pikaisia ratkaisuja jo tällä vuosikymmenellä.
Niiden parissa Putinin ”toinen tuleminen” ei ennustele mitään myönteistä. KGB-tausta, geo-, valta- ja voimapolitiikka eivät Venäjää pelasta, sillä
1)Öljyn, kaasun ja muiden raaka-aineiden vienti senkun kasvaa ja muu teollisuustuotanto kipuilee. Uudistukset jatkojalostuksessa ovat aivan välttämättömiä ja keskisuuri teollisuus & keskiluokka puuttuvat yhä, karkeasti ottaen. Armeijan ”uudituksiin” panostaminen on silmänkääntötemppu, joka vie huomion välttämättömiltä toimilta teollisuudessa ja kaupankäynnissä…
2)Venäjällä 1990-luvulla alkanut ”aivo- ja finanssivuoto” länteen ja läntisiin ”yhteis”yrityksiin vaikuttaa yhä. Omat innovaatiot puuttuvat. Ihmettelen, kuinka vähän maassa panostetaan innovaatioihin ja todellisiin it-teknologisiin modernisointeihin, aitoon kv-yhteistyöhön – sekä infrastruktuuriin. Joku muu kuin Lenin on sanonut, että Venäjä modernisoituu hetkessä, kunhan siellä joku ymmärtäisi aluksi korjata ja rakentaa maanteitä ja rautateitä. Sähköistäminen – tuo Leninin lempilapsi – on jo onneksi suht pitkällä…
3)Kulttuurielämä on yhä puolittain tuuliajolla. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena oppilaitokset ja akatemiat ovat rappiolla. Venäjän humanistiseen traditioon kuuluu vahva panostus kulttuuriin eikä kansakunta / kansalaisyhteiskunta ilman kulttuuritietoisuutta rakennu ehjäksi ja vahvaksi koskaan…, vaikka johtajana olisi kuinka vahva tsaari.
Palaan lopuksi vielä Peter Lodeniuksen Venäjä-artikkeliin. Hän kirjoittaa siinä luotettavia lähteitä lainaten, kuinka venäl virallinen media yrittää kiillottaa Putinia uudella tavalla. Presidenttiehdokkaasta on viime viikkoina piirretty ”pehmokuvaa” kun hän tähän mennessä on ollut raitis machomies, sotaisa ja seksistinen valloittaja. Tämä pehmoilu on ilmiselvä virhearviointi, sanovat Putinin lähipiiriläisetkin. Putinista on tykätty aikanaan vahvana johtajana. Pehmo perheenisä ei näillä näkymin tulevia vaaleja Venäjällä voita! Ennemminkin voittaa se, joka uskaltaa olla tsaari ja sanoa: ”Oderint dum metuant!”
Joensuun virallinen Öisinajattelija