ALEKSANDR SOLZHENITSYN EI OLLUT AINUT, joka kipattiin Neuvostoliitosta länteen. Moni muukin, tuntemattomampi, sai mennä eikä heistä välttämättä juuri kuultu. Sergei Dovlatov kuuluu niihin, jotka jättivät lyhyen 50-vuotisen elämänsä aikana jäljen – niin emigrantti- kuin venäl kirjallisuuteen. Dovlatovia saa nyt suomeksikin, Pauli Tapion hyvänä suomennoksena. Ao. artikkeli on julkaistukin, en muista missä mutta itäsuomal lehdissä kaiketi…
Dovlatov, Sergei. Matkalaukku. Idiootti, Hamina 2012, 169 s. (suom. Pauli Tapio)
Kun Sergei Dovlatov (1941-1990) ajettiin puoliväkisin maanpakoon Neuvostoliitosta vuonna 1978,
hän otti mukaansa vain yhden matkalaukullisen tavaroita. New Yorkissa laukku unohtuu kaappiin. Kun se vihdoin avataan, emigranttikirjailija saa hyvän aiheen uuteen neuvostosysteemiä irvailevaan kirjaansa. Matkalaukku on ehkä jopa Dovlatovin tyylikkäin veijariromaani.
Pauli Tapio on kääntänyt Matkalaukun oivallisesti suomeksi (kuten myös Dovlatovin pienromaanin Meikäläiset).Toivottavasti Dovlatov-sarja saa vielä jatkoakin. Ainakin venäjäksi lukemani ”Zona”, ”Kompromiss” ja ”Zapovednik” (Suojelualue) tulevat heti mieleen…
Matkalaukun mainio idea on siinä, että Dovlatov muistelee laukun sisällön innoittamana, erilaisten tavaroiden kautta, elämäänsä Neuvostoliitossa. Kirjailija on kuten Meikäläisissäkin hyvin omaelämäkerrallinen, hervoton ja spontaani kertoja, jonka paras huumori jopa vakavoittaa:
”Sellainen venäläisälykkö, joka ei ole käynyt vankilassa, on tuskin puolen kopeekan arvoinen…”.
”Millä teitä oikein iskettiin? Tiiliskivelläkö? – Kengällä, sanoin. – Lääkäri tarkensi:Varmaankin kotimaisella? – Ja lisäsi: Milloin me oikein opimme valmistamaan hienostuneen neuvostokengän?”
Dovlatovin Matkalaukku alkaa tarinalla ”Suomalaiset kreppisukat”. Sen huumorin ymmärtää jokainen vanha kunnon ”vodkaturisti”. Kertoja ostaa kavereineen keinottelumielessä suomalaisturisteilta halvalla muutaman sata paria kreppisukkia. Bisnes ei onnistu: seuraavana päivänä kauppoihin ilmestyy neuvostokreppisukkia pilvin pimein. Seuraus:
”Kaksikymmentä vuotta minun jalkojani koristivat herneenväriset sukat. Lahjoitin niitää kaikille tutuilleni. Säilytin niissä kuusenkortisteita. Pyyhin niillä pölyjä. Tukin niillä ikkunakarmien rakoja”.
Kreppisukkia seuraavat muistelot puolue-eliitin puolikengistä, puvusta, vyöstä, takista, paidasta, lakista ja hansikkaista. Nauraa saa – ja neuvostoarki paljastaa monimutkaiset kasvonsa siinä sivussa. Dovlatovin lyhyt lause ja lakoninen tyyli on omintakeista. Dialogi herskyy ja poukkoilee kuin Vasili Shukshinilla. Paitsi että Shukshinin Siperian asemasta Matkalaukun arki avautuu suurkaupungin, Pietarin silhuettia vasten.
Öisinajattelija