Onpa erikoista lukea perätysten Kalle Päätalon kaksi ensimmäistä romaania. Mikä harppaus hieman kömpelöstä esikoisesta täysveriseen kansan, yhteiskunnan ja luonnon kuvaukseen kakkosromaanissa Koillismaa! Tällä edelleen päivätyön ohella kirjoitetulla romaanilla Kalle siirtyi suurten kertojien mestariluokkaan.
Koillismaa toimii omillaan, sitä ei ole tarpeen tarkastella Iijoki-sarjan harjoituskappaleena. Mutta kun Iijokikin on tuoreessa muistissa, on hauska lukea, miten Kalle otti oikeista henkilöistä ja tapahtumista vaikutteita sekoittaen niitä kuitenkin täysin kaunokirjalliseen teokseen.
Monilta osin Koillismaa toimii jopa todistusvoimaisemmin kuin Kallen yksilötarinaan keskittyvän Iijoki-sarjan 1930-luvulle sijoittuvat romaanit. Pulavuosien yhteiskunnallinen kuvaus ja ison pilkotuksen yli Neuvostoliittoon loikkaavien motiivit saavat paremman hahmotuksen 1960 ilmestyneessä romaanissa kuin myöhemmin kirjoitetuissa.
Kuin kuristava kaulus
Myös selkosen kaksinaisen olemuksen Kalle kuvaa nyt rikkaammin kuin koskaan myöhemmin. Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois. Viipurissa armeijan käynyt napatalon poika Perttu Sääskilampi kokee samanlaisen tunteen kuin kauluksen puristaessa: ihan tukehduttaa.
”Jos se akan otto menisi suhkuksi… Tarkoitan, että jos nainen ei sattusikaan mieleinen, niin sitten sitä vasta olisikin selkosen vanki. Ei näissä oloissa oteta eroja niin kun isossa maailmassa… Olisi vain sellaista elämistä, jossa ruppi ei kuolisi, mutta muuten tukehuttaisi”, Perttu selittää.
Hän lähteekin etsimään onneaan Viipurista poliisina.
Entä Olkivaaran Elma? Hän lukee rakkauskertomuksia Nyyrikistä ja kokee voimakkaasti niiden ja oman elämänsä välillä ammottavan kuilun. Vedet tirisevät silmiin, kun hän pimeässä pirtissä russakoiden keskellä ajattelee elämänsä harmautta ja köyhyyttä ja ikävöi suureen maailmaan, jota ei ole koskaan edes nähnyt.
”Märkiä penikoita helmat täynnä ja ainainen nuusa syömisestä ja ryysyistä. Aina kun luen Nyyrikkiä, rupeaa sydämeni hakkaamaan. Niissä kun puhutaan, että kaupunkipaikoissa pääsevät palkollisetkin iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin.”
Elma tekee koko ajan lähtöä, mutta lähtemättä jää.
Kulkija kuutamoyössä
Koillismaa-sarjassa Kallen omakuva on Kauko Sammalsuo, mutta ei mitenkään hallitsevassa roolissa. Hänen, Sääskilampien ja Olkivaarojen lisäksi keskeinen henkilö on pitkään vain Tampereen pojan nimellä kulkeva etelän mies, joka avaa koko sarjan komeasti. Pakkanen paukkuu, kun mies kulkee korpitaivalta ja kiroilee neljänneksien riittävyyttä. Palelee ja nälkä yltyy, mutta täyskuun valaisemia korpia ja rämeitä riittää.
Kuka on tuo kulkija? Kalle virittää lukijan mielenkiinnon heti ensimmäisillä sivuilla.
Muutenkin romaanista huokuu, että Kalle on kaupungin rakennustyömaan kuvaamiseen jälkeen päässyt käsiksi siihen maisemaan, jonka kuvaajaksi hän on syntynyt. Luonnon kuvaus menee luihin ja ytimiin. Nyt kesän voitettua tekee oikein pahaa lukea, miten pakkanen ampuilee kuusikosta ja kalsea talviaamu lähentelee salakähmäisesti. Ei ole monta viikkoa siitä, kun vielä pääsi hiihtämään. Tapion kylvö ei ollut vielä peittänyt lumen pintaa havunneulasten matolla.
Jätkä muuttuu poroksi
Kalle teki kautta uransa loistavia pienoishenkilökuvia. Yksi ensimmäisistä on Koillismaan jätkä Tetlaus Loso, joka on ikänsä kiertänyt savotoita. Nyt sisuksia polttaa, väsyttää ja työtä jaksaa tehdä vain pahalla sisulla. Harvoin peilistä itsensä näkevä mies katsoo eräänä pääsiäisenä omakuvaansa ja näkee harmaapäisen ukon, ”naama täynnä suksenlatuja ja kelkanjälkiä.” Sarventyngät ovat alkaneet kasvaa ohimoihin.
On tullut hänen vuoronsa muuttua poroksi. Lompakossa lienee sen verran varoja, että hän pääsee omillaan hautaan, miettii mies sahan jännenaru kaulansa ympärillä ennen hyppyä.
Koillismaa sijoittuu samoihin vaiheisiin kuin Iijoki-sarjan Kunnan jauhot ja Täysi tuntiraha. Kalle on pannut omia tuntojaan Kauko Sammalsuon suivasaan matkaan hakemaan jauholappua piirimies Iivari Sääskilammilta, uittokokemuksiin ja tietyömaahan.
Ville Repo pani Kallen lisätöihin
Helposti toinen romaani Koillismaa ei syntynyt. Kalle yritti sitä seuraavaksi syksyksi Ihmisiä telineillä -romaanin jälkeen, mutta Ville Revon kirje 14.8. 1959 tuntui kylmältä suihkulta. Repo kirjoitti käsikirjoituksesta, ettei romaani ei vielä riittävän kypsä.
”Siinä ovat mahtavat puitteet näkyvissä ja monin paikoin se on myös valmista ja elävää kerrontaa, mutta esim. alku siihen, kun Kauko menee tukinuittoon, täytyy kirjoittaa kokonaan uudestaan…”
Repo piti käsikirjoituksen otetta jollakin tapaa vääränä. Hän sanoi Sammalsuon perheen saavan liian sentimentaalisen käsittelyn, ”minkä vuoksi miltei koko perheestä puuttuu kunnollinen elävyys.”
Edelleen Revon mielestä kerronta keskittyi liikaa Kaukoon ja muilla oli liian vähän tilaisuutta päästä elämään.
”Pitäisi reippaammin iskeä kiinni muihin henkilöihin, sillä kysymyksessä on sittenkin koko tuon tienoon kuvaus.”
Ville Repo ja Kalle Päätalo tapasivat syyskuussa. Kalle myönsi Revon olevan pitkälti oikeassa.
”Minulla on ollu koko aijan semmonen tunne, kun olen tätä kirjottanu, että käsikirjotuksessa on joku perusvika… kun oisin yrittäny vääntää jakoavaimella kärestään mylliytyneen pultin päästä väärille jengoille lähtenyttä mutteria”, hän kirjoittaa Pölhönkanto-romaanissaan.
Revon ohjeet tulivat tarpeeseen ja Kalle noudatti niitä taiten. Kauko on valmiissa romaanissa yksi henkilö muiden joukossa. Värikkäimmäksi nousee Hiltu-Jakista vaikutteita saanut Olkivaaran Nestori, joka myös ainoana veäntää antaumuksella selkosen murretta. Muut henkilöt puhuvat lähinnä yleiskieltä, mikä tuntuu aluksi oudolta, mutta on ehkä luettavuuden kannalta ihan hyvä ratkaisu. Yhtä leveää murretta Kalle kirjoitti Iijoki-sarjaan vasta sen loppupuolella.
Revon ohjeiden mukaan käsikirjoitus lähti oikeille jengoille. 11.4. 1960 hän kirjoitti, että ”sinulla on harvinainen sekä luontainen että parhaimmillaan myös viljelty taito tehdä eläviä henkilöitä ja eläviä vuorosanoja sekä myös rakentaa ja kehittää tilanteita ja kohtauksia…”
Niinpä. Esikoiromaanin kerronnallisista kömpelyyksistä ei ole Koillismaassa jälkeäkään ja dialogi on elävää, luontevaa ja värikästä. Kallella oli valtavasti annettavaa maaseutukuvaukselle, vaikka ajan kirjallisuuskeskustelussa aihetta pidettiin loppuun ammennettuna.
Kalle Päätalo: Koillismaa. Gummerus 1960, 534 sivua.