Yle TV1:n Puoli seitsemän -ohjelmassa tiistaina 11.3. kerrotaan Kainuun kenttäradan vaietusta historiasta. Aini Vääräniemi tiedotti, että ohjelmassa haastatellaan kenttäradan tuntijaa Tuomo Horsmaa.
Päätalon matkassa -blogissa kerrottiin kenttäradasta ja saksalaisten vankileiristä 1.1.201:
http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kauhujen-leiri-kummun-kallen-kartanolla/
Tässä juttu myös uusintana:
Kauhujen leiri Kummun Kallen kartanolla
Kallen jatkosota päättyi 14. elokuuta 1941 tapahtuneeseen haavoittumiseen. Kesään 1942 asti hänen sotansa jatkui sairaaloissa ja pitkillä toipumislomilla. Kesäkuussa 1942 hänet komennettiin Kivennavalla sijainneen Siiranmäen vankileirin talousaliupseeriksi ja jo juhannuksena hän saapuu ensimmäiselle vuorolomalleen. Taivalkosken kirkonkylään laskeutuu samaan aikaan ”loputtoman tuntuinen karavaani saksalaisia hevosajopelejä”. Kallesta miehet näyttävät toisen tai kolmannen luokan sotilailta. Kaikki ovat ikämiehiä. Lisäksi joukossa on silmä- ja käsipuolia sekä ontuvia.
Juhannuksen jälkeen aletaan puhua, että ”kyllä nyt Hitleri kummasa kuvasi”. Karavaani on jakautunut kahtia. Toinen puoli jatkoi matkaa Puolangan suuntaan, toiset leiriytyivät Isokummun kohdalle Kummun Kallen maille.
Tiedettiin lisäksi, että saksalaiset alkavat rakentaa kapearaiteista kenttärataa, joka ulottuu Hyrynsalmelta Kuusamon kautta Kiestinkiin ja aina Muurmannin rataan asti, kunhan se on saatu vallatuksi.
Kummun Kallen kannalta asiassa oli yksi iso mutta. Hänen metsäänsä kaadettiin nurin. Kenttäsirkkelillä tukeista sahattiin lankkuja, piiruja ja lautoja rautatien, sen huoltorakennusten sekä vankileirin tarpeisiin. Maan omistajalle asiasta ei kukaan ollut puhunut mitään eikä kukaan suomalaisista paikallisista herroistakaan osannut selittää, kenen valtuuksilla saksalaiset toimivat.
Pelkäävä setä
Seuraavilla lomillaan Kalle kuulee vauhkona pelkäävältä sedältään lisää. Radan rakentajat ovat saksalaisten vankeja, joiden julmaa kohtelua ei mitenkään peitellä suomalaisilta siviileiltä.
”Tappaneet jo tähän mennessä varmasti kymmeniä vankia. Ja jos ehki tappasivat kivuttomasti, mutta kun ensin rääkkäävät. Se on nyt, kaima, ihmisen henki kaitanen assia Kummun maisemilla”, omankin henkensä puolesta pelkäävä setä-Kalle sanoo ja jatkaa:
”… kun joutuu kotisa akkunasta kahtelemaan miten ihmistä potkitaan ja pieksetään ja roikotetaan ristinpuussa vuorokausitiolkulla. Pakotetaan sitte vanki kaivamaan itselleen hauta, johon ammutaan. Aivan kauhuin paikka tästä kotimökistä tuli…”
Eikä siinä kaikki. Saksalaiset upseerit konjakkeineen ja viineineen olivat myös alueen suomalaisen naisväen mieleen. Kallekin menetti Milka-vaimonsa saksalaisten matkaan juuri niin kuin unimaakari oli tapahtumat maalannut hänelle jo ennen talvisotaa.
Vankileirien saaristo Pohjois-Suomessa
Natsi-Saksan vankileiri Suomessa. Pakkotöitä. Siviiliasutuksen keskellä. Peittelemätöntä väkivaltaa ja murhia.
Ennen Kalle Päätalon vuonna 1981 ilmestynyttä romaania Tuulessa ja tuiskussa en tiennyt näistä mitään. Samaa asiaa Kalle oli käsitellyt jo 1960-luvulla Koillismaa-sarjassa, mutta ei näin selvästi.
Mistä oli kysymys?
Lars Westerlundin tutkimus Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941 – 44 (Tammi 2008) valottaa asiaa.
Westerlund kirjoittaa Saksan Wehrmachtin rakennuttaneen toisen maailmansodan aikana yli 2500 kilometriä kenttäratoja. Liikennöitävään kuntoon niitä saatiin 1900 kilometriä. Hyrynsalmen-Kuusamon rataa valmistui 208 kilometriä kesään 1944 mennessä.
Kummun Kallenkin maita halkaisseen radan rakentaminen alkoi 1.7. 1942, jolloin töihin osallistui 340 neuvostosotavankia. Enimmillään vankiluku oli 1938 vuonna 1943. Vankien lisäksi rataa oli rakentamassa saksalaisia sotilaita, saksalaisia rangaistussotilaita sekä Organisation Todtin palveluksessa ollutta työvoimaa.
Vankileirejä saksalaisilla oli Isokummun lisäksi Kuusamossa, Kaikkosessa, Sänkikankaalla, Penttilässä, Leinossa ja Tervajoella. Suomussalmen – Taivalkosken alueelle on Westerlundin mukaan haudattu ainakin 285 neuvostovainajaa.
Saksalainen tavarajuna Hyrynsalmen – Kuusamon kenttäradalla talvella 1943.
Hirmutöiden silminnäkijöitä
Aikalaisten kertomukset sotavankien kohtelusta ovat tyrmistyttäviä.
Suomalaiset ottivat vuonna 1942 kiinni kaksi kenttäradan työmaalta Leinon leiristä karannutta neuvostovankia ja palauttivat heidät saksalaisille. Karkulaiset hakattiin heti, sidottiin piikkilangalla puuhun, riisuttiin ja jätettiin sääskien ja muiden syöpäläisten piinattaviksi. Yön jälkeen heidät laitettiin raskaaseen työhön. Viikon kuluttua he katosivat, nähtävästi kuolivat, on silminnäkijä kertonut.
Lisäksi on olemassa kuvauksia vankien ampumisista ja hirttämisistä sekä kiduttamisesta kuoliaaksi avannossa.
Tuomiolla DDR:ssä
Elokuussa 1942 erilleen neuvostovankien leiristä Isokumpuun perustettiin saksalaisvangeille Kenttärangaistusleiri III. Leirin oloista saatiin tietoa vuonna 1949 DDR:ssä järjestetyssä oikeudenkäynnissä, jossa todistajina oli neljä hengissä selvinnyttä vankia. Myös he kertoivat raskaista töistä, väkivallasta, teloituksista ja valeteloituksista sekä ripulista. Ripulista kärsivien päälle kaadettiin yöllä jääkylmää vettä. Saniteettiteltassa sairastuneisiin ruiskutettiin vihreää nestettä, joka johti kuolemaan. Kuolinsyyksi merkittiin verenkiertohäiriö. Kuria leirissä piti SS-joukko.
Leirin ulkopuolella Taivalkosken kirkonkylän ja Jokijärven välisellä tiellä oli vartiolava konekivääreineen, jota Kallekin on kuvannut.
Rangaistusvangit siirrettiin myöhemmin leiristä pois, koska raakuudet järkyttivät alueen suomalaisia asukkaita.
Hallen alioikeus tuomitsi leirin aliupseereita vapausrangaistuksiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Vääpeli sai elinkautisen kuritushuonerangaistuksen, huoltoaliupseeri 12 vuotta ja eräs toinen aliupseeri kahdeksan vuotta vankilaa.
Saksalaisten rakennuskohteista Suomessa vastannut organisaatio oli Einsatz Finnland. Vuoden 1943 puolivälissä sen työkohteissa oli yli 6000 miestä, joista noin tuhat neuvostosotavankeja ja 2500 ei-saksalaisia ulkomaalaisia 14-17 kansallisuutta.
Marssien pakkotyöhön
Tammikuussa 1943 Kalle oli taas lomalla ja seurasi setänsä pihamaalla, kun vankeja marssitettiin aamulla ratatyömaalle. Rivistöt lähestyivät ja laulu Erika pauhui.
”Nämä vangit todella marssivat! Eivätkä mitään tavallista marssia, vaan tosiaan paraatimarssia, sellaista jossa uutta askelta hakeva jalka nakataan edessä vaaka-asentoon”, kuvailee Kalle.
Vartiomiehet huiskivat pitkillä kepeillä marssijonojen väleihin vankeja, jotka olivat jäämässä ruodusta.
”Repaleiset, pakkasviimassa heiluvat vaatekulut ja syvälle painetut risaiset kesälakit olivat käsittämättömässä ristiriidassa ylvään paraatimarssin kanssa, johon vangit piiskattiin. Keppien humahtelu miesjoukkoon, jossa muun surkeuden lisäksi heilui täysin paljaita käsiä, nostivat sisälleni vihan ja säälin”, muisteli Kalle tapausta vuonna 1981.