Suomi on sotakirjojen luvattu maa. Kaukopartiomiehet, sissit ja muut sankarit hyökkäävät, saartavat, puolustavat ja vetäytyvät yhtä varmasti joka vuosi marraskuuhun mennessä kuin isänpäivä koittaa.
Rintama ryskyy, mutta sitä ei perinteisissä sotakirjoissa kerrota, miltä sodan läheneminen tuntui tai miten sota koettiin kotirintamalla. Kalle Päätalo kertoo.
Talvisodan alkamisesta on tänään kulunut 73 vuotta. Mitä sodan lähenemisestä tavallisten ihmisten tasolla ajateltiin ja mitä puhuttiin? Sen kertoo Loimujen aikaan, joka alkaa vuodesta 1938 ja päättyy vuoden 1939 lopussa Kallen lähtiessä vapaaehtoisena armeijaan. Kirja on monen muun ohessa mestarillinen kuvaus tunnoista jännityksen lisääntyessä Euroopassa, Hitlerin ensimmäisistä invaasioista, suursodan alusta ja vihdoin Suomen joutumisesta Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi.
Taitavaan tapaansa Kalle luo sanoilla mielikuvia lukijan päähän. Romaani on todella vaikuttava tuodessaan uhkan koko ajan lähemmäksi arkisten toimien lomassa. Juuri näin oikeat ihmiset ovat kokeneet maailmansodan aattokuukaudet.
Samperlaini kerjejää sotaa
Kalle kirjoittaa romaanin keskivaiheilla, ettei Suomea mainittu Euroopan suurten tapahtumien yhteydessä, mutta jännityksen tunnelmat olivat kuin lataantumassa olevan ukkosen enteitä. Kyse ei ollut vain lehtien ja radion uutisista, vaan jostain kaukaa painostavastatunnelmasta, tulkitsen hänen tekstiään. Siihen vaikutti ainakin se, että seutukunnan tuttuja miehiä oli Karjalan kannaksella linnoitustöissä. Elettiin kesää 1938.
Syyskuussa tilanne näyttää ratkeavan. Englannin pääministeri Neville Chamberlain tuo Saksan-matkaltaan terveiset, että ”olemme saavuttaneet rauhan meidän ajaksemme”.
”Minkä perkeleen rauhan”, älähtää Hiltu-Jakki.
”Sovan ja vielä helevetin ison rytinän se Samperlaini tuolla meiningillä kerjejää. Tietää sen, kun Hitlerin laista leuhaketta alakaa issoin valtakuntiin pääpamput pokkuroija, että entistä enemmän sen perhosparran vallanhimo kasvaa ja nousee päähän”.
Kummun Kallen toteutuva uni
Unistaan kuuluisa Kummun Kalle alkaa nähdä uudenlaisia enneunia. Ne ovat niin kirkkaita, että Kalle selvittää unimaakarin töitä tällä kertaa ilman jatusteluja.
”… oli sitä miehiä tässä Kummulla ja tapahtu tappauksia. Ja niitä miehiä oli kahta sorttia. Toiset niistä oli tosi kommeissa sotilasvaatteissa. Ne oli punakoita ja vöyreän kokosia. Toiset miehet, ja niitä oli paljo enempi, oli laihoja ja niillä oli reikäset vaatteenretaleet päällään”, Kalle kertoo unestaan, joka tulisi jatkosodan aikana toteutumaan. Saksalaiset perustivat hänen mailleen sotavankileirin, josta kerrotaan Päätalon myöhemmissä kirjoissa.
Sitten Tshekkoslovakia joutuu Hitlerin painostamaksi.
”Siinä se oli taas Hitlerinvala! Tarkotan mitä se viimme syksynä lupasi niin hövelisti ja pyhästi Enklantin pääministerille”, pääsee Hiltu-Jakko noitumaan.
Romppasen Väinö sanoo, ettei tästä mitään sotaa syty. Saksa vain ottaa Tshekkoslovakian suojelukseensa.
”Perkele Sekkoslovakia on nyt niin hyvässä suojeluksessa, että siellä määrejää Hitleri mitä tehhään”, Jakki vastaa.
Viimeinen uitto
Keväällä 1939 Kalle oli elämänsä viimeisessä uitossa. Sitä hän ei tietenkään silloin tiennyt, mutta ”kuitenkin tunsin jo silloin tähän uittokevääseen sisältyvän jotakin liikuttavan enteellistä”. Ei hän sentään sotaa aavistellut, mutta jotain outoa kumminkin.
Kesällä 1939 maailman tilanteen jännittyminen oli Kallen mukaan nuorille myös jännittävää seurattavaa. Tällä kertaa Saksaa ei nujerrettaisi. Kalle suhtautui naiivin myötämielisesti Hitleriin, koska tämä oli antanut näytteen kyvyistään poistamalla maastaan työttömyyden ja järjestämällä vuonna 1936 häikäisevät olympialaiset.
Kiestingin Karjalasta paennut Jeremias Rinnemaa toppuuttelee nuorten miesten intoilua:
”A elekeä työ nuoret miehet poajiko sovasta nuin kepehin mielin! Sotta ollah kauhie paikka. Mie tiijän, pojat, mittystä sota ollah…”
Jeru oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa tsaarin armeijassa ja paennut sitten Suomeen Venäjän vallankumousta.
Saksa hyökkää Puolaan
Elokuun loppupuolella 1939 jopa Hiltu-Jakki menee hiljaiseksi. On tullut tieto Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta. ”Jospa nyt maalima rauhottusi”, toivoo Romppaseen postia hakemaan tullut mies.
Muutama päivä myöhemmin Kallen työmaalle metsänraivaukseen tuodaan tieto, että työt lopetetaan tähän. Saksa on hyökännyt aamulla Puolaan.
”Miten se pieni Puola-riepu pärjejää jättiläisen kansa”, suree Riitu ja toimittaa lapsia Romppaseen ostamaan pari kolme killoa kahvipööniä ja ainaski puolikymmentä killoa sokeria. Riitu tietää, että ne menevät kohta kortille. Hermanni tietää, että se on myöhäistä, Romppanen on jo ostettu melkein tyhjäksi.
”Se on perkele kohta kaikesta nuusa! Hyvä jos ei tule taas näläkäaika”, Hermanni sanoo useamman sota-ajan kokeneena.
Rakennustöissä Inkeellä
Englanti ja Ranska julistavat Saksalle sodan. Kalle on nyt viimeisessä sotaa edeltävässä tienapaikassaan Inkeen koulun rakennustyömaalla. Pirtissä istuu lukenut mies, Koston viisaaksi kutsuttu Heikki Inget, joka ennustaa, ettei Saksa tyydy Puolan valloittamiseen.
”Siitä haiskahtaa suuret suunnitelmat, kun Hitler sano puheessaan, että ei ota päältään sotilastakkia ennen kun on voittanu täyvellisesti”.
Sitten myös Neuvostoliitto marssii Puolaan.
”Venäläiset pelkäävät Saksan pöyhistyvän liikaa. Mitä muuten vasten ne oisi menneet Puolaan”, analysoi Huttulan Eino.
Venäläisten huoli ei aiheeton
Inkeen työmaalla muurari Pauli Halkola puhuu vaivihkaa Kallelle asioita, joita tämä ei ajan yleisessä ilmapiirissä ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Linnoitustyöt kannaksella ovat saattaneet venäläiset epäluuloisiksi eikä rajalta Pietariin ole kuin näppäset kolme peninkuormaa, Halkola muistuttaa.
Mutta eihän Suomi haudo hyökkäystä Venäjälle, vänkää Kalle.
”Ei Suomi. Mutta Venäjä pelkää, että jotkut suurvallat voivat tulla Suomen kautta”, Pauli sanoo ja varoittaa puhumusta ”tässä hengessä” linnoitustöistä suuressa sakissa.
Etupiiri sittenkin lähellä
Rakennusmestarin radiosta kuunnellaan uutisia. Neuvostoliitto ehdottaa neuvotteluja Baltian maille. Ennen pitkää myös Suomelle. ”Nyt alkoi jo tuntua siltä, että emme sittenkään asuneet tarpeeksi kaukana suurvaltojen etupiireistä”.
Eikä asuttu. Joukko työkavereita haetaan Inkeen koululta ylimääräisiin kertausharjoituksiin. ”Vain tällä mallilla ovat asijat…” ”Tilanne kehitty äkkiä. Sinun ja muitten suojeluskuntalaisten pitää tulla viimmestään aamulla kirkonkylään”.
Pian reserviläisten lähdettyä uutisissa kerrotaan Neuvostoliiton vaatineen Suomelta sotilastukikohtia käyttöönsä. Vain lähivaloilla ajavia kuorma-autokolonnnia alkaa poikkeilla öisin kahville Inkeelle. Kuljettajien vastaukset kysymyksiin ovat vältteleviä.
Onea olo pimeässä metsässä
Kallen oneaa tunnetta lisäävät voimakas mielikuvitus ja syysiltojen pimeys. Huhutaan metsästysreissulla nähdyn outoja kulkijoita ja venäjää puhuvia miehiä. Kalle istuu maantien varressa ja on kuulevinaan matalasti puhuttua outoa kieltä. Autojen valoissa ketään ei näy, mutta aina pimeydessä hän vapisee kuin kuumeessa.
Ensimmäisenä YH-kutsujen jälkeisenä lauantaina Taivalkosken kirkonkylä on mustanaan sotilas- ja suojeluskuntapukuisia miehiä. Mieliala on vielä optimistinen: ”Paskan sotia tästä kehittyy. Menee vain näissä reservihommissa hukkaan hyvää pöllintekoaikaa”.
Sanojen optimismi on vain näennäistä. Miehet tekevät joukoittain ”parannuksia”.
Mainilan laukaukset
Mainilan laukauksista Kalle kuulee Kalle-sedältään halkosavotassa. ”Halonteot on nyt kaitasia asijoita. Saapa nähä mihin suuntaan tämä Suomen kohtalo ratkijaa. Nyt kun venäläinen katkasi suhteesa Suomeen ja väittää suomalaisten ökäytelleen heitä tykillä Mainilassa. Se Mainila on vissiin josai Karjalan kannaksen puolessa…”
Myrkynkylmän savottapäivän päätteeksi se sitten kuullaan setä-Kallelta. ”Nyt se on sitte alakanu! Sovaksi kallistu. Jo tänä aamuna venäläiset alottaneet hyökkäyksen”.
Vielä joulukuun ensimmäisen aamuna Kalle ja Herkko lähtevät halontekoon, mutta iltapäivällä setä-Kalle hakee heidät pois. Nimismieheltä on käynyt käsky siirtyä Romppasensalmeen roomumiehiksi. Kyseessä on tärkeä väylä Suomussalmen rintamalle. Siltaa ei ole, vaan Kalle ja Herkko yhdessä muun muassa Hiltu-Jakin kanssa hoitavat roomua kahdessa vuorossa 12 tuntia kerrallaan.
Talliinin Joopille uusi vihamies
Aina Suojeluskuntaan vihamielisesti suhtautunut Hiltu-Jakki on mennyt sotaa edeltävinä viikkoina hiljaiseksi. ”Aukasi Talliinin Joopi nyt semmosen savotan, että sai ainaski yhden vihamiehen”, hän nyt puuskahtaa.
Sota tuo Kallioniemeenkin välittömästi uudet säännöt. Savua ei saa savupiipusta nousta ja leivän leivonta valoisana aikana on lopetettava. Illalla peitetään ikkunat. ”Kuka takovaa millä hetkellä on ilimalaivat päällä ja pommit niskassa”, hermostunut Herkko noituu pirtissä oleville Riitulle ja Kallelle.
Roomulla kuljetetaan hiljaisia miehiä itään vieviä autoja ja hevoskuormastoja. Lähimpien vihollisten partioitten tiedetään liikkuvan parinkymmenen kilometrin päässä, mutta roomumiehillä ei ole mitään kättä pitempää. Öisin kuuluu jyrinää ja taivaanranta punoittaa. Perääntyvät suomalaiset polttavat talot Suomussalmen pohjoisosissa.
Kalle kertoi ennen Keskisarjaa
Historioitsija Teemu Keskisarjan tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa Raaka tie Raatteeseen kerrotaan, että venäläiset etenivät nopeasti Suomussalmelle, koska heillä oli suomalaisia oppaita. Kalle Päätalon lukijoille tämä ei ole mikään uutinen. Vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassa Hiltu-Jakki sanoo, että he tulivat synkkäin syönmaihen yli, koska Kijannan kommunistit opastivat.
”Niitähän lappo sillon pulavuosina jos kuinka helevetin paljo isonpilikotuksen taakse. Muutamista kylistä meni miehet lähes sukupuuttoon… Tässä nyt nähhään seuraukset, kun Suomen herrat pistivät jätkän niin ahtaan etteen sillon Vinhuvuutin aikana! Eipä ole viimme vuosina, kun on ollu työtä ja leipää, ollu rajalla issoa vilskettä. Ainakaa ittää kohti menijöistä…”
Nyt idästä alkaa tulla myös paluukuormia. Lavalta näkyy sojottavia jalkapareja ja jopa kokonaisia alavartaloita. Vähitellen näihin kuormiin tottui, mutta ”… joka kerta kuitenkin ruumiitten näkeminen kouri rintaa, etenkin kirkkaina kuutamoöinä, kun kaatuneitten repeilleistä vaatteista erottui niihin imeytynyt veri. Joskus tuntui raju nykäisy selkärangassa, kun havujen alta näkyi vain yksi saapas, jonka parina oli paljas, katkennut tynkä”, Kalle kirjoittaa niiden joulukuisten öiden tuntemuksistaan.
Hyvästit ja evakkoon
Kaikesta huolimatta venäläisiä kohtaan ei tunnettu vain vihaa, vaan myös sääliä. ”On se kauheata, kun ne venäläiset ajettiin tämmösiin pakkasiin niin huonoissa ketineissä. Ja kun niillä ei ole ehki suksia. Niitä kuuluu paleltuvan Kijannan mehtiin kun russakoita, läjittäin”, suree Simosen Selma.
Viimein tulee käsky, että myös Jokijärveltä on lähdettävä evakkoon. Riitu vesittelee hetken, ja tarttuu sitten luonteensa mukaisesti toimeen: ”Ihmisen on pakko ottaa vastaan tuli tuohta eli malakaa… Ei muuta, ruvetaan touhuamaan lähtöä”.
Hyvästelemään tulevalla Simosen Simpalla on piukea ääni ja vedet silmissä. ”Että jos ei ennää näillä maallisilla silimillä satuttasi näkemään… Siitä ainaski jääpi rauhallinen mieli, että on aina eletty sovussa”.
Samaa mieltä on Riitu: ”Me on varmasti eletty sovussa… eikä jää mikkää tuntoa kalavamaan. Oltu rakkaimpia naapuruksia… Tasattu viimenenni tupakkihyppysellinen…”
Lähtiäisiksi juodaan kahvit viimeisistä pöönistä ja sipulletaan vielä kerran juustoleipää sekaan. Sitten lähdetään kohti tuntematonta.
Niin tekee myös Kalle. Hän lähtee nimismiehen kansliaan ilmoittautumaan vapaaehtoisena armeijaan.
Vastaus: Kolmen sukupolven häpeä eli Kallen, isä-Herkon ja vaari-Ukkelin rokulipäivä aiheutettiin juomalla Vaakuna-, Pöytä- ja Pomeranssiviinaa. Viinat tarjosi Kumpuun kylään tullut Ukkelin vävy Veetu Kylmäluoma.
Kysymys: Heikinkallion Sakulla oli ratkaiseva merkitys Kallen elämään, sillä hän tutustutti Lainan ja Kallen toisiinsa. Missä rakennuksen tarkkuudella Saku ja Kalle tapasivat ensi kerran?