Hypätkää kaivoon kaikki, jotka väitätte, ettei Kalle Päätalo ole oikeaa kirjallisuutta. Kallen elämäntyönä oli tekoseutunsa murteen ja elämäntavan tallentaminen verrattoman viihdyttävällä tavalla. Tarvittaessa hän oli ”ihan oikea” kaunokirjailijakin. Sen todistaa Ratkaisujen ajan ensimmäinen puolikas, joka on erilaista Kallea.
Pohjatietoja aiemmista kirjoista ei tarvita oikeastaan ollenkaan, kun hypätään Kallen ja Rousto-Villen kanssa syyskuun 1946 alussa linja-autoon ja tehdään helteistä matkaa Ikaalisiin. Kallen ja Villen ja hirmu-urakkana on rakentaa sen ajan mittapuun mukaan nykyaikainen metsätyökeskus korvenperukoille. Ikätimpuri ja vielä ammatissaan aloittelija nostavatkin kolmessa kuukaudessa asuinrakennuksen, saunan, tallin ja varaston tekemällä ylipitkää päivää seitsemänä päivänä viikossa. Paijanvaihetuksella käydään koko syksynä vain kolme kertaa.
Ensimmäisellä menomatkalla Kalle näkee ensi kerran mielikirjailijansa F.E. Sillanpään kotiseutua ja jopa tämän talon. Sekö virittää Kallen uransa hienovireisimpään kerrontaan?
Luontokuvaajana hän on kyntensä näyttänyt heti Iijoki-sarjan avauksessa, mutta nyt siinä on uudenlaista herkkyyttä.
Vanhenevan Rousto-Villen henkilökuva on aito, rehellinen ja syvä.
Kallen ja majoitustalon emännän Urpulan Maijan täyttymätön kaipuu toisiinsa saa kauniin kuvauksen.
Tavoitteena lukea itsensä rakennusmestariksi
Kirjan nimenä oleva ratkaisujen aika tarkoittaa sitä, että Kalle heittää taas kerran kirjoittamishaaveensa kauas tulevaisuuteen. Hän alkaa opiskella kirjeopistossa matematiikkaa ja rakennusalan alityönjohtajaksi päämääränään seuraavan kevään pääsykokeet teollisuuskouluun ja rakennusmestarin ammatti. Opiskelun hän hoitaa perinpohjaiseen tyyliinsä. Kello soi aamulla kolmen ja neljän välillä, että Kalle ehtii perehtyä opetuskirjeisiinsä ja harjoitustehtäviin.
Rousto-Ville Lahtinen oli ikätimpuri, jolle Kalle oli ensimmäisellä rakennustyömaallaan lautapoika. Luonteeltaan vähintään kahteen ääripäähän sijoittunut Ville otti Kallen mukaansa seuraaville työmaille ja kouli hänestä kirvesmiestä.
Vanhenevan työmiehen muotokuva
Ikaalisten korvessa, nykyisen Seitsemisen kansallispuiston naapurissa, Kalle kuvaa työn mahtia paremmin kuin kukaan – taas kerran- mutta päärooliin nousee sittenkin Villen monitahoinen henkilökuva. Kun työt sujuvat ja ilmat suosivat, on Ville mukavista mukavin työkaveri. Viinaan menevänä hän puolestaan aiheuttaa Kallelle monet harmit etenkin bussimatkoilla Tampereelta Ikaalisiin. Krapulassa ja laskuhumalassa hän laskee housuunsa, säälii itseään ja haukkuu työkaveriaan suureen ääneen.
Kalle ei kaunistele, että työkeikka hyväntekijänsä kanssa on monesti yhtä jamua. Krapulassa Ville on kamalan kipee, tämmä, ja joko äyskii kaverilleen tai sitten heittäytyy täysin puhumattomaksi. Huonoa tuulta puretaan myös kilpaa työskentelemiseen ja siinä jo kontottunut ikätimpuri häviää auttamatta miehuutensa parhaissa voimissa olevalle voimanpohatalle.
Ville tietää, että hän ei saa johdettavakseen enää monta valiomiesten urakkaporukkaa. Parhaat työtuurit ovat auttamatta ohi. Sekin tekee hänen elämästään vaikeaa ja herättää tavallaan mustasukkaisuuden vaivattomasti röytävään Kalleen.
Tishetki illanhämyssä
Urpulan Maijan kanssa Kallen tavaksi tulee viettää iltaisin yhteinen tiskihetki. Maija tiskaa ja Kalle kuivaa. Siinä syntyy läheisyys, jollaisella herkkyydellä Kalle ei kertaakaan kuvaa kumpaakaan vaimoistaan.
Kumpikin tunnustaa toiselle kaipuunsa siihen, että voi jos olisi tavattu ennen sotia vapaina… Sen pitemmälle suhde ei etene. Fyysisesti läheisimmillään he ovat hipaistessaan toistensa kättä kuin ohimennen.
Kun metsätyökeskus joulukuun alussa valmistuu, palaavat Kalle ja Ville Tampereelle. Kalle ei ainakaan mainitse myöhemmissä kirjoissaan olleensa lähdön jälkeen missään yhteydessä Maijaan.
Risukorven taata
Romaanin haikeaan perusvireeseen tuo onnistuneita katkoja paikkakunnan kuulun sääennustajan Risukorven taatan onnistumisen seuraaminen. Jo heti alkuun kaksikolle kerrotaan taatan ennustaneen poikkeuksellisen kuivaa syksyä. Niin kuivaa, että loppusyksyllä tervataan kaivojen pohjat.
Käy tietenkin päinvastoin. Koko ajan sataa vettä. Paikkakuntalaisten luottamus Risukorven taataan ei horju, mutta Kallen ja Villen käsiin joutuessaan tälle saattaisi käydä huonosti. Ainakin kiroilunsyntiä korvessa viljellään piisalle asti.
Selityskin aina ennen onnistuneen taatan ennustehäverikille löytyy:
”Riskukorven taata on sanonut, että hänen miniä oli siivotessaan sekoittanut pussit, joihin Jussi kerää kevättalvella mäntyjen neulasia ja kuusten elellisen kesän kasvaimia. Yleensä luonnon merkkejä, joista ennustaa säät”.
”Mua on harvoin toinen ihminen niinpal kiukuttanut ko se saatanan sääprofeetta kiukuttaa”, joutuu Ville muutama päivä myöhemmin kirskumaan, kun taatan ennustukset eivät edelleenkään satu kohdalleen.
Jakso Ikaalisissa on kuin erillinen romaani romaanin ja romaanisarjan sisällä. Tuskin siitä on ollut kysymys, mutta voi sen tulkita Kallen näpäytykseksi kriitikoillekin, että tarpeen vaatiessa täällä on tunnelma- ja maisemamaalari samassa paketissa.
Mitä kuuluu Kallen ja Villen rakentamalle metsätyökeskukselle nyt? Taivalkosken ja Tampereen kohteiden lisäksi senkin voi liittää Päätalo-turismin kohteeksi. Alkuperäinen päärakennus on palanut ja sen tilalle on rakennettu uusi kämppä. Muita alkuperäisiä rakennuksia sen sijaan on jäljellä.
Tiedätkö, muistatko
Vastaus: Luvin viimme talavena ilimestyneestä kuvalehestä, että tavarajunnaa kiskovassa veturissa palaa sattaa kilometriä kohti kaksikymmentä kuutiota halakoja. Tähän mennessä olen tänä keväänä hakannu seihtemensaan kilometrin kuletusvoimat junnaa vetävään veturiin. Eli Kalle oli hakannut 160 kuutiota halkoja, kun jokaiseen kuutioon lasketaan 15 senttiä ylimittaa.
Kysymys: Ikaalisissa Rousto-Ville sortui Vempel-Villeksi. Mitä kahta nimitystä käytettiin naisesta, jonka kanssa tämä häverikki pääsi syntymään?
