Tänä päivänä somessa joutuu häirityksi, jos puhuu vaarallisista aiheista kuten maahanmuutto tai ilmastonmuutos. Ottaa kantaa ja ilmaisee sympatiansa maahanmuuttajien tai ilmastotoimien puolesta. Se aiheuttaa vastahyökkäyksen takuuvarmasti, koska aihe on sellainen, että sisältää muutoksen, muutoksen perinteisiä alämänarvoja tai -tapoja vastaan. Erityisen hanakasti kimppuun käydään äärioikeiston taholta. Samalla tavalla hyökättiin sotien välisenä aikana työväenlauluja vastaan. Ärhäkkäimmin työväenlauluja vastustivat äärioikeistolaiset Lapuan Liike ja IKL.
Tämän ilmiön takana on vastustus kaikenlaista muutosta vastaan. Tällä järjestelmällisellä muutosvastaisuudella on syvät juuret aina 1700-luvulle asti.
Oma vesivärimaalaus ”Uskallus”
Suomalaiset fasistit -kirjassa (Silvennoinen, Tikka & Roselius, 2016, 34 – 72) kuvataan, miten valistuksen aika aiheutti vastareaktion. Monelle ei käynyt päinsä ajatus säätyluokkien purkamisesta, ihmisten tasa-arvosta, yleisestä äänioikeudesta, se että tiede kumosi raamatullisen maailmankäsityksen, että ihminen ja maapallo ei olekaan maailmankaikkeuden keskipiste ja napa. Sekään ei käynyt päinsä, että nainen saattoi päättää omasta elämästään, kouluttautua ja kohota vaikkapa johtajaksi miehiä käskemään. Että ihminen ei olekaan Jumalan lapsi vaan eläin muiden eläinten joukossa vaistoineen, reviirikäyttäytymisineen, laumasieluisuineen ja pakene- tai hyökkää -reflekseineen.
Tuli vastavalistus, halu palata siihen oikeaan ja alkuperäiseen järjestykseen, jossa herra on herra talossa ja yhteiskunnassa. Naisen tai muun alempiarvoisen kuten rengin tai työläisen on syytä vaieta ja olla kiitollinen siitä, mitä hänelle annetaan tai mitä herra hänelle antaa. Vastavalistuksen äärimuotona syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen fasismi ja Suomessa fasististen liikkeiden syntymisen rajapyykkinä oli sisällissota.
Suomalaiset fasistit kirjassa (Silvennoinen ym., 2016, s. 151 – 152) kuvataan Lapuan Liikkeen johtohahmon Vihtori Kosolan yhteiskuntamallia. Sellaiseksi sopi pirtinpöytä, jonka ääressä isännät ja rengit istuivat yhdessä syömässä: jos palkollinen on kunnolla, ei varastanut eikä juopotellut, oli isäntäkin hyvä. Ja mikä parasta, valta pysyi yksissä käsissä eli isännällä. Ja tottakai Vihtori oli itsekin talollinen ja siten talonsa ja maittensa itseoikeutettu isäntä.
Tähän pirtinpöytä -yhteiskuntamalliin työväenlaulujen laulaminen ei tietenkään sopinut alkuunkaan. Kuvitellaan, että tässä pirtinpöydässä rengit olisivat äkkiarvaamatta ryhtyneet laulamaan Kansainvälistä tai Taistojen tiellä, vähintäinkin Vihtori Kosolan korvat olisivat punertuneet. Enpä usko, että hetkeen isäntä Kosola olisi ollut tämän jälkeen regeilleen hyvä.
Oma vesivärimaalaus ”omakuva”
Työväenlaulujen kautta tavallinen kansa pystyi oikeastaan ensimmäistä kertaa ottamaan kantaa julkisesti omalla äänellään, mitä olivat mieltä, että pitäisikö yhteiskunnan muuttua vai ei. Ei tarvinnut tarttua aseisiin tai lähteä kirjoittamaan päivälehteen mielipidekirjoitusta omalla nimellään. Saattoi laulaa yhdessä muiden samassa asemassa olevien kanssa ja sanoa ääneen asioita, jotka olivat siihen aikaan hyvinkin uskaliaita. Työväenlauluissa lauletaan: me vaadimme itsellemme oikeutta ja arvostusta.
Knut Kangas oli sotien välisen porvarillisen Suomen työväenlaulujen asiamies. Hän johti eri kaupunkien työväen orkestereja Olulussa, Vaasassa, Helsingissä ja Kuopiossa. Kangas oli monipuolinen ja lahjakas muusikko, joka innoitti paikallista työväkeä tulemaan mukaan kuorolaulantaan ja -soitantaan sekä ihmisiä ja lehdistöä kiinnostumaan työväenorkesterien esityksistä ylipäänsä.
Kirjassa Knut Kangas, työväen muusikko porvarillisessa Suomessa (Merja Hurri, 1986) kuvataan Knut Kankaan roolia työväenlaulukulttuurin kehittymisessä sotien välisessä Suomessa. Kirjassa on käytetty termejä yhtenäiskulttuuri ja osakulttuuri (Hurri, 1986, s. 4). Yhtenäiskulttuurilla tarkoitetaan vallitsevaa, yleistä kulttuurinormistoa, jota kutsutaan myös porvarilliseksi kulttuuriksi. Osakulttuurina tarkoitetaan tässä kirjassa suomalaista työväenliikettä. Työväenliikkeeseen kuului olennaisena osana työväenlaulujen esittäminen, joka piti kuitenkin sovittaa porvarillisen kulttuurin ahtaisiin normeihin.
Kirjassa kuvataan, miten työväen eri orkesterien johtajana toiminut Knut Kangas joutui koko elämänsä taiteilemaan työväenorkesterien johtajana porvarillisessa Suomessa. Ei ollut itsestään selvää, että työväenlauluja voitaisiin esittää. Varsinkin Kansainvälisen eli Internationalen esittäminen herätti suurta raivoa porvarillisissa piireissä. ”Sen sanoihinhan on lyhyesti ja kiihottavan räikeästi tiivistetty sosialistien koko syvä viha nykyistä yhteiskuntajärjestystä sekä sen arvoja ja laitoksia vastaan”, kirjoitti Uuden Suomen pakinoitsija Timo vuonna 1934 (Hurri, 1986, s. 35).
Seuraavassa ja viimeisessä tämän blogisarjan osassa kerron Knut Kankaan värikkäät vaiheet eri työväenorkesterien johtajana. Kerronta perustuu Merja Hurrin kirjaan ”Knut Kangas, työväen muusikko porvarillisessa Suomessa” (1986).