Istahdin viikonloppuna Lapin vasemmiston syyspäivillä ryhmään, jossa pohdittiin julkisen sektorin tulevaisuutta kestävyysvajeineen kaikkineen. Keskustelu kiertyi vasemmiston omaan työllisyyspolitiikkaan, perustuloon sekä omistamisen pyhyyteen.
Muiden pohtiessa käytännöllisiä keinoja vasemmiston vaikutusvallan lisäämiseen julkisten palvelujen pelastamiseksi, pohdin itse, mikä perimmäinen aate ja asenne vasemmiston on voitettava. Perustulon tapaisia edistyksellisiä asioita vastustetaan, sosiaaliturvan kiristämistä ajetaan ja tavallista kansalaista kyykytetään argumenteilla, joissa haisee moralismi.
Moralismia ovat argumentit, jotka tietävät paremmin toisen elämästä. Ne sellaiset, jotka eivät luota ihmisen työteliäisyyteen ja vastuuntuntoon. Moralismi myös toimii, sillä moni uskoo, että paras vastaus luonnonvarojen ja muiden elämänedellytysten epätasa-arvoiseen jakaantumiseen on oma ahkeruus, työ ja uhrautuminen. Muu olisi kadehtimista, kuolemansyntiä.
Moralismin täydentää kaksinaismoralismi. Sen vaatimuksista voi nimittäin vapautua omistamalla jotain. Viimeaikaisessa esimerkissä suon omistaminen on tehnyt kenestä tahansa iloisen vapaaehtoisen luonnonsuojelijan. Niille, jotka nauttivat yhteisistä hedelmistä ilman mahdollisuutta osallistua työmarkkinoiden kautta niiden tuottamiseen, ei vapaaehtoisuuden iloa suoda. Vastikkeellinen ja osallistava sosiaaliturva ovat uusia pakkotyön muotoja, vaikka suoesimerkin mukaisesti vapaaehtoisuudella saavutettaisiin sama lopputulos, paremmalla fiiliksellä vain.
Toinen esimerkki on harmaan talouden vastainen taistelu. Sen seurauksena torikauppiaalta pitää olla vailla kuittia ja rakennustyömailla kyttäillä rintapielien veronumeroita. Ison rahan omistajat halutaan mieluusti piilottaa hallintarekisteriin eikä poliittista tahtoa miljardien veroparasiittivuodon tukkimiseen ole.
Onko perustulosta jokamiehenoikeudeksi?
Kehittelin viikonlopun tunnelmissa ajatusta perustulosta jokamiehenoikeutena. Oikeudella hyödyntää luontoa sitä omistamatta on laaja kannatus äänestävän kansanosan keskuudessa, ja se tekee yksityisomistamisen ja yhteisestä omaisuudesta nauttimisen ristiriidan näkyväksi monen arjessa. Jos jokaisella on siis oikeus poimia marjoja ja nauttia luonnonrauhasta, kuinka kaukana siitä on ajatus oikeudesta nauttia yhteiskunnan työn, keinottelun ja omistamisen hedelmistä riippumatta omasta panoksestaan niiden syntymiseen?
Vertauksen heikkous on tietysti siinä, ettei markkinatalouden ja muiden poliittisten valintojen varaan rakentuvaa talousjärjestelmää voi oikeasti rinnastaa luonnonlakeihin. Lisäksi jokamiehenoikeuksien käyttäminen vaatii ponnisteluja, jotka ovat moralistien hyväksymää työtä, ja työtähän saa nyt jo tehdä jokainen, joka on kyllin taitava työtä hankkimaan.
Vai saako? Juhana Vartiainen valitsi sanansa rikkaruohovertauksessaan tahallaan tai tahattomasti provosoivasti, mutta yritti ehkä sanoa, että työtä vailla olevien määrällä ei välttämättä ole suurta merkitystä, kun arvioidaan Suomeen tarvittavan uuden työvoiman määrää. Pinnallisella arkijärjelläkin ymmärretään, että työttömyys pitää työläiset heikoilla ja työllistäjät vahvoilla. Tavoitteena ei yksinkertaisesti edes ole tarjota kaikille palkkatyötä – eivätkä kaikki sitä tietenkään edes halua.
Mitä siis jos työn tekemisestä tehtäisiin perustulon avulla jokamiehenoikeus? Jokaisella olisi oikeus tulla tunnustetuksi arvokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi tekipä sitten työnsä palkkatyömarkkinoilla tai niiden ulkopuolella, missä nykyisilläkin jokamiehenoikeuksilla marjoja poimitaan. Työ määriteltäisiin uudestaan.
Kuten viisas toveri Lapissa muistutti, vastustajan asemaan asettuminen auttaa ymmärtämään, mitä vastaan taistellaan. Vasemmiston vastassa on yhä omistamisen pyhyyteen uskova rintama. Yhdet tuhoavat suot pääoman eduksi, toiset luulevat korvaamattoman suoluonnon olevan pois pienituloisilta, varsinkin oikeavärisiltä sellaisilta. Molemmat käyttävät moralismia aseenaan.