On helppo heittää iskulauseita, kuten “median tehtävä on vahtia vallanpitäjiä”. Todellisuudessa näyttää pikemminkin siltä, että nykyisen kaltaisia vallanpitäjiä ei olisi ilman median tukea. Media on kyllä vahtikoira, mutta ei vallanpitäjiä vahtiva rakki vaan yhdessä vallanpitäjien kanssa alamaisia kurissa pitävä rottweiler, luokkavallan vahtikoira.
Lainaus on Emilia Kukkalan kanssa kirjoittamastani kirjasta, joka julkaistaan tällä viikolla.
Kirjan pointti on, että toimittajat käyttävät härskisti valtaa, vaikka väittävät itseään puolueettomiksi. Vallankäyttö ei ole satunnaista, vaan se asettuu tavallisesti tukemaan vallitsevia luokka-asetelmia.
Syynä tähän ei ole mikään salaliitto, vaan toimittajien sisäistämät asenteet ja käytännöt, portinvartijoina toimivat päälliköt, markkinamekanismit ja eräänlainen kielioppi, joka sanelee, mikä kulloinkin kuulostaa neutraalilta ja uskottavalta.
Suomessa on suuri joukko ihmisiä, joiden kokemuksia mediasisällöt eivät vastaa ollenkaan. Toimittajien työ pikemminkin hankaloittaa heidän elämäänsä.
En voi puhua toisten puolesta, mutta kannattaa kuunnella köyhiä, työttömiä opiskelijoita, siirtolaisia, ulkonäkönsä vuoksi rodullistettuja, matalapalkkatyöläisiä, sosiaalituilla eläviä, transsukupuolisia, seksityöläisiä ja muut heikommassa asemassa olevia ihmisiä ja kysyä, mikä mediassa on vialla.
Selviää se, minkä moni jo tietää: liian usein toimittajilla on tarjota vähemmistöille samaa kuin poliitikoilla, eli kylmää keltaista suihkua niskaan, moralismia ja pakkotoimia, vaatimuksia kontrollista ja kurista.
Jos joku päätyykin julkisuuteen ajamaan vähemmistöjen asioita, voi olla varma, että hän saa peräänsä ”ääripäästä” ulvovan lauman, jonka mukaan Suomessa sorretaan tavallista heteromieskansalaista.
Toimittajat katsovat itseään peilistä tyytyväisinä: keskustelua on herätetty ja journalismin arvoja toteutettu.
Hyvää ja kriittistä journalismia löytyy paljon. Luen joka päivä vähintään yhden hienon jutun myös sovinnaisuuden perimmäisistä linnakkeista, kuten Hesarista ja Yleltä. Viime vuosina erityisesti toimittajille vuodetut salaiset tiedot ovat johtaneet tärkeisiin juttuihin, kuten paljastuksiin veroparatiiseista ja uusnatseista.
Instituutiona journalismi on kuitenkin konservatiivinen, jos konservatiivisuus käsitetään vallan säilyttämiseksi.
Viime päivinä on puhuttu toimittajille vuodetuista Panaman papereista, joista paljastui suuri määrä veronkiertäjiä ja omaisuutensa piilottaneita. Aineiston analyysi on todellakin hyvää journalismia, mutta vaikuttavatko paljastukset median käytäntöihin?
Pitävätkö toimittajat liekkiä yllä niin kauan että asiat muuttuvat? Kutsutaanko veroja kiertävän Nordean ekonomisteja edelleen Ylen aamutelevisioon puhumaan verotuksesta?
Miten esimerkiksi vaalirahakohu ja Wikileaksit ovat vaikuttaneet suomalaiseen journalismiin, vai ovatko ne edes vaikuttaneet? Ketkä vuodetulla aineistolla kulloinkin niitataan ja miten? Milloin toimittajat pitävät yllä rummutusta ja milloin he ovat hiljaa? Kuka pääsee luokkavallan vahtikoirien veräjästä?
Tavallisesti toimittajat puuttuvat lähinnä kaikkein räikeimpiin ja laiskimpiin vallankäyttäjien heittoihin ja yksittäisiin virheisiin.
Kuritalouspolitiikan pohjia ja seurauksia ei käydä läpi laajasti. Mediassa ei tavallisesti kyseenalaisteta järjestelmiä ja laajempia asetelmia vaan yksittäistapauksia, kuten henkilöitä tai tekoja.
Poliisin pahoinpitelyistä, virka-aseman väärinkäytöksistä ja putkakuolemista voidaan uutisoida, mutta kuinka usein mediassa kyseenalaistetaan poliisi instituutiona?
Rasistisista teoista voidaan uutisoida, mutta puututaanko mediassa rasismiin järjestelmällisenä ja instituutioihin kytkeyvänä poliittisena rakenteena?
Toimittajat panevat ohimennen merkille ilmastonmuutoksen, eriarvoisuuden kasvun ja mielenterveyden ongelmien lisääntymisen, mutta kehityskulkuja ei yhdistetä yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin.
Journalismi itse on kehittynyt yhdessä kansallisvaltion ja kapitalismin kanssa, eikä se instituutiona kyseenalaista suhdettaan niihin vaan jatkaa puhetta Suomen edusta ja politiikan vaihtoehdottomuudesta.
Kriittisimmälläänkin journalismi on tyypillisesti hienosäätöä, jossa ei harkita, minkälaista yhteiskuntaa toimittajan työ rakentaa. Vallanpitäjät voivat vaihtua ja toimittaja voi onnitella itseään yksittäisen poliitikon ryvettämisestä. Samalla valtasuhteet säilyvät ja vanhat instituutiot jatkavat.
Median itsekritiikittömyyden osoittaminen ei ole mikään uusi juttu. Viestinnän ja journalistiikan oppikirjoissa kerrataan perusasiat: vallankäyttöä ei voi erottaa mediasta, ja median yksi tehtävä on pitää yhteiskuntajärjestystä uskottavasti pystyssä.
Journalismi on vuorotellen sinisilmäinen ja kyyninen instituutio, jonka päätehtävä on vallankäyttö sekä ryhmien luominen ja ylläpitäminen.
Mediatutkijat ovat sanoneet vuosikymmeniä, että journalismin valtavirta tapaa myötäillä kulloisiakin valtarakenteita. Toimittajien enemmistö ei tässä mielessä suuresti eroa poliitikoista tai poliiseista.
Esko Salminen huomauttaa kirjassaan Mediavallan aika, että toimittajan työ on Suomen historian aikana tarjonnut loistavat lähtökohdat hallitusvaltaan lähtemiselle. ”Entisten toimittajien määrä ministereinä, kansanedustajina, puoluejohtajina ja muissa korkeissa yhteiskunnallisissa tehtävissä on itsenäisyyden aikana ylittänyt aikaisemmin vahvan papiston tai opettajien osuuden.”
Toimittajat ovat tosiaankin nykyajan pappeja ja opettajia. Ehkä myös tuomareita ja pyöveleitä, tai ainakin yritys on kova.
Tämä kaikki on tutkittua ja tiedossa. Silti toimittajat paukuttelevat henkseleitään ja kutsuvat itseään puolueettomiksi. Politiikan toimittajien yhdistyksen entisen puheenjohtaja Mari Haaviston näkemystä voi pitää tyypillisenä:
Objektiivisuus on sisäänkirjoitettuna tässä ammatissa. Uutisjutun lähtökohta on, että toimittajan mielipide ei kuulu, vaan haastateltavat puhuvat. Aina yritetään haastatella molemmat puolet.
Harhaisempaa mediaväitettä saa hakea mutanttikoirien ja kyberkissojen kanssa. Lainauksessa tiivistyvät journalismin ihanteet: objektiivisuus on toimittajille luonnollista tai sisäänrakennettua, toimittajan näkemykset eivät kuulu, jutussa kuultava ääni on haastateltavan oma ja media huomioi “molemmat puolet”.
Ei ole kovin kiinnostavaa spekuloida, onko joku yksittäinen toimittaja rasisti. Ei tarvitse olla törkeä nilkki käyttääkseen valtaa kyseenalaisesti. Tarvitsee olla vain toimittaja, joka tekee esimiehen kanssa sovittuja uskottavalta näyttäviä juttuja.
Toimitusten esimiehillä on tutkitusti taipumusta kannattaa oikeistoa. Toimittajat itse ovat pääsääntöisesti sisäistäneet asenteita, arvoja ja näkökulmia, jotka saavat heidät puolustamaan vallitsevia valta-asetelmia. Näin voi käydä, vaikka toimittaja pitäisi itseään neutraalina asioiden välittäjänä. Vallankäyttö ei välttämättä ole tietoista.
Lisäksi osa journalismin ihanteista ja mediatyön käytännöistä ohjaa toimittajia toimimaan siten, että on huomattavasti helpompi toistaa kuin kyseenalaistaa valtasuhteita. Tällaisia ihanteita ja käytäntöjä ovat esimerkiksi nopeus ja kiire, näennäinen tasapuolisuus ja puolueettomuus, objektiivisuutta tuottavat rituaalit, vetäytyminen “keskustelun herättämisen” taakse ja viranomaisiin luottaminen.
Sen sijaan, että lehdissä otettaisiin vakavasti esimerkiksi ilmastonmuutos tai eriarvoisuus, saamme toistuvasti juttuja sosiaaliturvan väärinkäyttäjistä, laiskoista työttömistä, kiittämättömistä siirtolaisista, ahneista kotiäideistä, ymmärtämättömistä opiskelijoista ja demonisista mielenosoittajista.
Esimerkkejä kertyi kirjaa tehdessä satoja, ja lisää tulee joka päivä.
Toimittajan työ ei poikkea muista töistä siinä, että rahalla saa ja yksityisautolla pääsee, kuten HS:n veteraanitoimittaja Anna-Stina Nykänen muistutti alkuvuonna pyöräilynvastaisessa kolumnissaan, jossa hän syytti Neuvostoliittoa, taistolaisia ja nutturapäisiä pyöräilijöitä siitä, että Helsingin keskustasta puuttuu moottoritie.
Rivitoimittajat ovat lopulta asuntolainojensa puolesta pelkääviä työläisiä siinä missä muutkin. Eniten he vartioivat omaa valtaansa, mikä on ymmärrettävää, koska siitä riippuvat toimeentulo ja identiteetti.
Esimakua kirjamme joissakin ammattitoimittajissa herättämästä närkästyksestä saatiin talvella, kun Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen meni oikosulkuun ja rinnasti allekirjoittaneen natseihin, koska arvostelin poliisin toimintaa ja toimittajien lammasmaisuutta, kun he uskovat viranomaisia niin herkästi.
Halmisen blogikirjoitus sisältää monta toimittajaklassikkoa: yrityksen asemoida toimittajat objektiiviseksi keskitieksi, poliisin uhrien syyllistämisen provosoinnista sekä ääripää-asetelman rakentamisen tyyliin ”osataan sitä toisellakin puolella”.
Tämä on kuitenkin hyvä kuvaus toimittajan itseymmärryksestä: ”Me ’valkoiset, keskiluokkaiset toimittajat’ toimimme journalististen, emme poliittisten kriteerien perusteella.”
Voisiko journalistisissa kriteereissä tai niiden soveltamisessa olla jotakin poliittista? Tätä me selvitämme kirjassa.
Vastaus on selvä. Kyllä, journalistiset kriteerit ja niiden soveltaminen ovat poliittisia, koska ne tapahtuvat aina jossakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Journalismi on osa yhteiskuntaa eikä tätä pääse pakoon.
Julkista keskustelua käydään aina tilanteessa, joka on rakenteellisesti määritelty joillekin ryhmille myönteisemmistä lähtökohdista kuin toisille. Keskustelu “eri osapuolten” välillä ei tule olemaan tasapuolista niin kauan kuin yhteiskunnassa on epätasaisia valtasuhteita.
Ehkä journalismia tehdessä todella pitäisi ottaa selvemmin huomioon poliittiset kriteerit. Eräs kirjakyselyymme vastannut toimittaja ehdotti periaatetta:
Yleensä käytän valtaa niitä kohtaan, joilla itsellään on poliittista tai taloudellista valtaa, siis poliitikoita, yrityksiä tai yritysjohtajia, tai voimakkaita etujärjestöjä kuten Energiateollisuus ry:tä tai MTK:ta.
Joskus urani alussa kirjoitin inhottavaksi tyypiksi osoittautuneesta kuvataiteilijasta jutun inhottavaan sävyyn, jolloin lehden toimitussihteeri otti minut tupakkaparvekkeelle puhutteluun ja sanoi: ”Journalistista valtaa ei pidä käyttää niitä kohtaan, joilla itsellään ei ole valtaa.” Tämä on sittemmin ollut ohjenuorani.
Luokkavallan vahtikoirien tarinan voi lukea kirjasta, jonka pitäisi nyt löytyä kaupoista ja kirjastoista. Osta tai varasta, lainaa tai wareta!
Lue kirjan lähtökohdista Libero-lehdestä
Totuusradio: Luokkavallan vahtikoirat
Yle Radio 1, Julkinen sana: Median luokkakuva
Aikamerkki: Toimittajat toimivat eliitin puolella
Kansan Uutiset: Journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuutta
Voima 3/2016: Toimitus on harvainvalta
Julkkarit 6.4. ja julkkaribileet 8.4. Helsingissä.