Kävin muutama vuosi sitten kunnallisen lääkärin luona särkevän jalan takia. Sain ajan, koska varasin sen alun perin kiireellisempää asiaa varten.
Jalkaan sattui erityisesti juostessa ja se puutui säännöllisesti. Sinänsä ystävällinen lääkäri tarjosi umpikujaa: ”En voi oikein tutkia sua, koska noin nuorilla ei ole sellaisia ongelmia.”
Seuraavana vuonna olin määräaikaisen työsuhteen kautta oikeutettu työterveyshuoltoon. Menin työterveyslääkärin pakeille saman ongelman kanssa. Lääkäri väänteli ja kokeili jalkaa, kyseli, kuunteli ja otatti röntgenkuvan. Ongelma otettiin vakavasti, vaikka se ei ollut akuutisti terveyttä uhkaava asia.
Työterveyteen on tervetullut pienenkin asian kanssa, koska siellä on enemmän sekä resursseja että halua ennaltaehkäistä suurempia ongelmia. Jonojen, rajoitusten ja henkilökunnan suhtautumisen vuoksi julkisessa terveydenhoidossa käyminen vähän hävettää.
Kun katsotaan avoterveydenhuoltoa, Suomen kolmiportainen terveydenhoitomalli on OECD-maiden eriarvoisimpia.
Hyvätuloiset ja korkeakoulutetut elävät huomattavasti pitempään ja kokevat itsensä terveemmiksi kuin pienituloiset ja matalasti koulutetut.
Elinikä ja terveys ovat esimerkkejä kiistattomista luokkaeroista, jotka eivät häviä, vaikka ekonomisti tai iltapäivälehden kolumnisti niitä miten pyörittelisi. Silti luokkaeroista puhuminen koetaan Suomessa hankalaksi.
Luokkapuhe nolottaa, koska se tekee näkyväksi, että ihmisryhmien väliset suhteet eivät ole symmetrisiä. Se näyttää, että toiset hyötyvät yhdessä tehdystä työstä enemmän kuin toiset. Luokkapuhe myös viittaa menneisiin vuosikymmeniin, epätasa-arvoon, riistoon ja vasemmistolaisuuteen, siis asioihin, joiden pitäisi olla kauan sitten taakse jääneitä.
Nolous on etuoikeutettujen nolostumista etuoikeutensa tajuamisen edessä ja tämän kieltämistä.
Luokkapuhe myös hävettää, koska omasta alisteisesta asemasta puhuminen tuntuu leimaavalta. Häpeä on alempien luokkien tunnetta taustastaan, kyvyistään, rahoistaan, ongelmistaan. Usein siihen sekoittuu ylpeyttä.
Luokka hävettää ja nolottaa, mutta myös synnyttää vihaa ja ylpeyttä.
Tähän vyyhtiin tarttuu Anna Kontula Luokkalaki-pamfletillaan. Kirjan nimi tulee vanhasta aborttia kontrolloivasta laista. Vasemmisto kutsui sitä eduskunnassa luokkalaiksi, koska se vaikutti ihmisiin eri tavoin riippuen heidän luokka-asemastaan. Varakkaalla ja hyvin verkostoituneella oli mahdollisuus tehdä vaaraton abortti. Köyhempi joutui tekemään abortin kotioloissa tai pimeänä.
1960-luvulla tällainen puhe oli ymmärrettävää. Nyt luokasta eli valtasuhteista puhuminen on korvattu epäpoliittisella puheella syrjinnästä ja ”vähäosaisista”, ”syrjäytyneistä”, ”tukiriippuvaisista” tai ”pienituloisista”.
Kontula käsittelee kolmea kenttää, joilla työväenluokkaa kontrolloidaan voimakkaammin kuin keskiluokkaa tai eliittiä: laki, viranomaiskäytännöt ja instituutiot.
Tietyt lait ja säädökset on suunnattu suoraan työväenluokan ja työttömien kontrolloimiseen.
Pieni esimerkki: pitkäaikaistyöttömien tietoja kirjataan monialaisen yhteispalvelun rekisteriin, jota pääsee lukemaan laaja joukko eri viranomaisia, terveydenhoitoalan ihmisiä sekä kouluttajia ja ohjaajia. Rekisteriin ei jää tietoja siitä, ketkä sitä lukevat.
Toimeentulotukea hakevalla ei puolestaan ole pankkisalaisuutta, sillä hakemukseen on useimmissa kunnissa liitettävä tiliotteet kaikilta tileiltä kahden kuukauden ajalta. Sosiaalitoimi saa myös tarkistaa tiedot pankista. Tämä saattaa leimata asiakkaan ja vaikuttaa esimerkiksi lainansaantiin.
Mitä matalampi luokka-asema, sitä enemmän joutuu epäilyn ja kontrollin kohteeksi. Mitä korkeampi luokka-asema, sitä paremmin saa pitää kiinni yksityisyydestään.
Joukkoon voi laskea myös lait, jotka pitävät köyhien siirtolaisten perheet poissa Suomesta. Perheille asetetut tulorajat ovat niin korkeat, ettei matalapalkkatöitä tekevä voi ajatella tuovansa lapsiaan maahan.
Jos siirtotyöläinen kuitenkin sattuu tienaamaan yli 4500 euroa kuussa, hän saa yhtäläiset julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut Suomen kansalaisten kanssa. Maahanmuuttajien oikeus suomalaiseen sosiaaliturvaan on siis tulosidonnaista, Kontula huomauttaa.
Sitten on lakeja, joiden on tarkoitus lisätä luokkaeroja. Opintotuen kiristäminen ja lainapohjaisuuden lisääminen kytkee koulutuksen entistä voimakkaammin luokka-asemaan eli siihen, kenellä on varaa opiskella.
On myös lakeja, jotka eivät kohdistu luokkiin välittömästi, mutta joiden vaikutukset ovat selvästi luokkasidonnaisia. Kun hallitus laajensi kuluttajan vapautta vapauttamalla kauppojen aukioloajat, se samalla vähensi palvelutyöläisten vapautta. Muutos tarkoittaa enemmän ilta-, yö- ja pyhätöitä työväenluokkaisille ihmisille ja pirstaloittaa arkea entisestään.
Lakien lisäksi monet yleisesti hyväksytyt käytännöt hankaloittavat työväenluokkaisten elämää. Kontula kirjoittaa:
Työväenluokalle suunnattujen palvelujen ympärille tapaa nousta näkymätön barrikadi, eräänlainen esterata, josta hakijan tulee suoriutua päästäkseen palvelujen piiriin. Tyypillinen esimerkki tästä on julkisen terveydenhoidon ajanvarausjärjestelmät – soittoajat mitoitetaan niin tiukoiksi, että kaikki halukkaat eivät ehdi asiaansa hoitaa. Käytäntö vähentää tehokkaasti potilaiden määrää ja samalla osoittaa sairaille heidän paikkansa ravintoketjussa.
Kun keskiluokkainen henkilö haluaa vähentää verotuksessa esimerkiksi ostamansa ammattikirjallisuuden, verottaja pääsääntöisesti luottaa veroilmoitukseen eikä kysele kuitteja. Myös vakuutusyhtiöt ovat viime vuosina yksinkertaistaneet käytäntöjään.
Sen sijaan pienenkin avun saaminen sosiaalitoimistosta edellyttää monimutkaista hakemusta ja kymmensivuisia liitteitä. Hakemisen raskauden seurauksena jopa puolet tukeen oikeutetuista jättää tuen hakematta.
Mikään laki ei vaadi tekemään toimeentulotuen hakemisesta raskasta byrokratiaa. Laki velvoittaa hakijaa esittämään hakemuksen ratkaisemisen kannalta välttämättömät tiedot, eli tuki voidaan lain mukaan myöntää vaikka suullisen kuulemisen perusteella.
Toimeentulotuen hakemisen vaikeuttaminen on siis julkiselta sektorilta tietoinen päätös, jolla pyritään säästämään kuluja.
Mitä matalammassa luokka-asemassa ihminen on, sitä vähemmän hänellä on resursseja puolustaa asemaansa ja sitä enemmän viranomaisilla on harkintavaltaa hänen suhteensa: pyydetäänkö kolme peräkkäistä lisäselvitystä tuloista samalla kun katkaistaan työttömyystuki, laitetaanko karenssi työstä kieltäytymisestä, pakotetaanko aktivoivaan toimenpiteeseen, myönnetäänkö rahaa bussilippuun, tarkistetaanko pankkitili…
Myös yritykset pääsevät harkitsemaan esimerkiksi sitä, myönnetäänkö maksuhäiriömerkintäiselle nettipankkitunnukset, puhelinliittymä tai nettiyhteys.
Kontulan lyhyt kirja pursuaa esimerkkejä instituutioiden luokkasidonnaisuudesta: paremmalla palkalla saa parempaa terveydenhuoltoa ja paremman työttömyystuen sekä eläkkeen; vaikka kaikki suomalaiset saavat elämänsä aikana tulonsiirtoja, ”ilmaisen rahan” katsotaan passivoivan nimenomaan köyhiä; päivähoito-oikeus on sidonnainen vanhempien työmarkkinastatukseen; työttömyysturvalla elävää verotetaan paljon ankarammin kuin saman verran palkkatyöstä ansaitsevaa; yksinhuoltajien veroaste on keskimäärin lähes sama kuin suuria pääomatuloja saavien.
Eikö näitä ongelmia voisi sitten ratkoa puhumalla esimerkiksi ”työväenluokan syrjinnästä”? Tätä Kontula juuri yrittää. Hän koettaa popularisoida luokkapuhetta kytkemällä sen syrjintäpuheeseen. Kuten on syrjintää seksuaalisuuden perusteella, siten olisi syrjintää myös sosioekonomisen aseman perusteella.
Kontula selittää luokkamekanismeja samoilla ilmiöillä kuin syrjintää usein selitetään, eli sekasorron pelolla, identiteetin suojelemisella ja ryhmiin kohdistuvilla ennakkoluuloilla.
Lähestymistapa voi helpottaa luokka-analyysin omaksumista ja esimerkiksi tehdä kirjasta arvioimiskelpoisen Helsingin Sanomille. Siinä on kuitenkin ongelma, jonka selittäminen vaatii filosofihatun laittamista päähän hetkeksi.
Luokka on nimittäin siinä mielessä täysin eri asia kuin syrjintä, että syrjintä liittyy erojen muuttamiseen hierarkkisiksi, kun taas luokka liittyy hierarkioiden muuttamiseen eroiksi.
Syrjintä tarkoittaa, että tietyt maailmassa vallitsevat erot, kuten sukupuoli, seksuaalisuus, ihonväri tai ruumiillinen suorituskyky, määritellään merkittäviksi ja koodataan hierarkkiseen järjestykseen. Eroavat kehot asetetaan sarjaan, jossa yhdet elementit ovat toisia ylempänä. Syrjintä on siis mekanismi, joka valitsee ja kiinnittää olemassa olevia eroja alistussuhteeseen.
Luokka puolestaan on yhteiskunnallinen hierarkia, joka tuottaa eroja, jotka puolestaan koodautuvat luokkasidonnaisiksi. Luokka on siis alistava mekanismi, joka luo eroja.
Luokan ja syrjinnän välisen erottelun tärkeys liittyy siihen, miten näitä ongelmia voidaan ratkaista.
Syrjintään voidaan puuttua nostamalla toisistaan eroavat ryhmät samanarvoisiksi ja tekemällä erilaisuus hyväksyttäväksi. Riittää siis, että ihmisten välillä olevat erot irrotetaan alistussuhteista ja niihin kiinnitetään vähemmän huomiota.
Luokkiin puuttuminen vaatii aivan muuta kuin yhteiskuntaluokkien moninaisuuden ”hyväksymistä”. Jos toimeentulo puuttuu, työväenluokkaa ei auta yhtään se, että sitä ”suvaitaan”.
Luokan ongelman ratkaiseminen vaatii koko luokkajaon purkamista. Tähän suuntaan Kontulakin viittaa kirjansa lopussa ikään kuin ohimennen.
Kontula on luultavasti tehnyt valintansa tietoisesti. Pamfletti on syötti, joka ujuttaa luokka-ajattelun julkiseen keskusteluun tarjoilemalla sen epäpoliittisen syrjinnän käsitteen sisällä.
Luokkalaki on Into-kustannuksen julkaisema kirja. Arvion kirjoittaja on itse Inton kirjailija. Lue myös Kansan Uutisten juttu.