Mikä on puolueen tehtävä? Päästä käsiksi valtaan ja käyttää sitä. Mutta miten valtaan päästään käsiksi ja mihin sitä pitäisi käyttää?
Monen vuoden ajan vasemmisto oli kyvytön uudistumaan. Puolue tykitti omaan maaliinsa osallistumalla kokoomusvetoiseen hallitukseen. Organisaation rakenteet olivat muumioituneet. Poliittiset linjaukset olivat välillä epämääräisiä, talouspolitiikka lyhytnäköistä ja viestintä jopa surkeaa, eikä puolueen kannatus ole noussut edes oikeistolaisen leikkurihallituksen aikana.
En tiedä, muuttuuko mikään näistä Oulun huomiota saaneen puoluekokouksen jälkeen. Muutos on hidasta eikä riipu muutamasta johtajasta.
Puolueella on nyt kuitenkin historiansa paras mahdollisuus uudistua.
Taitavat politiikan tekijät tulevat usein liikkeistä. Liikkeet syöttävät puolueille toimijoita ja aloitteita, ja vasemmistoliitolle on nyt syötetty hyviä toimijoita.
Puheenjohtajaksi valittu Li Andersson oppi tekemään politiikkaa yhteiskunnallisissa liikkeissä, talonvaltaajana, ja on sittemmin tullut tunnetuksi talouspolitiikan osaajana. Puoluesihteeriksi valittu Joonas Leppänen teki gradunsa kansalaistottelemattomuudesta ja väitöskirjansa erimielisyydestä demokratiassa. Puoluejohto koostuu antirasisteista ja feministeistä, jotka osaavat organisoida toimintaa.
Mitä tällaisella kokoonpanolla pitäisi tehdä? Seuraavassa kolme ideaa uusimmalle vasemmistolle.
1. Tehkää politiikkaa konfliktien kautta. Jos konflikti ymmärretään suorasukaiseksi uhoamiseksi, se johtaa helposti tappioon, kuten vihreille kävi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Vaikka Timo Soini menestyi aikansa uhoamalla, se ei ole ainoa konfliktin muoto eikä varmasti toimivin.
Konflikti voi tarkoittaa esimerkiksi aloitteen kaappaamista ja keskustelun määrittelemistä omista lähtökohdista ja omaksi hyödyksi. Se voi tarkoittaa ristiriitojen osoittamista ja vastustajien haastamista.
Jos katsoo Elinkeinoelämän keskusliiton, EVAn, Liberan, Björn Wahlroosin tai Nordean ekonomistien ulostuloja, ne jos jotkin ovat konfliktia pelkäämättömiä ja härskin hyökkääviä. Ne määrittävät keskustelun ja pakottavat muut reagoimaan.
Vasemmisto on tavannut odottaa, että oikeisto tekee aloitteen ja määrittelee konfliktin. Koska hyökkäys on paras puolustus, vasemmisto on hävinnyt.
Politiikassa aloitteella ja yleisellä fiiliksentuotannolla on suuri merkitys. Iso osa poliittisesta kamppailusta on puhumista, käsitteiden keksimistä ja sanojen ja kuvien käyttöä.
Osa perussuomalaisista ja kokoomuslaisista on menestynyt täydellä törkeydellä ja julmalla kritiikillä. Sen sijaan vasemmistossa on usein oltu huolissaan siitä, että vasemmisto leimataan hankalaksi.
Vasemmistolta puuttuu törkeä tylyttäjä, trollaamisen reunalla liikkuva konfliktitehdas. Oikeisto etenee usein monen lonkeron taktiikalla: yksi lonkero vetää överiksi, toinen toppuuttelee mutta komppaa, kolmas tekee kompromisseja. Kaikkien ei tarvitse olla yhtä mieltä toiminnan tavoista, jos toiminta kokonaisuudessaan siirtää poliittista kenttää hyödylliseen suuntaan.
Politiikka on vallan käyttämistä ja siitä kamppailemista. Parlamentaarisessa politiikassa kilpaillaan viime kädessä siitä, kuka saa määrätä poliisin ja puolustusvoimien väkivaltamonopolista. Politiikkaa tehdään väistämättä suoraan tai epäsuoraan konfliktien kautta ja niiden vuoksi. Kyse on vain siitä, mihin konflikti sijoitetaan ja miten se tuodaan esille.
2. Lähestykää liikkeitä, mutta älkää yrittäkö omia niitä. Kansan Uutisten puoluesihteerihaastattelussa Joonas Leppänen sanoo vasemmistosta, että ”ongelmamme pohjautuu siihen, että meillä ei ole liikettä”. Leppänen määrittelee tavoitteeksi liikkeen rakentamisen:
Rakennetaan nimenomaan liikettä, joka lähtee alhaalta ylöspäin. Silloin myös vasemmisto määrittyy alhaalta ylöspäin, koska vasemmisto on kaikkien näiden liikkeiden summa tai ehkä enemmän kuin se summa.
Liikkeet tekevät vasemmistosta elinvoimaisen. Kaikki, mikä vasemmistossa on mielekästä, on peräisin liikkeiltä, kuten vaatimukset työn vähentämisestä ja parantamisesta, perustulohanke, feminismi ja kapitalismikritiikki.
Jos vasemmisto haluaa pysyä elossa, sen on avauduttava liikkeitä kohti.
Minusta on kuitenkin ongelmallista ajatella, että vasemmistoliitto tai mikään muu puolue pystyisi olemaan liike. Parlamentaarinen puolue on väistämättä hierarkkinen ja kuria käyttävä koneisto. Liikkeet taas ovat arvaamattomia. Ne kykenevät tekemään yllättäviä aloitteita ja pakenemaan kontrolleja. Tässä on liikkeiden vahvuus.
Jos puolue yrittää olla liike, voi käydä niin, että liikkeiltä häviää autonomia ja puolueelta häviää elinvoima, kun riippumattomia liikkeitä ei enää ole.
Paras vaihtoehto on tilanne, jossa liikkeet pystyvät tekemään politiikkaa puolueen kautta, siis painostamaan puoluetta, mutta puolue ei pysty kontrolloimaan liikkeitä.
Vasemmistoliitto voi avautua liikkeitä kohti esimerkiksi tarjoamalla niille konkreettisia resursseja, kuten tiloja, rahaa tai yhteistyötä. Puolue voisi myös tukea suoraan esimerkiksi asunnottomien tai köyhien kaltaisia ryhmiä tarjoamalla hätämajoitusta ja ruoka-apua.
Puolueen näkökulmasta tällainen on aina riskialtista. Mutta politiikkaa ei voi tehdä ilman riskejä.
3. Ottakaa haltuun poliittinen mielikuvitus ja yhteiskunnalliset hahmot. Yksi oikeiston pitkäaikainen taktiikka on henkilöidä yhteiskunnalliset ongelmat:
- laiska työtön asettaa rakenteellisen ongelman yksilön syyksi
- sossu-Tatu osoittaa, että sosiaaliturvaa väärinkäytetään
- latteäiti laiskottelee osoituksena perheen moraalisesta rappiosta
- putkimies-Joe on yksinkertainen mutta kunnioitettava, koska tekee ”rehellistä työtä”
- mökin mummo on herttainen mutta tyhmä kansalainen, jonka etuja viisaampien täytyy valvoa.
Voisiko vasemmisto löytää vastaavia hahmoja mutta myönteisessä mielessä? Millainen olisi positiivinen yhteiskunnallinen hahmo? Miten esimerkiksi hoiva-alan ongelmia saisi dramatisoitua hahmoiksi? (”Oikea duunari” ei ole tällainen myönteinen hahmo.)
Politiikkaa hallitsee se, joka hallitsee mielikuvitusta, ja viime vuosikymmeninä mielikuvitusta on hallinnut oikeisto. Miten siirtää mahdollisuuksien rajoja? Miten tehdä oikeistolaisesta luokkapolitiikasta mahdottomalta vaikuttavaa? Miten luoda perustulosta mahdollisuuksia avaava välttämättömyys?
Poliittisia kamppailuja käydään kabinettien ja katujen lisäksi mielikuvituksessa. Mielikuvitus rajaa, mitä on mahdollista ajatella, mikä tuntuu mielekkäältä, mikä ohitetaan automaattisesti ja mikä ei edes käy mielessä.
Mielikuvitus on mahdollisuuden aluetta, ja vallankäyttö on juuri mahdollisuuksiin vaikuttamista.
Kuva: Karen and Brad Emerson (CC)