Puhe Politiikan toimittajat ry:n 50-vuotisjuhlaseminaarissa eduskunnassa 17. helmikuuta. Jos haluaa kuunnella myös korulauseet, puheen ja sen jälkeisen paneelikeskustelun voi katsoa eduskunnan sivuilta.
Kun sain Politiikan toimittajien yhdistykseltä kutsun juhlaseminaariin, kutsun saatteena oli viesti: emme halua vain taputella toisiamme selkään juhlavuoden kunniaksi, vaan haluamme jotain tulevaisuuden kannalta merkittävää. Aloitan kuitenkin pienellä selkääntaputuksella. Vaikuttaa nimittäin siltä, että edellisen noin puolen vuoden aikana politiikan toimittajat ovat saaneet rohkeutta haastaa vallanpitäjiä, toisiaan ja omia pomojaan.
Hallituspolitiikka ja sen seuraukset on viimein asetettu kriittiseen tarkasteluun. Talouspolitiikkaa koskeva journalismi ei ole enää niin paljon valtiovarainministeriön linjan mukainen kuin vuoden 2015 eduskuntavaalien alla. Pääministeriä koskevat jääviysepäilyt on selvitetty, ja media-alan päättäjiä on hiillostettu julkisesti niin kuin pitääkin.
Päällimmäiseksi monille on varmasti jäänyt mieleen Ylen tapahtumien näyttävä ruotiminen, joka on liittynyt johdon ja toimittajien painostamiseen, talon sisäisiin valtasuhteisiin ja monen suuren profiilin toimittajan irtisanoutumiseen. Susanna Päivärinnan ja Ruben Stillerin tekemät kriittiset haastattelut Atte Jääskeläisestä jäävät varmasti suomalaiseen mediahistoriaan. Tällaista politiikan journalismia voi pitää myönteisenä kehityksenä.
Se selkään taputtelusta. Mikä sitten voisi olla merkittävää politiikan toimittajien tulevaisuuden kannalta? Ajattelin esittää kolme ajatusta, joiden kautta etenen vähitellen kohti otsikon kysymystä siitä, kuuluvatko politiikan toimittajat eliittiin vai kansaan.
Ensimmäinen ajatus koskee sitä, miten politiikka käsitetään. Journalismin taustalla on aina jonkinlainen joko tietoinen tai tiedostamaton käsitys politiikan luonteesta. Ehkä yleisin on käsitys, jonka mukaan politiikka koostuu valtiollisista instituutioista, etujärjestöistä ja puolueista, markkinoista, mediasta ja tietenkin äänestäjistä.
Tämä käsityksen ongelma on siinä, että se tulee aina myöhässä ja rajoittuu keskitason ilmiöihin. Poliittisesti tärkeitä asioita tapahtuu kuitenkin myös keskitason alapuolella ja yläpuolella.
Ensinnäkin poliittista on se, mikä tulee niin sanottua virallista politiikkaa ennen, eli ihmisten arkiset kokemukset, tunteet ja asenteet. Tätä voisi kutsua mikropolitiikaksi.
Markku Hurmeranta ja A. P. Pietilä antavat hyvän esimerkin mikropolitiikasta yrityksille suunnatussa lobbausoppaassaan Hallitse mediapeli. Siinä Hurmeranta ja Pietilä neuvovat, että toimittajiin kannattaa vaikuttaa etukäteen, ennen kuin media alkaa julkaista sisältöjään. Mediaa on nimittäin helpompi hallita, kun toimittajat ajattelevat jo valmiiksi oikealla tavalla.
Tehokkainta poliittista vallankäyttöä on määrittää asetelmat jo ennen kuin virallinen vallankäyttö alkaa.
Poliittisia asioita tapahtuu myös virallista politiikkaa laajemmassa mittakaavassa, johon kuuluvat esimerkiksi talouden pitkät syklit ja ilmastonmuutoksen hidas eteneminen. Tuntuu, että monen politiikkaa aktiivisesti seuraavan on vaikea kalibroida itseään uusiksi. Jokaisen jytkyn, brexitin ja trumpin jälkeen poliittinen viisari värähtää takaisin oletusasentoon. Suuria linjoja ja pysyviä muutoksia ei uskalleta ajatella riittävästi.
Yhteenvetona: politiikan journalismi keskittyy liikaa päivänpolitiikkaan. Tarvittaisiin laajempi käsitys politiikasta, koska sen avulla voidaan tavoittaa suuria siirtymiä jo ennen kuin ne näkyvät virallisen politiikan piirissä.
Toinen ajatus koskee tarinoiden merkitystä. Politiikka on aina vallan ja voiman käyttöä. Yleensä valtaa ei kuitenkaan voi käyttää suoraan. Siksi tarvitaan tarinoita. Journalismi on puolestaan aina tarinankerrontaa. Siitä ei pääse irti: neutraaleinkin uutinen on tarina, jossa jaetaan roolit ja rakennetaan juoni. Käytännön toimitustyössä tämä kuitenkin helposti unohdetaan, vaikka asia käydään läpi jo journalistiikan perusopinnoissa.
Esimerkki unohtamisesta on viime aikoina käyty keskustelu populismista ja valemedioista. Keskustelussa on korostettu faktoja. Tietenkin faktat ovat tärkeitä. On kuitenkin unohdettu, että niin olennaista kuin faktojen tarkistaminen onkin, populisteja tai valemediaa ei voiteta pelkästään faktoilla.
Faktoilla tai totuudella ei ole politiikassa aina kovin paljon väliä, koska politiikassa on lopulta tarkoitus voittaa väittelyt ja päästä valtaan eikä etsiä totuutta.
Populistit ymmärtävät tämän hyvin ja tekevät politiikkaa rikkomalla sääntöjä, kertomalla vetäviä tarinoita ja tarjoamalla yleisölleen mahdollisuuden muutokseen tai ainakin kokemukseen muutoksesta.
Siksi populismia ei hillitä pelkästään faktoja tarkistamalla. Täytyisi oppia kertomaan parempia tarinoita kuin populistit kertovat. Samalla pitäisi yrittää aidosti ymmärtää niitä tunteita ja kokemuksia, joihin populistit vetoavat. Tieto ei liikuta ihmisiä, mutta tunteet liikuttavat, ja tarinat synnyttävät ja ohjaavat tunteita.
Tältä pohjalta tekeekin mieli kysyä: mitä poliittisia seurauksia on mediassa toistuvilla tarinoilla siirtolaiskriisistä, Kelan tukia huijaavista köyhistä, laiskottelevista työttömistä tai liikaa vaativista työntekijöistä?
Yksi median suurista ongelmista on se, että toimittajat hyväksyvät tarinoiden määrittämät ongelmat valmiina pakettina. Ei kyseenalaisteta, onko ongelma oikein asetettu, vaan lähdetään saman tien ratkaisemaan sitä. Ei mietitä, kuka ongelman on asettanut ja miten hän siitä hyötyy.
Kansa on eräs suurista mediatarinoista. Media luo kansan ja sitten puhuttelee sitä. Nimenomaan massamedia on se paikka, jossa ihmiset liimataan yhteen ja esitetään yhtenäisenä kansana. Esittäminen ilmenee esimerkiksi puheena ”meistä suomalaisista”, yhtenäisenä sääkarttana tv-uutisissa ja kansanluonteen päivittelynä.
Tästä voi olla monta mieltä, mutta kansan käsitteen keinotekoisuus ja poliittisuus on syytä pitää mielessä. Se nimittäin ratkaisee toisen puolen kysymyksestä ”kuuluvatko toimittajat kansaan vai eliittiin”: vastaus riippuu siitä, millaisia tarinoita kansasta media kertoo.
Yhteenvetona: median poliittisuus piilee nimenomaan tarinallisissa rakenteissa ja kysymyksenasetteluissa, ei niinkään varsinaisissa sisältöväitteissä. Tästä voi johtaa vielä pitemmälle menevän iskulauseen: median poliittisuus näkyy erityisen kirkkaasti silloin, kun se yrittää tekeytyä neutraaliksi poliittisissa kiistoissa.
Kolmas ajatus koskee politiikan toimittajien tehtävää. Liian usein tuntuu, että toimittajat ovat pelkkiä poliitikkojen sihteereitä eli kirjaavat ja välittävät sanomiset sellaisenaan sen sijaan, että myös tarkistaisivat, pitävätkö sanotut asiat paikkaansa, mitä niissä oletetaan ja mitä niistä seuraa.
Pelkkä kirjaaminen ja välittäminen ei vielä ole journalismia.
Esitän ehdotuksen politiikan journalismin arviointikriteeriksi: meidän pitäisi kysyä, lisääkö se ihmisten toimintakykyä vai latistaako se sitä. Esimerkiksi: taustoitetaanko yhteiskunnan tapahtumia tavalla, joka lisää ihmisten ymmärrystä ja mahdollistaa aktiivisemman toiminnan yhteiskunnassa?
Entä kenet ajatellaan jutun ideaalivastaanottajaksi? Ollaanko tekemässä journalismia ihmisille, joilla on jo paljon tietoa ja resursseja, vai esimerkiksi niille, joita leikkauspäätökset eniten satuttavat ja joilla ei ehkä ole yhtä hyviä resursseja lähteä ottamaan päätöksistä selvää?
Vastaukset näihin kysymyksiin vaikuttavat näkökulmiin, joita journalismissa käsitellään. Ne vaikuttavat myös siihen, kenen tarinoita kerrotaan ja miten asiat ylipäätään kehystetään.
Esitän toisen ehdotuksen, joka koskee politiikan toimittajan tehtävää: se voisi olla vallan epätasapainoihin puuttuminen. Toimittajan tulisi käyttää valtaa niihin tahoihin ja ryhmiin, joilla on enemmän valtaa, ja harkita, pitäisikö päästää helpommalla ne henkilöt ja ryhmät, joilla on vähemmän valtaa.
Jos tämä ajatus otetaan vakavasti, päädytään huomioon, joka on herättänyt aina eniten kritiikkiä, kun olen käynyt puhumassa mediakritiikistä.
Media puhuu koko ajan demokratiasta ja sen tärkeydestä, mutta on itse organisoitunut todella epädemokraattisesti. Toimitukset ovat hierarkkisia, päätöksenteko kulkee ylhäältä alas ja päätoimittajan sana on laki
Olemme siis tilanteessa, jossa media vaikuttaa valtavasti yhteiskuntaan ja on kietoutunut kaikkeen, mitä tapahtuu – ja silti vain aivan muutamat ihmiset linjaavat, mitä mediassa kerrotaan ja miten.
Tästä saa helpon vastauksen otsikon kysymykseen: kuuluvatko politiikan toimittajat eliittiin? Vastaus on, että todennäköisesti ainakin toimittajien pomot kuuluvat. Mediapäättäjät muodostavat oman eliitin lajinsa ja verkostoituvat muiden eliittien kanssa. Samaan aikaan freelancerit saattavat kitkutella köyhyysrajan alapuolella.
Jätän lopuksi ilmaan kysymyksen: jos journalismin on syytä käydä käsiksi vallan epätasapainoihin, pitäisikö tämä työ aloittaa journalismista itsestään?