Törmään säännöllisesti ympäristöaktivistien, ilmastonmuutosjournalistien ja ekofilosofien teksteihin, joiden rivien välistä näkyy jonkinlainen niukkuudella ja askeesilla mässäily. Kyseessä on ikään kuin vahingonilo siitä, että “kulutuskerskailu” loppuu ja pian joudutaan tyytymään vähempään.
Motivaatio tällaisen ajattelun taustalla tuntuu olevan kärjistetysti: On luovuttava edistyksen käsitteestä ja yltäkylläisyydestä. On alettava rajoittaa, leikata ja säästää. On mukauduttava uuteen niukkuuteen… Stoppi syntiselle tuhlaamiselle ja takaisin luontoherran nuhteeseen! Kumisaappaat jalkaan ja polvilleen mättäiden väliin marjoja poimimaan!
On tietysti selvää, että planeetan ekosysteemit eivät mitenkään kestä nykyisiä energia- ja materiaalivirtoja. Jonkinlainen jyrkkä muutos on tehtävä.
Näen niukkuutta korostavassa ympäristöajattelussa kuitenkin kaksi suurta ongelmaa.
Niukkuudella on vaikea motivoida ihmisiä, paitsi äärimmäisen kriisin tai jonkinlaisen ekofasismin oloissa. Miksi ihmiset haluaisivat itselleen vähemmän ja juhlisivat mahdollisuuksiensa romahtamista? Voiko masentavalla sanomalla ja puutetta lupaamalla voittaa?
Toinen ongelma on, että niukkuus ja yltäkylläisyys ovat suhteellisia käsitteitä. Nimenomaan kapitalismi tekee kaikesta niukkaa, koska se aitaa ja rajoittaa sitä, mikä on aikaisemmin ollut yhteistä. Resurssit koetaan niukoiksi, koska niistä joutuu kilpailemaan ja niihin pääsee käsiksi vain rahan kautta.
Sen sijaan vaikkapa useat alkuperäiskansat elävät tai ovat eläneet runsauden ja yltäkylläisyyden oloissa. Niukkuus liittyykin vertailuun, aitaamiseen ja kokemukseen, ei absoluuttisiin resursseihin.
Siksi niukkuutta juhlivat ympäristöihmiset tuntuvat olevan täysin skutsissa.
Erityisen ongelmalliselta nuukailu tuntuu, jos se yhdistyy yksilökeskeiseen moralismiin.
Facebook-virrassani ihmiset ovat todistelleet Sitran elämäntapatestin avulla, kuinka hyveellistä elämää he viettävät, koska eivät ole lentäneet viime vuonna kuin kaksi kertaa. Tai sitten he kirjoittavat anteeksipyyntöjä siitä, kuinka ajavat autolla ja syövät lihaa.
Henkilökohtaista hiilijalanjälkeä mittaava testi on hyvä. Se osoittaa esimerkiksi, kuinka suuren hiilijalanjäljen pelkkä asuminen Suomessa tuottaa. Haluaisin kuitenkin, että testejä tehtäisiin ensisijaisesti yrityksille sekä valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden suurille linjaratkaisuille, joista ilmastonmuutoksen nykysuunta johtuu.
Muuten on uhkana, että ilmastonmuutokseen liittyvä toiminta on lähinnä yksilöiden harjoittamaa eettistä itsekuritusta, jossa asketismi nousee korkeimmaksi hyveeksi.
Moralismi johtaa syyllisyyteen ja hierarkioihin. Se myös päästää nykytilan takana olevat järjestelmät helpolla.
Tuntuu absurdilta jahdata yksilöiden kulutusvalintoja, kun sata suuryritystä tuottaa enemmistön päästöistä, kaikkialla olevat mainokset ja jatkuva vertailu luovat ihmisille uusia niukkuuden kokemuksia ja mielekäs elämä kaupungeissa käytännössä edellyttää velaksi elämistä ja massakulutusta.
Silti aina vaan tähtäimessä on ahneeksi ja ylimieliseksi käsitetty yksilö, nautinnonhaluinen kuluttaja, joka haluaa tuhota maapallon itsekkäällä lentämisellään. Aina se lentäminen…
On kiinnostavaa, miten keskustelu ilmastonmuutoksesta tuntuu vääjäämättä päätyvän siihen, että tavallisten ihmisten lentämistä pitää rajoittaa. Lentokone on ilmastonmuutoskeskustelun Hitler-kortti.
IPCC:n arvion mukaan lentoliikenne on vastuussa noin neljästä prosentista ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. Olen nähnyt myös arvioita, joiden mukaan kokonaispäästöissä liikutaan kuudessa prosentissa, ja olen nähnyt arvioita, joiden mukaan kaupallisen lentoliikenteen osuus olisi vain yksi prosentti.
Niin kauan kun koneet ovat niin saastuttavia kuin nykyään ovat, lentämistä kannattaa varmasti vähentää. Mutta kenen lentämistä ja miten? Pitäisikö vähentäminen aloittaa ennemmin niistä, jotka lentävät 300 kertaa vuodessa kuin niistä, jotka lentävät aurinkolomalle kerran vuodessa? Kenellä on oikeus päästä Suomen talvesta lämpimään? Entä lentorahdin osuus? Ylivoimaisesti suurin osa lentopäästöistä syntyy Yhdysvalloista. Voisiko lentämiseen vaikuttaa parantamalla maan sisäistä junaliikennettä?
Jos ilmastopolitiikkaa lähdetään tekemään kuluttajahinnoittelulla, se tekee lomailusta luokkaluksusta varakkaille. Haluammeko olla mukana ympäristötoiminnassa, joka päätyy tekemään vähävaraisilta leikkaavaa luokkapolitiikkaa?
Mitä vaatimus elintason leikkaamisesta oikein tarkoittaa?
Mitä ylipäänsä tarkoittaa elintason nousu tai lasku? Vietin monta vuotta kaukana köyhyysrajan alapuolella. Viime vuosina tuloni ovat kolminkertaistuneet noista ajoista. Elintasoni on noussut. Tarkoittaako tämä, että tuhoan ympäristöä kolme kertaa enemmän ja onneni nousee siitä?
Tärkein elintason nousun ja yltäkylläisyyden kokemukseni on tullut siitä, että ei tarvitse koko ajan pelätä ja säätää. Kun onnistuu säästämään, saa puskuria. Lisäksi nykyään minulla on varaa päättää omista asioistani ja osallistua. Asun lähempänä keskustaa, käyn kahvilassa, ravintolassa ja baarissa, ostan teatterilippuja. Elintaso tarkoittaa toimintamahdollisuuksien lisääntymistä.
Kokemus elintasosta ei siis välttämättä tule suoraan siitä, että lennetään joka toinen kuukausi Thaimaahan ampumaan uhanalaisia eläimiä ja sen jälkeen ostetaan elektroniikkaa suoraan kaatopaikalle. Enemmän siinä on kyse ajankäytöstä, valinnanvarasta, mielekkyydestä ja itsemääräämisestä. Voisiko ilmastokeskustelussa keskittyä nuukailun sijaan näiden lisäämiseen?
Vuonna 2018 tuskin kukaan voi väittää, että meiltä puuttuisi tietoa siitä, kuinka elämänmuotomme on hyvin syvällä tavalla tuhoisa sekä ihmisten että muun elämän kannalta.
Emme tarvitsee lisää käynnissä olevan joukkotuhon tiedostamista. Päinvastoin: ihmiset tiedostavat tilanteen niin voimakkaasti, että ravintoloissa ja uimahallin saunoissa kuulee jatkuvasti, kun epäpoliittiset ihmiset puhuvat siitä, miten tulevaisuus tässä maailmassa tuntuu toivottomalta.
Koko ajan on ilmastoahdistus ja syyllisyys. Se ei kuitenkaan saa ihmisiä toimimaan tai toisaalta lopettamaan tuhoisia toimintatapoja. Se vain halvaannuttaa ja tekee kyyniseksi.
Ympäristötoiminnassa kannattaisikin korostaa runsautta ja rikkautta, ei puutetta ja vähentämistä. Ei siis esimerkiksi “luovuta lihasta” vaan tehdään lihantuotanto tarpeettomaksi korvaamalla se vegaanisella hedonismilla.
Asketismi ja niukkuudella mässäily viemäriin, mielekäs nautintojen masinointi tilalle!