Viime vuosisata opetti vasemmistolle ja anarkisteille, että vallankumous vain yhdessä maassa ei toimi. Lähivaltiot liittoutuvat uutta hallintoa vastaan ja murskaavat sen joko sotilaallisesti tai taloudellisesti. Toinen mahdollisuus on, että piiritetty maa muuttaa sisäisten ja ulkoisten uhkien paineessa hallintonsa vielä hirveämmäksi ja taantumuksellisemmaksi kuin vanha hallinto oli.
2010-luvun versio tästä opetuksesta on, että parlamentaarinen enemmistö vain yhdessä maassa ei toimi. Toiset valtiot liittoutuvat uutta hallitusta vastaan ja murskaavat sen pankkien välityksellä, kuten euromaat tekivät Kreikalle. Yksipuolisissa lainaneuvotteluissa Syrizan hallitus ei saanut tukea edes toisilta kriisimailta. Yritys muuttaa lainaehtoja vain lievästi järkevämmiksi talouskasvun kannalta johti äärimmäiseen nöyryytykseen.
Syrizan epäonnistuminen ei tietysti ollut mikään ennalta tiedetty ikuinen totuus, jonka olisi voinut lukea jostain 1800-luvulla keksitystä opinkappaleesta. Aluksi Syriza todella pani vastaan talouskurille, irtisanoi aikaisempia kiristystoimia ja palkkasi takaisin irtisanottuja työntekijöitä. Emme tiedä, olisiko Kreikka pystynyt lähtemään kestävämmin omalle linjalleen, jos Tsipras ei olisi jänistänyt vaan olisi omaksunut Varoufakisin talouslinjan rinnakkaisvaluuttoineen.
Toisin kävi. Syriza mokasi ja alistui kiristettynä. Puolueen tappio oli lopullinen, kun sen johtama poliisi kaasutti ja hakkasi mielenosoittajia parlamentin ulkopuolella samalla, kun parlamentti hyväksyi ensimmäisen osan tukipaketista, joka tekee Kreikasta teknokraattisesti hallinnoidun ja erittäin pitkälle yksityistetyn EU-siirtomaan.
Syntagma Square: striking to see the police forces nominally controlled by the Syriza government teargassing the Syriza activist base.
— Aditya Chakrabortty (@chakrabortty) July 15, 2015
#Greek riot police teargassing leftists: this will be remembered as Syriza gov's biggest betrayal 2night as House debates multi-bill
— Helena Smith (@HelenaSmithGDN) July 15, 2015
Kulunut viikko ja kesän muut europoliittiset käänteet nostavat esille kovia kysymyksiä demokratiasta, eurosta, Euroopan unionista ja laajemmin koko puoluepolitiikasta. Erityisesti kysymykset koskettavat eurooppalaista vasemmistoa.
Demokratia. ”Kansan tahdolla”, kansanäänestyksellä tai demokratialla voi puolustaa lähes mitä tahansa. Syriza sai tammikuussa Kreikan parlamenttivaaleissa kaksoismandaatin. Yhtäältä piti lopettaa talouskuri, toisaalta tuli pysyä eurossa. Yhdistelmä on mahdoton, ja Syriza valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Tsiprasin päätöstä alistua kuritalouteen on perusteltu sillä, että hän toteuttaa enemmistön tahtoa, koska enemmistö kreikkalaisista haluaa pysyä eurossa. Yhtä hyvin Tsipras olisi voinut linjata toisin ja silti toteuttaa enemmistön tahtoa, koska enemmistö kreikkalaisista haluaa myös lopettaa talouskurin. Sopivasti tulkittuna mandaatilla olisi voinut puolustaa mitä tahansa politiikkaa.
Sama pätee Kreikan kansanäänestykseen. Kun äänestäjien enemmistö hylkäsi lainaohjelman ehdot heinäkuun 5. päivä, tulosta pystyi tulkitsemaan sekä euromyönteisesti että eurokriittisesti. Joidenkin mukaan äänestys tarkoitti, että kreikkalaiset haluavat pysyä eurossa hinnalla millä hyvänsä. Toisten mukaan se tarkoitti, että tähän vedetään ehdoton raja talouskuriin alistumiselle. Äänestyksen perusteella Syriza olisi siis periaatteessa voinut yhtä hyvin valmistella euroeroa kuin valita nykyisen alistumisen.
Edustuksellisessa järjestelmässä demokratia ei merkitse kovin paljon. Ei ole mitään kansan tahtoa irrallaan siitä poliittisesta prosessista, jolla kansan tahto rakennetaan. Sama pätee edustuksellisen demokratian mediaversioon eli mielipidekyselyihin. Niitä ei voi erottaa kysymyksenasetteluista ja konteksteista. Esimerkiksi suomalaisilla gallupeilla Sipilän hallitus voisi oikeuttaa yhtä hyvin julkisten menojen lisäämisen (koska suomalaisten enemmistö kannattaa hyvinvointivaltiota) että leikkaamisen (koska suomalaisten enemmistö vastustaa valtion velkaantumista).
On aina poliittinen valinta, mihin mandaattiin vedotaan ja miten äänestysten ja kyselyjen tuloksia tulkitaan.
Euro. Vasemmistopuolue toisensa jälkeen on sytyttänyt itsensä tuleen Euroopan rahaliiton uhrialttarilla, hämmästelee Telegraph-lehti. Vasemmisto on puolustellut 30-lukulaisia kuritoimenpiteitä ja pannut toimeen saksalaisten konservatiivien määräämiä leikkauksia ja kiristyksiä. Suomessakin vasemmisto on viime vuosikymmeninä hyväksynyt muina miehinä muiden joukossa emu-sopimukset, joilla Suomi ajettiin vähin erin automaattisten leikkausten pakkopaitaan.
Voiko matelu eurokurin edessä enää jatkua? Lauri Holappa ihmettelee Nyt-kolumnissaan, ”miksi juuri kukaan Euroopassa haluaisi enää äänestää vasemmistoa, jos lopputuloksena on vain entistä tiukempaa talouskuria”. Kysymys on aiheellinen.
Vasemmistolaiset kiemurtelevat tuskissaan koko eurokysymyksen edessä eivätkä anna selviä vastauksia siihen, mitä rahaliitolle voidaan tehdä. Jos taas halutaan purkaa euro, on epäselvää, miten siihen voidaan ryhtyä vajoamatta takaisin nationalismiin ja antamatta valtaa rasistisille oikeistopuolueille.
Vastauksia tarvitaan nopeasti, koska näyttää selvältä, että Kreikan ristiinnaulitseminen on hajottamassa koko eurojärjestelmän.
Euroopan unioni. Saksa hallitsee rappeutuvaa EU:ta, josta piti tulla kansallisvaltiot ylittävät rauhanprojekti. Rauhan sijaan on saatu humanitaarinen katastrofi, valtava työttömyys ja äärioikeiston nousu. Vasemmistolla alkaa olla viimeinen tilaisuus uudistaa EU-linjaansa.
Esimerkiksi Heikki Patomäki arvelee, että vasemmisto ympäri Eurooppaa ”tulee vetämään sen johtopäätöksen, että EU on peruuttamattomasti markkinafundamentalistisen oikeiston projekti”. Patomäen mukaan vasemmiston pitäisi tarvittaessa varautua lähtemään eurosta.
Owen Jones kirjoittaa paljon jaetussa puheenvuorossaan Britannian vasemmiston vauhdilla kasvavasta EU-kriittisyydestä. Jonesin mukaan vasemmiston pitäisi vallata euroskeptisyys takaisin oikeistolta. Saksan ja Kreikan lisäksi EU-demokratiaa uhkaa esimerkiksi unionin salassa neuvottelema TTIP-sopimus.
Vieläkö joku vasemmistossa uskoo Euroopan demarivetoiseen liittovaltiokehitykseen?
Puoluepolitiikka. Jos on aihetta kysyä, miksi juuri kukaan Euroopassa haluaisi enää äänestää vasemmistoa, on yhtä lailla syytä kysyä, miksi juuri kukaan Euroopassa haluaisi ylipäätään äänestää. Tuloksena kun vaikuttaa puolueesta huolimatta olevan kuritalous, työttömyys ja ympäristötuho.
Mitä sitten, jos johonkin maahan saadaan poikkeuksellisen vahva vaihtoehtohallitus? Mihin se pystyy ja kuinka kauan?
Pohjimmiltaan Euroopan ongelmat taitavat johtua itse valtajärjestelmistä ja niiden rakenteista enemmän kuin siitä, mikä puolue on vallassa. Tätä kannattaa miettiä, ennen kuin tuhlaa rahaa seuraavaan vaalikampanjaan.
Jo kauan ennen Syrizan epäonnistunutta parlamentaarista yritystä osa kreikkalaisista näytti tietä toisenlaiselle politiikalle järjestäytymällä itsehallinnollisesti ruokapiireihin, sosiaalikeskuksiin, maatiloille ja toreille. Ruohonjuuritason infrastruktuuri on vielä suhteellisen heikkoa, mutta on vaikea nähdä muuta kuin ulkoparlamentaarista vaihtoehtoa puoluepoliittiselle toiminnalle.
Samaa uumoilee EU:n ylimmän poliittisen elimen, Eurooppa-neuvoston, puheenjohtaja Donald Tusk, joka varoittaa vuoden 1968 vallankumoustunnelmien paluusta Eurooppaan.
