Vasemmiston ja oikeiston yleisin ratkaisu ongelmiin on pohjimmiltaan sama: lisää palkkatyötä kaikille. Vain työn ehdoista ja muodoista ollaan eri mieltä. Oikeisto korostaa työnantajan ja pääoman valtaa, vasemmisto työntekijän itsemääräämisoikeutta.
Oikeistosta ehdotetaan työajan pientä lisäämistä, vasemmistosta työajan pientä jakamista. Oikeisto vaatii leikkauksia ja lisää työtä, vasemmisto vaatii elvytystä ja lisää työtä.
Kaikkien eduskunnassa valtaa käyttävien poliittisten ryhmien päämäärä on ihmisten sitominen palkkatyöhän ja sitä kautta talouskasvuun.
Välillä ilmestyy radikaaliksi kutsuttu bloggaaja, tutkija tai professori, joka ehdottaa rohkeasti, että lisää työtä saadaan ottamalla velkaa ja investoimalla miljardeja. Huimapäisimmät lisäisivät työllisyyttä suoralla keskuspankkirahoituksella.
Oletetaan, että ehdotuksissa palkkatyön lisäämisestä olisi järkeä. Mitä tapahtuu sitten, kun kaikki ovat palkkatöissä?
Osa tutuista katoaa aina kerrallaan kuin mustaan aukkoon. Heitä ei näe tapahtumissa, ja jos heihin sattuu törmäämään kadulla, heillä on aina väsynyt kiire jonnekin. Kokouksissa he ovat ärtyneitä ja raapivat ihoaan kuin Lapin kesän ensimmäiseen itikkaparveen osuneet. Heidän silmissään ammottaa toivottomuus. He haaveilevat pankkiryöstöistä, pikavoitoista ja pakomatkoista.
Onko heillä huumeongelma? Onko heidät etsintäkuulutettu? Onko heillä vastasyntynyt vauva?
Ei, nämä ihmiset ovat palkkatyöpätkässä. Työ imaisee heidät seitsemäksi tai kahdeksaksi tunniksi joka päivä, ja sen jälkeen he ovat joko liian väsyneitä tekemään mitään tai sitten kiirehtimässä ylläpitämään työkykyään, jotta jaksaisivat seuraavan päivän.
Tämä on tietysti liioittelua, koska on paljon ihmisiä, jotka pystyvät sekä käymään palkkatöissä että elämään täysipainoista elämää. Kun heitä pyytää tapaamaan, heidän roikkuvien silmäpussiensa alta kuulee valitusta, miten on niin kiire, että kalenterin mukaan seuraavat kaksi vapaata tuntia ovat maaliskuun toisena sunnuntai-iltana.
Ne, jotka saavat kaiken toimimaan ilman silmäpusseja ja kiireitä, tapaavat olla valta-asemassa, josta käsin on mukava syytää ylimielisyyttä ja syyllistämistä alempia kohtaan. Kuten Åbo Akademin organisaation ja johtamisen professori Alf Rehn kehuskelee Facebookissa:
Minulla on neljä lasta (kahdessa maassa), kaksi firmaa, istun seitsemässä hallituksessa, kirjoitan usean kolumnin per kuukausi, ylläpidän suomalaisen normiproffan opetusvelvollisuuden ja julkaisutahdin (ja rapiat päälle), sekä toimin kansainvälisesti puhujana/advisory:nä. Tästä riippumatta se tapaa olla (täyspäiväseen opiskeluun sitoutuneet) opiskelijani jotka eivät saa kirjoitettua tehtäviä/tenttejä/gradua eikä tultua seminaareihin/luennoille koska heidän kiireet ovat kerta kaikkiaan niin uskomattomat. Miten jännittävää elämää he elävätkään! Tässähän hengästyy ihan pelkästä ajatuksesta.
Katsotaan esimerkiksi vasemmistopiireissä juhlittujen ja taloustutkimuksellisesti erittäin tervetulleiden Raha & talous -bloggaajien ajattelua. Heidän mukaansa talouspolitiikan ykköstavoitteeksi tulisi ottaa täystyöllisyys.
Palkkatyö on historiallisesti tuore ja erikoinen elämänmuoto, kapitalismin oma juttu. Alkujaan työväenliikkeessä ajateltiinkin Marxin pohjalta, että kapitalismin mykät pakot kiristävät pääomattomat ihmiset palkkatöihin, jossa he ovat toisen käskyvallassa.
Nykyaikaisen työväenliikkeen omituinen ratkaisu tähän kysymykseen on pakottaa kaikki loputkin ihmiset palkkatöihin.
Epäilemättä vastentahtoinen työttömyys pitäisi poistaa ja epäilemättä se onnistuisi osittain juuri elvytyksen, julkisen työllistämisen, tasaisen tulonjaon ja palkkatukien avulla. Ja jos Raha & talous -bloggaajilta kysyy, he epäilemättä vastustavat töihin pakottamista ja kannattavat työn jakamista sekä perustuloa. Silti täystyöllisyys politiikan ideaalina epäilyttää.
Eikö ennemmin pitäisi tähdätä täystyöttömyyteen?
Tai otetaan paljon puhuttu keynesiläisyyden paluu. Keynesin näkökulma talouteen oli hyvin kapitalistinen: häntä ei häirinnyt työväenluokan kurjuus tai vapauden puute, vaan se, että tuotantoresurssit menivät hukkaan. Kun yhteiskunnassa on työttömiä, hehän eivät tuota lisäarvoa.
Keynesin tavoite oli pelastaa valtiokapitalismi kysynnän ja työvoiman hallinnan kautta. Kuinka kaukana nykykeynesiläiset ovat tästä tavoitteesta, ja mihin täystyöllisyyspolitiikka todellisuudessa johtaa: työntekijöiden voimaantumiseen vai työvoiman kilpailuhenkiseen liikkeellepanoon?
Työstä puhuttaessa huomio kiinnittyy helposti siihen, mikä poikkeaa normeista. Koska normi on palkkatyö (tai siihen vertautuva yrittäjyys), muu näyttäytyy epänormaalina: työttömyys, oma epäkaupallinen toiminta, vapaaehtoistyö, aktivismi, matkustelu.
Kun palkkatyöstä puhutaan, se oletetaan niin selväksi, että keskustelua hallitsee kaksi lajityyppiä: yhtäältä työelämän ongelmat, toisaalta ohjeet, joilla tehdä hyvästä työstä vielä parempaa. Vähemmän puhutaan siitä, mitä työ tekee elämälle silloinkin, kun työssä on kaikki kunnossa.
Jos palkka on kohtuullinen, työehdot siedettävät, pomojen kanssa tulee toimeen ja työ on sisällöltäänkin mielekästä – mitä tapahtuu sitten? Millainen on sosiaalidemokraattinen utopia?
Työ tekee ajasta resurssin. Ilman palkkatyötä kokemus ajasta on epämääräisempi ja vapaampi. Aikaa yksinkertaisesti on paljon, niin paljon, että se mahdollistaa yllättävät päätökset ja spontaanit mielihalut.
Työ vie niin suuren osan päivästä, että se tekee ajasta niukkaa. Aika muuttuu laadusta kvantiteetiksi, jota säännöstellään tarkasti, jota ehdittäisiin ottaa muutama tunti omaa aikaa töiden ja fyysisten välttämättömyyksien välissä.
Palkkatyö luo vapaa-ajan sekä vapautena että teollisuutena. Ilman palkkatyötä ei ole erottelua ”vakavaan ja kontrolloituun” työaikaan ja ”vapaaseen ja nautinnolliseen” vapaa-aikaan. Vapaa-aika syntyy vasta palkkatyön kääntöpuolena. Se voi työn seurauksena tuntua entistä paremmalta ajalta, mutta mitä tämä kertookaan työajasta: työaika on ei-vapaata, siis jonkinlaista vapauden riistoa ja jonkun muun aikaa.
Onko palkkatyöllä ja valvontarangaistuksella lopulta muuta kuin aste-ero? Totaaliblogi kuvailee, miltä tuntuu suorittaa vankeusrangaistusta panta jalassa:
… ennen kaikkea valvontarangaistus riistää kykyä toimia omaehtoisesti, eli kykyä tuottaa katkoksia historian “ennalta määrättyyn” kulkuun ja saattaa tilanteita ohjautumaan sivuun niiden totutuilta reiteiltään. Ei kykyä toimia, vaan kykyä toimia omaehtoisesti. Valvontarangaistuksessa voi kyllä olla, liikkua ja toimia lähes missä ja miten vain, kunhan tekee sen etukäteen laaditun kaavan mukaisesti.
Mutta nimenomaan kyky poiketa ennalta määrätystä kaavasta on inhimillisen elämän perusta, ja tätä ominaisuutta valvontarangaistus pyrkii hallitsemaan. Juuri siitä seuraa myös valvontarangaistuksen turruttava, “laitostava” vaikutus, joka johtaa pidemmän päälle masentavaan kaavamaisuuteen.
Palkkatyössä on tyypillisesti kaikki samat piirteet, mutta lievemmässä ja osa-aikaisemmassa muodossa.
Palkkatyö ohjaa muun elämän työkyvyn uusintamisen ympärille ja samalla tiukentaa normeja.
Palkkatöiden ulkopuolella tuntuu ihan normaalilta, jos ihmiset tulevat kotiin keskellä yötä arkipäivänä, valvovat ja nukkuvat pitkään tai käyvät päiväkaljalla. Kun on palkkatöissä, nopeasti löytää itsestään pienen automaattimoralistin: ”Eivätkö normaalit ihmiset ole nukkumassa tähän aikaan? Miksi nuo vetelehtivät eivätkä ole töissä?”
Ennen kaikkea palkkatyö on kuria. Kuten työsopimuslain ensimmäisessä pykälässä sanotaan, työntekijän on tehtävä työtä ”työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan”. Laissakin tunnistetaan, että työntekijä vaihtaa itsenäisyytensä ja vapautensa rahatuloon.
On työllä tietenkin myös paljon hyviä vaikutuksia. Tärkein niistä on juuri säännöllinen rahatulo. Heti perässä tulee jumalallinen status. Kun käy töissä, on kunniallinen ihminen ja rehellinen veronmaksaja, joka voi vaatia oikeuksiaan ja oikeuttaa tekonsa vetoamalla vaikka ”työkiireisiin”.
Tällaisten ajatusten jälkeen talouspoliittisen keskustelun pakkomielle ”tuottavasta työstä” ja täystyöllisyydestä tuntuu absurdilta.
Miksi olisi hyvä asia, että lisää ihmisiä saataisiin alistumaan palkkatöihin tuottamaan lisää ympäristöä tuhoavaa roskaa?
Ehkä täystyöllisyyden sijaan vaatimukseksi pitäisi ottaa: Kaikille töitä, mutta niin vähän kuin mahdollista!