Taas on Suomessa osoitettu mieltä väärin. Kun siitä väärin osoittamisesta vielä kirjoitettiin, niin kirjoituksessa kuvattiin ikävästi mellakkapoliisia ja leimattiin maahanmuuttokriitikot rasisteiksi.
Rasistit alkoivat kierrättää lauantai-iltana julkaisemaani bloggausta keskuudessaan. Seurasi tyypillinen tarina. Joukko ihmisiä tai nimimerkkejä lähetti kymmeniä uhkauksia, herjauksia, tappelukutsuja ja niin edelleen. Maahanmuutosta ja rasismista kirjoittavat toimittajat, tutkijat ja aktivistit törmäävät kaavaan joka päivä.
Kirjoitan uhkauksista lisää myöhemmin. Solvausten ja tavallisen ölinän lisäksi sain kiinnostavaakin kritiikkiä, joka laajeni yleisemmäksi mielenosoittamisen ja journalismin arvosteluksi.
”Toimittajan ja aktivistin roolit sekoittuivat.” Kun toimittaja kuvaa mielenosoitusta, voiko hän valita puolensa ja pysyä silti toimittajana?
Iso osa journalismin tekstityypeistä perustuu kannan ottamiseen, kuten pääkirjoitukset, kolumnit, pakinat, esseet ja analyysit. Blogissa yhdistyvät kaikki nuo.
Mutta mennään periaatteellisemmalle tasolle.
Jos journalismin perinteiset ihanteet otetaan vakavasti, toimittaja on nimenomaan aktivisti. Yleisin perustelu koko journalismi-instituution olemassaololle on sen tärkeys demokratialle. Toimittajan pitäisi olla demokratian aktivisti ja totuuden uljas soturi, joka väsymättä käy vallanpitäjiä vastaan ja ylläpitää kansanvallan arvoja. Journalismista puhutaan neljäntenä valtiomahtina, jonka pitäisi olla riippumaton kolmesta muusta valtiomahdista.
Harva toimittaja tietenkään toimii ihanteen mukaan ja vielä harvempi toimittajan esimies uskoo ihanteeseen. Ihanne kuitenkin asettaa outoon valoon kritiikin, jonka mukaan toimittajan pitäisi varoa ottamasta kantaa.
Suomen nimekkäimmät toimittajat Saska Saarikoskesta ja Tuomas Enbuskesta Ulla Appelsiniin tunnetaan nimenomaan kantaaottavasta ja ylimielisen härnäävästä kirjoitustyylistä. Tuskin kukaan luonnehtisi Enbuskea tai Appelsinia puolueettomaksi tai mielipiteiltään maltilliseksi toimittajaksi. Silti heille maksetaan hyvin ja heitä pidetään tähtitoimittajina.
Miten tämä on mahdollista?
Journalismissa ei ole kyse mistään tiedonvälityksestä tai argumenteilla käytävästä keskustelusta, vaan erilaisten vallankäyttöyritysten kamppailusta. Saarikosken, Enbusken ja Appelsinin kaltaiset toimittajat ovat erityisen hyviä tässä, eivätkä vähiten siksi, että heidän mielipiteensä eivät ole mitenkään valtavan kaukana omistajien ja päättäjien näkemyksistä. Jos he uhkaavat joitakin yhteiskunnallisia ryhmiä, niin lähinnä niitä, joilla on vähemmän omaisuutta ja valtaa kuin muilla.
Koska media on rakenteellisesti suuntautunut toistamaan ja heijastamaan eniten viranomaisten, suuryritysten ja päättävässä asemassa olevien poliitikkojen näkemyksiä, median mielipidekilpailu ei ole millään tavoin tasaveroista. Keskustelussa eivät voita niinkään parhaat argumentit, vaan ne, joilla on varaa ja voimaa toistaa argumenttiaan – tai ihan vain mielipidettään – useimmin ja kovaäänisimmin.
Jostain syystä silloin kuitenkin älähdetään, kun kantaa ottaa Ilta-Sanomien päätoimittajan sijaan melko pienen vasemmistolehden bloggaaja. Niin, kyllä, bloggaaja: en ole tällä hetkellä työsuhteessa Kansan Uutisiin.
”Toimittajan täytyy olla puolueeton ja tasapuolinen.” Kun journalismissa vaaditaan puolueettomuutta, kyse on yleensä siitä, että vaaditaan näennäisen objektiivista retoriikkaa ja tiettyjä näkökulmia.
Puolueettomalta vaikuttava retoriikka esimerkiksi jättää pois kriittisesti tai väärällä tavalla myönteisesti leimautuneet sanat. Kun äsken kirjoitin ”omistajista ja päättäjistä”, otin riskin leimautua ideologiseksi. Ideologisten termien sijaan puolueettomassa retoriikassa voidaan käyttää neutraaleina näyttäytyviä sanoja, kuten kestävyysvaje, ylivelkaantuminen, pakolaisvirta, elintasopakolainen, töhry (katutaiteesta puhuttaessa) tai maahanmuuttokritiikki.
Puolueettomalta vaikuttavat näkökulmat ovat sellaisia, jotka eivät haasta nykyisiä valtasuhteita. Tällaisia ovat esimerkiksi poliisin ja rajaviranomaisten kannat, ministeriöiden virkamiesten näkökulmat ja elinkeinoelämän johdon näkemykset. Ne näyttäytyvät useammin neutraaleina, kun taas niitä haastavat tutkijat, aktivistit ja tavalliset ihmiset esittävät ”kiistanalaisia väitteitä”.
Tasapuolisuus ja puolueettomuus ovat performansseja, siis esityksiä, joiden vaatimat lavasteet ja puvut vaihtelevat kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen mukaan.
Aina voi näytellä puolueetonta. Silloin valitsee tavallisesti voimakkaimman osapuolen leirin.
On erityisen epäuskottavaa luennoida journalismin tasapuolisuudesta hetkellä, jolla nimenomaan median näennäinen puolueettomuus on osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa Suomessa heitellään pakolaisia kivillä ja raketeilla. Toimittaja Tuomas Muraja kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä:
Mediassa vallitsee myös eräänlainen keskitien harha. Televisiostudioon otetaan äärioikeistolaisen edustajan vastapariksi vasemmistolaisaktivisti, tai äärioikeistoilmiötä pitkään tutkineen viereen istutetaan Suomen Sisuun kuuluva kansanedustaja. Saadaan hyvä jännite, mutta vastauksia ei löydy. Sen jälkeen perustellaan, että katsoja saa keskusteluillan päätteeksi valita kumpaa uskoo. Puheenaiheet ja asiat halutaan kätevästi poolittaa. Punnitusta argumentista ja solvaavasta sutkautuksesta tehdään samanarvoiset.
Toimittajat asettuvat väittelijöiden väliin eivätkä ota objektiivisuuden vaatimuksessaan kantaa. Tästä false balance -ilmiöstä pitäisi keskustella yhä enemmän Suomessakin.
Asetan yksinkertaisen kysymyksen: mistä muusta näkökulmasta tähän blogiin tekemäni kuvakertomus olisi pitänyt tehdä kuin rasismin vastustajien näkökulmasta? Rasismin puolustajien näkökulmasta?
Niiden näkökulmasta, jotka suojelevat rasistien ja uusnatsien mahdollisuutta marssia kaduilla?
Niiden näkökulmasta, jotka seuraavat sivusta eivätkä tee mitään?
”Mielenosoittajat hakevat ikävästi konfliktia poliisin kanssa / toimittaja kuvasi poliisia liian kielteisesti.” Journalistisen kritiikin lisäksi sain arvostelua siitä, miten mielenosoittajien olisi pitänyt toimia. Kritiikille on parempiakin osoitteita. Voin kuitenkin vastata omasta puolestani sen mukaan, mitä tiedän mielenosoittajista.
Niissä antirasistisissa mielenosoituksissa, joihin itse olen osallistunut Suomessa, ei ole nähdäkseni haettu konfliktia poliisin kanssa. Joskus, joissakin mielenosoituksissa, mielenosoittajat kyllä hakevat konfliktia poliisin kanssa. Rasisminvastaisissa mielenosoituksissa poliisi on kuitenkin ollut se osapuoli, joka on hakenut konfliktia mielenosoittajien kanssa.
Näin kävi lauantain mielenosoituksessa. Rasismin vastustajien rumpuryhmä soitti aluksi keskemmällä Narinkkatoria, kunnes raskaasti varustautuneet mellakkapoliisit kirjaimellisesti työnsivät ja tönivät rummuttajat torin nurkkaan. Samoin Snellmaninkadun ja Kirkkokadun risteyksessä nimenomaan poliisi töni mielenosoittajia, jotka seisoivat kadulla paikoillaan.
Vastaavasti Tuomiokirkon edessä mielenosoittajat seisoivat portaiden yläpäässä, kunnes poliisi ryntäsi noin 50 metrin päästä torilta ja kovakouraisesti tuuppi, raahasi ja kantoi mielenosoittajat kirkon taakse.
Suurin ”konfliktin hakeminen”, mitä mielenosoittajien puolelta Tuomiokirkolla tapahtui, oli yritys seistä paikoillaan ja huutaa poliisille sen jälkeen, kun poliisit olivat talloneet jalkoihinsa jääneitä mielenosoittajia, ottaneet heitä kiinni siten, että kaksi poliisia painaa mielenosoittajan kaulaa polvillaan kiveykseen, ja työntäneet ihmisiä takaperin portaita alas.
Tekee mieli kysyä, että montako tilannetta pitää kokea poliisin kanssa tai montako tutkimusta pitää lukea, jotta poliisia saa arvostella ja laittaa kuvia blogissa ”dramaturgiseen asetelmaan”.
Mielenosoittajia ja yleisemmin vasemmistolaisia arvostellaan joskus laajemmastakin vainoharhasta, jonka mukaan poliisi on ”systeemin puolella”. Kriitikkojen mielestä poliisi toimii tasapuolisesti.
Kuitenkin ihan jo poliisilaki määrittelee poliisin tehtäviksi vallitsevan “oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaamisen” sekä “yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisen”.
Poliisi on ainoa yhteiskunnallinen toimija, jonka on rauhan aikana sallittu käyttää väkivaltaa. Poliisi uhkaa, tuottaa kipua, käyttää ihmisiin sähköä, suihkuttaa kaasua, kantaa ampuma-aseita, sieppaa tiettyjä henkilöitä määräajoiksi lukittuihin tiloihin sekä määrittelee arjessa tapahtuvaa poliittista ja taiteellista ilmaisua ohjaamalla ja estämällä julkisia tapahtumia.
Viime vuosina Suomen poliisi on iskenyt vasemmiston vappumarssiin, takavarikoinut lippukeppejä “astaloina”, ottanut kiinni lehtikuvaajia ja ratsastanut hevosilla ihmisten päälle. Lisäksi poliisi on ollut otsikoissa virkarikostutkinnoista, korruptiosyytteistä ja epäillyistä huumerikoksista. Poliisi valittaa resurssien vähyydestä ja samalla panostaa näyttävästi protestien valvontaan aseistetuilla mellakkapoliiseilla ja uusilla joukkojenhallintavälineillä.
Poliisi perustelee toimintaansa vetoamalla lakiin. Poliisi on kuitenkin se, joka päättää, mitkä asiat priorisoidaan. Ei poliisi jokaista punaisia päin kävelijää pysäytä.
Lakia täytyy myös tulkita. Poliisilaki antaa poliisille luvan ottaa kiinni henkilö, joka todennäköisesti “syyllistyisi henkeen, terveyteen, vapauteen, kotirauhaan tai omaisuuteen kohdistuvaan rikokseen taikka aiheuttaisi huomattavaa häiriötä tai välitöntä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle”. Muotoilu on laaja ja tulkinnanvarainen.
Antropologi Didier Fassin teki kenttätutkimusta poliisin toiminnasta Pariisin lähiöissä vuosina 2005-2007. Fassin osallistui poliisiaseman arkeen, kahvipöytäkeskusteluihin ja yöpartioihin. Hän seurasi, kuinka poliisit pysäyttivät, tarkastivat ja pidättivät lähinnä tummaihoisia nuoria miehiä. Välillä poliisi vyöryi lähiöön tuhannen mellakkapoliisin voimin vain osoittaakseen, kenelle kadut kuuluvat.
Yksi Fassinin tutkimuksen tuloksista oli, että käytännössä poliisit valvovat lain varjolla epätasa-arvoista yhteiskunnallista järjestystä. Lakia sovelletaan eri tavalla erilaisiin ihmisiin. Ikä, ihonväri, kansalaisuus, sukupuoli, pukeutuminen, ulkonäkö ja varallisuus vaikuttavat poliisin päätöksiin.
Poliisin arkipäiväinen toiminta muistuttaa ihmisille, mikä on heidän paikkansa valtiossa.
”Kielteisten mielikuvien sijaan mielenosoittajien pitäisi viestiä myönteisesti valtavirran yleisön suuntaan.” Vierastin itsekin mielenosoituksia aikoinaan, ennen kuin olin käynyt yhdessäkään mielenosoituksessa tai joutunut koskaan poliisin tai äärioikeistolaisten uhkaamaksi, ja ennen kuin kavereideni ja toimittajakollegoideni kimppuun oli käyty kadulla, ja ennen kuin uusnatsit olivat hyökänneet luentotilaisuuteen, johon osallistun, ja niin edelleen.
Ajattelin siis toisin silloin, kun asia ei koskenut itseäni millään tavalla ja uskoin toimittajien ja viranomaisten näkemykset.
Kun on itse turvassa eikä kukaan uhkaa henkilökohtaisesti ja vielä sukupuoli, ihonväri ja mahdollisesti yhteiskuntaluokkakin suojaavat, on helppo heitellä vaatimuksia säädyllisyydestä ja selitellä ideologisista mielikuvista. On myös helppo esittää mediakonsulttia, joka kertoo, miten hommat pitäisi hoitaa, jotta toimittajat ja lukijat tarttuisivat asiaan ”oikealla tavalla”.
Mielenosoitusten ainoa tehtävä ei kuitenkaan ole viestiä valtavirran yleisön suuntaan.
Jos pitää valita kahdesta asiasta, eli estetäänkö rasistien, uusfasistien ja natsien toiminta kadulla vai viestitäänkö kiltisti valtavirran yleisölle, valitsen ensimmäisen. Ei paljon auta myönteinen mediakuva, jos natsit ja ihan vaan natsimieliset ihmiset voimistavat toimintaansa kadulla.
Kiva ja kiltti viestintä ei ole auttanut niitä toimittaja- ja aktivistikavereitani, joiden kimppuun on fyysisesti hyökätty Helsingin kaduilla. Tämä on uutta: aikaisemmin rasistit eivät ole uskaltaneet hyökätä yhtä avoimesti. Tästä on osaltaan vastuussa jokainen, joka tekee tilaa rasisteille, annettiin tilaa sitten lehdistössä tai kadulla.
Kuva: sarjakuvantekijöiden rasisminvastainen Nyt riittää -lehti.