Steve Jobs johti Applea diktaattorin otteilla. Ihannoitu visionääri tyrmäsi välittömästi ideat, joista oli eri mieltä ja kuunteli ihmisten sijaan lähinnä omaa intuitiotaan. Jobs piti huolen siitä, että kaikki ymmärsivät käskyjen tulevan hierarkian huipulta. Hänen Appleaan on kuvailtu brutaaliksi ja anteeksiantamattomaksi työpaikaksi, jossa jaettiin rangaistuksia herkästi.

Jobsin hahmossa yhdistyvät monet nykyisen kapitalismin piirteistä: autoritaarinen johtaminen, itsekeskeisyys, henkilökultit, estetiikan korostus, ulkoistaminen, Foxconnin työleirit ja yhteisesti tuotettujen asioiden omiminen.

Niin sanottu luova talous on sitä, että yksilöt kilpailevat toisiaan vastaan päästäkseen uudeksi jobsiksi, eli palvotuksi määräilijäksi, joka pistää toisten työn omaan taskuunsa.

Voisimme ehkä kapitalismin sijaan puhua jobsismista. Nimitystä ehdottavat Eetu Viren ja Jussi Vähämäki kirjassaan Seutu joka ei ole paikka (2015). Jobsismi viittaa Virenin ja Vähämäen mukaan muuhunkin kuin Steve Jobsiin.


Ensinnäkin vakaiden työsuhteiden ja tasaisten tulojen aika alkaa hiipua. Niiden sijaan erityisesti nuorille ja vähemmistöille on tarjolla lyhytaikaisia, epävarmoja ja kehnosti palkattuja jobeja.

Kuntien harjoittama kuntouttava työtoiminta eli käytännössä palkaton pakkotyö on yksi esimerkki jobista, palkattomat työharjoittelut toinen, kiireinen ja kontrolloitu siivous tai puhelinmarkkinointi kolmas.

Työvoimahallinnon Mol-verkkopalvelussa on avoinna noin 18 000 työpaikkaa. Näistä vain kolmasosa on kokoaikaista, palkkasuhteista työtä, jota tehdään suorasssa suhteessa työnantajaan yli 12 kuukautta. Vuokratyötä, osa-aikatyötä ja ilmaista työtä kyllä riittää. Samaan aikaan erityisesti pääkaupunkiseudun hintataso on kova ja vuokra vie suuren osan tuloista.

Ympäri Eurooppaa tehdään jo työtä alle minimipalkkojen. Matalapalkkaisten työntekijöiden asema on talouskriisin alkamisen jälkeen heikentynyt entisestään. Esimerkkejä on helppo luetella:

  • vuonna 2013 yli 11 prosenttia Saksan työntekijöistä tienasi alle 3,5 euroa tunnissa ja vuosien 2004-2013 välillä työssä käyvien köyhyys nousi 4,8 prosentista 8,6 prosenttiin
  • Iso-Britanniassa alkoi 2009 pisin reaalipalkkojen laskukausi sitten 1800-luvun
  • Irlannissa kolmannes väestöstä elää köyhyydessä ja joka kymmenes näkee nälkää
  • Espanjassa köyhimmän tulokymmenyksen reaalitulot laskivat 13 prosenttia vuosina 2007–2013.


Toiseksi työ ei välttämättä enää ”takaa tekijälleen identiteettiä tai hyvää elämää vaan merkitsee usein pelkkää ahdistusta, painetta ja kärsimystä, Jobin työtä”.

Enää ei riitä, että menee töihin ja tekee työnsä hyvin. On työn lisäksi kehitettävä työkykyään, taitojaan ja persoonallisuuttaan jatkuvasti. On verkostoiduttava, turvattava selustansa, pysyttävä perille trendeistä, opittava kieliä, matkusteltava ja seurattava kulttuuria.

Usein palkintona tästä kaikesta on hyvän elämän sijaan ahdistus, masennus, riittämättömyys, burnout tai irtisanominen, joita kaikkia olemme saaneet seurata esimerkiksi käynnissä olevien yliopistoleikkausten ansiosta.

Viren ja Vähämäki siteeraavat Jobin kirjaa Raamatusta. Se kertoo vailla vakaata toimeentuloa elävän työläisen tilanteesta:

Eikö ihmisen osana maan päällä ole työ ja
vaiva?
Eikö hän ole kuin palkkalainen,
joka tekee raskaita päivätöitä?
Hän on kuin orja, joka kaipaa paahteesta varjoon,
kuin päivätyöläinen, joka odottaa palkkaansa.
Perinnökseni olen saanut pettymysten kuukausia,
ahdistuksen yöt ovat olleet minun osani.
Kun menen nukkumaan, minä ajattelen:
”Milloin voin nousta?”
Yö kuluu vitkaan,
kääntyilen levottomana aamunkoittoon asti.
Ruvet ja madot peittävät ruumiini,
minun nahkani halkeilee ja märkii.
Kuin kutojan sukkula kiitävät päiväni: ne päättyvät, kun lanka loppuu.


Kolmanneksi jobsismi on nykytalouden arvontuotannon malli. Teollisessa kapitalismissa työväenliike pakotti kapitalistit maksamaan sen verran korkeita palkkoja, että työläisillä oli varaa tuottamiinsa massatuotteisiin. Nykyään ihmisille annetaan palkan sijaan velkaa ja mahdollisimman suuri osa työstä tehtäväksi yrityksen puolesta ja ilmaiseksi.

Esimerkiksi MacBookin ja iPhonen arvontuotantoon osallistuvat ”kaikki hyvännäköiset nuoret, jotka istuvat kahviloissa hopeanharmaata läppäriään naputellen”, puhumattakaan siitä, että Applen mobiililaitteiden takana olevat teknologiat laserista ja internetistä GPS:ään ovat julkisen sektorin ansiota.

Viren ja Vähämäki kirjoittavat, että nykyaikainen tuotanto on hajautunut erilaisiin verkostoihin, joista yritykset ammentavat voittonsa:

Innovaatiot tietokonepeleistä lähtien eivät synny yksilöllisten kehittäjien päässä vaan hajautuneissa ja kaupunkitilan sekä eri mediat läpisevissä verkostoissa, kuten fanikulttuureissa ja tietokoneharrastajien yhteisöissä. Rovion ja Supercellin pelisuunnittelijat ja koodaajat eivät ole oppineet taitojaan ja kehittäneet ideoitaan yrityksissä eivätkä oppilaitoksissa vaan ”vapaa-ajan” verkostoissa, jotka eivät toimi yrityksen (taloudellisesti rationaalisen toimijan) tavoin.

Jobsismi on sitä, että julkinen sektori rakentaa pohjan, työntekijät tekevät Jobin työtä jobeissaan ja sitten paikalle ratsastaa yrittäjä, joka käärii tuotot ja valittaa A-studiossa, että mitään en ole yhteiskunnalta saanut vaan kaiken olen yksin tehnyt.

Kirjoitin Virenin ja Vähämäen kirjasta hiljattain pitemmän esittelyn verkkolehti Revalvaatioon. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat tietää, mistä tässä kaikessa on oikein kyse juuri nyt.