Puhuin erään vanhemman tutun kanssa kehitteillä olevista pillereistä, joilla voisi saada liikunnan hyödyt ilman, että lotkauttaisi evääkään.
”Heti tuli spontaani vastareaktio”, tuttu sanoi. ”Että voisi saada hyötyä tekemättä mitään. Se tuntuu vähän moraalittomalta.”
”Samalla tavalla en oikein vieläkään osaa hyväksyä kansalaispalkan ideaa”, hän jatkoi. ”Ei tunnu hyvältä, että voisi saada rahaa tekemättä työtä.”
Tämä reaktio perustuloon pysäytti, eikä se ollut ensimmäinen kerta. Työmoraaliin perustuva perustulon kritiikki on itselleni kiinnostava muistakin syistä kuin mahdollisten sukupolvierojen takia. Esimerkiksi: kyllähän nytkin jaetaan rahaa ihmisille, jotka eivät tee palkkatyötä. Työttömät, työkyvyttömät ja eläkeläiset saavat yhteistä rahaa, vaikka eivät tekisi yhtään mitään.
Eläkeläisiä lukuun ottamatta heidän rahojaan vain kontrolloidaan hankalammin ja monimutkaisemmin kuin jos meillä olisi perustulo. Kontrollista sitten aiheutuu kaikenlaista haittaa, kuten byrokratiaa, köyhyyttä, häpeää ja ajanhukkaa.
Enemmän itseäni hämmentää kuitenkin ajatus siitä, mikä lasketaan työksi. Itse olen ajatellut, että käytännössä kaikki ihmiset tekevät työtä ja tuottavat yhteistä arvoa, joten kaikille pitää myös maksaa palkkaa.
Perustulo on yksi tapa järjestää palkka yhteisestä tuotannosta.
Yksi yhteiskuntatutkijoiden ja uusien työväenliikkeiden 2000-luvulla esittämä perustelu perustulon puolesta on tuotannon muutos.
Nykyinen tieto- ja palvelutalous perustuu yhä enemmän symboleiden manipulointiin, käsitteisiin, kieleen, tunteiden tuotantoon, hoivatyöhön ja innovaatioihin, jotka ovat pitkälti yhteisesti ja myös työpaikkojen ulkopuolella tuotettuja asioita.
Kun törmäsin ajatukseen kymmenen vuotta sitten, pidin sitä vaikeaselkoisena. Miten niin kaikki tekevät töitä ja tuottavat taloudellista arvoa?
Sitten aloitin toimittajan työt ja tajusin, että enhän minä yksin juttujani kirjoita, eikä kirjoita kukaan muukaan.
Kun iltapäivälehden toimittaja uutisoi kissavideosta, kenelle siitä pitäisi maksaa palkkaa? Videon tekijälle, videon levittäjille vai siitä uutisoivalle toimittajalle? Vai kaikille heille?
Uutisaiheet eivät löydy toimittajan omasta päästä, vaan muun muassa ympäri nettiä Facebookin ja Twitterin linkeistä, huhuista, jaetuista kokemuksista, tiedotteista, tutkimuksista, juttuvinkeistä ja niin edelleen. Kun vaanin FB-virtaani uutisten toivossa tai saan juttuidean baaripöydässä, kaverithan siinä tekevät työtä minun lisäkseni.
Kun juttua sitten kirjoitetaan, siinä käytetään avuksi muita juttuja, tutkimuksia, kokemuksia ja taustatietoa, aivan kuten missä tahansa kirjoittamisessa. Iso osa kirjoittajan työstä on muiden tekemän työn valikoimista, koostamista ja jalostamista. Loppujen lopuksihan kieli käsitteineen ja ilmaisuineen on yhteinen ja anonyymi tuotannon verkko, jota kukaan ei ole keksinyt. Tai kääntäen sanottuna: kaikki kielenkäyttäjät ovat matkijoita, kopioijia ja varkaita. Niin myös toimittajat.
Journalismi ja muu mediatyö on siis hyvä esimerkki yhteisestä tuotannosta, mutta se saattaa kuulostaa edelleen marginaaliselta. Media on aivan keskeinen ala nykytaloudessa, mutta sillä työskentelee vain joitakin kymmeniä tuhansia suomalaisia. Miten muilla aloilla hyödytään yhteisestä ja ilmaisesta työstä?
Tutkijoiden ja taiteilijoiden ammatit perustuvat äärimmäisen pitkälle muiden tekemään työhön.
Ikean voitot perustuvat työn ulkoistamiseen kuluttajille eli siihen, että asiakkaat hakevat tuotteet hyllystä itse, kuljettavat ne itse ja kokoavat ne itse.
Muotitalot ja vaatefirmat ryöstävät tyylejä kadulta ja alakulttuureista, aivan kuten mainostyöläisetkin.
Googlen menestys on kaikkien netinkäyttäjien ansiota: ilman vapaita sisältöjä Googlella ei olisi mitään, mistä hakea ja minkä varjolla myydä mainoksia.
Facebookin valta ja tuotot ovat peräisin sen käyttäjien ilmaisesta työstä. IT-alan innovaatiot ja uudet hittipelit on kehitetty epämääräisissä olosuhteissa usein öisin dataavien nörttien vapaa-ajalla.
Nykytaloudessa ei ylipäänsä voi tietää etukäteen, minkälainen työ tulee tuottamaan arvoa. Se selviää vain kokeilemalla. Kun jokin sitten tuottaa arvoa, tuotantoprosessi on yleensä niin monimutkainen, epämääräinen ja päällekkäinen muiden prosessien kanssa, että niin sanotun oikeudenmukaisen palkan saajaa on vaikea löytää.
Nykytaloudessa on myös lähes täysin mahdotonta vain ”mennä töihin”. Ennen kuin voi edes haaveilla palkallisen työn mahdollisuudesta, on tehtävä ilmaiseksi valtava määrä asioita.
On kouluttauduttava vuosikausia, jopa -kymmeniä, on opiskeltava kieliä ja taitoja ja tutustuttava jatkuvasti valtavaan määrään ihmisiä. On omalla ajalla kehitettävä itseään lukemalla, puhumalla ja katsomalla.
On työstettävä persoonaansa matkustelemalla ja hankittava työkokemusta tekemällä työtä ilmaiseksi. On perustettava profiili sinne sun tänne ja edustettava itseään kunkin hetken sosiaalisessa mediassa.
Kukaan ei maksa työstä, jota on pakko tehdä, jotta voisi olla edes mahdollisuus päästä töihin.
Tarkemmin ajatellen yhteiskunnassa ei tapahtuisi mitään ilman ilmaiseksi tehtyä hoivatyötä. Vanhemmat kasvattavat ja huoltavat lapsensa ilmaiseksi, jos ei lasketa pientä lapsilisää. Puolisot ja kaverit hoivaavat toisiaan ilmaiseksi. Lapset tukevat vanhempiaan ja isovanhempiaan ilmaiseksi. Sukulaiset jeesaavat toisiaan ilmaiseksi.
Ihmiset tietenkin myös siivoavat, laittavat ruokaa ja yleisesti pitävät asioita yllä arjessa, ilmaiseksi tietenkin.
Yhteiskunta voi ylipäätään olla olemassa vain, koska käytännössä kaikki ihmiset tekevät suunnattoman määrän ilmaista työtä. Silti vain osalle ihmisistä maksetaan.
Maksamisessa on pitkälti kyse vallasta. Ne, jotka ovat valta-asemassa tai jotka ovat saavuttaneet riittävän kriittisen aseman järjestäytymällä, pystyvät ulosmittaamaan tai vaatimaan itselleen maksun. Loput saavat tyytyä muruihin, joita lunastetaan alistumalla Kelan tai sossun kontrolliin.
Perustulo takaisi minimipalkan näillekin ihmisille. Se on aika maltillinen vaatimus yhteiskunnalle välttämättömästä työstä.
Kuva: viZZZual / flickr
Perustulo on nostettu suomalaiseen poliittiseen keskusteluun silloin tällöin aina 1980-luvulta lähtien. Sen jälkeen, kun prekariaattiliike toi ajatuksen taas kerran esille vuoden 2006 mielenosoituksissa ja mediaesiintymisissä, perustulosta on kiistelty lähes lakkaamatta. Kaikki puolueet ovat ottaneet siihen kantaa, ja useimmat vaaliehdokkaat ovat jo perustulon kannalla.
Puolueista vain demarit ja kokoomus ovat jyrkästi perustulotuloa vastaan. Perustulo on jo niin suosittu ja koko ajan välttämättömämmäksi muodostuva uudistus, että uskon sen toteutuvan lähivuosikymmeninä. Suurin kamppailu ei tule olemaan niinkään sen toteuttaminen, vaan perustulon tason määrääminen.
On poliittisista voimasuhteista kiinni, saammeko oikeiston ”yksityistetään kaikki ja tuotetaan halpatyövoimaa” -perustulon, vihreiden ”emme uskalla muuttaa mitään joten ehdotamme häveliäästi matalinta kustannusneutraalia karkkirahaa” -perustulon vai vasemmiston ”vähintään nykyisen perusturvan suuruinen” -perustulon.
Jotta perustulo todella olisi palkka yhteisestä työstä, sen pitäisi itsessään riittää elämiseen.