Siitä lähtien kun Suomessa alettiin 2000-luvulla puhua prekarisaatiosta ja prekariaatista, työelämätutkijat ovat yrittäneet todistaa tilastoilla, ettei koko asiaa ole olemassa. On myös esitetty, että prekariaatti on kyllä olemassa mutta niin se on aina ollutkin, eikä keskustelussa ole mitään uutta.
Helsingin Sanomat haastatteli yhtä tällaisen tutkimuksen tekijää jutussa, jossa kerrotaan:
Väitteet suuresta murroksesta palkkatyöläisten elämässä vilisevät konsulttien ja poliitikkojen puheissa sekä esimerkiksi Sitran julkaisuissa.
Niille ei kuitenkaan ole juuri mitään todisteita, sanovat Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan ja sosiologian tutkijat Satu Ojala ja Pasi Pyöriä.
En ole työelämän tutkija enkä osaa arvioida Tilastokeskuksen aineistoja sosiaalipolitiikan ja sosiologian tutkijoita paremmin. Jos on kuitenkin seurannut prekarisaatiokeskustelua pitemmän aikaa, HS:n juttu herättää muutamia kysymyksiä.
Keskustelun alusta asti prekarisaatiosta puhuneet ovat korostaneet, että kyse ei suinkaan ole vain pätkätöistä tai ylipäänsä palkkatyöstä. Työelämäntutkijat ja taloustieteilijät ovat aina vastanneet tähän tutkimalla nimenomaan pätkätöitä ja palkkatöitä.
Väärinymmärrys on niin voimakas, että se tuntuu melkeinpä tahalliselta.
Esimerkiksi yksi prekarisaatiokeskustelun huomioista liittyy työn leviämiseen ulos työpaikoilta ja palkkatyösuhteesta. Työtä tehdään myös työajan ja työsuhteen ulkopuolella, usein ilman palkkaa tai palkkiota. Silloin kun ei tehdä, niin kuitenkin kerätään sosiaalisia ja symbolisia resursseja tulevaa tieto- ja palvelutyötä varten.
Ihmiset esimerkiksi tuottavat jatkuvasti ilmaiseksi erilaisia varantoja, joille tietotalous perustuu: kehittävät kieltä, kirjoittavat Wikipediaan, hoivaavat toisiaan, tekevät Youtube-videoita, luovat muotia, koodaavat ja niin edelleen. Lisäksi jokaisen on kehitettävä itseään jatkuvasti, jotta olisi ylipäänsä mahdollista saada töitä tai pyörittää yritystoimintaa. (Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä.)
Prekarisaatio ei siis tarkoita vain palkkatyön muutosta, vaan kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, johon liittyy kokemus ennakoimattomuudesta, vahvempien armoilla olemisesta, riskeistä, muutoksesta ja mielivallasta. HS:n jutussa ja sen takana olevassa tutkimuksessa prekarisaatio ja prekariaatti kuitenkin rajataan vain niihin, jotka ovat perinteisessä palkkatyössä.
Käykö niin, että tutkijoiden määrittämät lähtökohdat piilottavat näkyvistä juuri sen, mitä oli tarkoitus tutkia? Ymmärtävätkö tutkijat, mitä ovat tutkimassa?
Yleensä akateemisessa tutkimuksessa suositaan varovaisuutta ja maltillisuutta. HS:n jutussa työelämän tutkija kävelee prekarisaatiota käsittelevän tutkimuskirjallisuuden yli muutamalla tilastomittarilla ja julistaa niiden pohjalta, että ilmiölle ”ei ole juuri mitään todisteita”.
Aika megalomaaninen väite.
HS:n jutun graafi käsittelee ”prekaarin palkkatyön yleisyyttä”. Se on kiinnostava aihe ja varmasti hyödyllinen tutkimuskohde. Prekariaattikeskustelun pointti kuitenkin on, että ensinnäkään vanhan palkkatyöyhteiskunnan käsitteet eivät oikein tavoita sitä, mistä on kyse, ja toiseksi prekarisaatio ei liity vain palkkatyöhön.
Jos tutkitaan vain palkkatyösuhteessa olevia, pois jäävät yrittäjät ja erityisesti yksinyrittäjät, apurahalla elävät tutkijat, taiteilijat ja kirjailijat, freelancerit, itsensätyöllistäjät, monet opiskelijoista, eläkeläiset, työttömät ja sairaspäivärahaa saavat.
Entä vuokratyöläiset ja nollatuntisopimuksella töitä tekevät? Missä ovat tilastot näistä ryhmistä ja heidän kokemuksistaan?
Työelämä on valtavan paljon laajempi asia kuin palkkatyösuhteessa oleminen. Henkilökohtainen esimerkki: olen ollut elämästäni palkkatyösuhteessa yhteensä 15 kuukautta. Muu työ on tehty keikkoina, free-työnä, opintotuella tai muulla tuella, lainalla tai apurahalla. Suuren osan siitä, mitä olen tehnyt tai käyttänyt työsuhteessa ollessani, olen valmistellut ilmaiseksi omalla ajallani.
Toisaalta voi kysyä, eikö myös perinteinen palkkatyö ole muuttunut. Kun tein haastatteluja ja kyselyn toimittajien vallankäyttöä koskevaa kirjaa varten, lähes jokainen toimittaja korosti kiireen lisääntymistä ja sen huonoa vaikutusta työhön.
Entä usein puhuttu työelämän kilpailun lisääntyminen tai tehokkuusvaatimusten kasvaminen? Yritäpä löytää yli 50-vuotias, joka kehuisi työelämän muuttuneen kevyempään ja hallittavampaan suuntaan.
Prekarisaatioon liittyy erityisesti hyvinvointivaltion instituutioiden mureneminen ja kiristyminen. Myös palkkatyössä olevien ihmisten ympäristö on muuttunut 1980-luvulta. Koulutus, palvelut ja turvaverkot eivät enää toimi samalla tavalla, jos sattuu putoamaan työpaikalta.
Esimerkiksi sosiaaliturvaan tai yliopistoon ei voi enää luottaa. Tukia leikataan ja niiden ehtoja kiristetään. Työttömiä ”aktivoidaan” kuntouttavan työtoiminnan kaltaiseen pakkotyöhön samalla, kun työttömyys näyttää vakiintuneen korkeaksi. Opiskeluaikoja rajataan ja opintojen varrelle luodaan erilaisia kontrolleja.
Yrittäjyyskasvatusta tuputetaan kaikkialla päiväkodista yliopistoon. Jo teinit rakentavat itselleen brändiä ja keräävät cv:tä samalla, kun huolehtivat tulevista työpaikoista ja talouskasvun puutteesta.
Tuntuu, että kaikesta pitää suoriutua nopeammin ja joustavammin. Itseään pitäisi kehittää koko ajan, palkoista, palkkioista ja jopa sosiaaliturvasta täytyy neuvotella jatkuvasti. Oman tekemisen sisältö muuttuu, ja osaamis- ja tulosvaatimukset kasvavat. Vaatimusten ristipaineessa koetaan riittämättömyyttä. Sadat tuhannet ihmiset Suomessa syövät masennuslääkkeitä, ja nuoria jää työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen vuoksi.
Prekarisaatiossa on siis kyse hyvin paljon laadullisista muutoksista yhteiskunnassa. Se on myös poliittinen käsite, jolla on haluttu kiinnittää huomiota siihen, että muutokset eivät vain tapahdu vaan niillä on tekijänsä. Prekarisaatiota tuottavat esimerkiksi nykyinen työvoimapolitiikka, talouskuri sekä työpaikkojen ja yliopistojen organisaatiomuutokset.
Tilastot ovat hyödyllinen tiedon ja poliittisen retoriikan väline, ja toivottavasti niiden avulla tutkitaan prekarisaatiota enemmän. Tilastot kuitenkin auttavat vain niin pitkälle kuin niiden lähtökohdat ja käsitteet kantavat.
On kiinnostavaa, että työelämätutkijat ja taloustieteilijät haluavat toistuvasti painaa prekarisaatioksi nimetyt ilmiöt ja kokemukset tilastoilla pinnan alle.