Suomen vastarintaliikkeen harjoittama väkivalta on tuomittu jokaisessa puolueessa ja lehdessä. Uusnatsit näyttäytyvät julkisuudessa marginaalisina kahjoina. Suojelupoliisin mukaan liikkeeseen kuuluu muutamia kymmeniä aktiivijäseniä eikä siitä ole uhkaa.
Onko kaikki siis kunnossa?
Kun opiskelin yliopistossa länsimaisten yhteiskunnallisten liikkeiden historiaa, jokainen tapaustutkimus näytti osoittavan, että poliittinen väkivalta toimii ainoastaan valtion puolelta. Valtio pystyy tukahduttamaan liikkeet väkivaltaisesti. Sen sijaan liikkeiden harjoittama väkivalta vie niiltä suosiota, eikä väkivallalla saavutettu tilanne ole yleensä vakaa.
Esimerkiksi Etelä-Amerikan sissiliikkeiden mukaan rakennettua Saksan RAF:n ensimmäistä sukupolvea tuki vuonna 1971 jopa neljäsosa alle 30-vuotiaista saksalaisista. Kun liike siirtyi uhrittomista ja symbolisista iskuista kidnappauksiin ja murhiin, kannatus romahti.
Väkivalta tai muu konfliktin kiihtyminen saattaa romahduttaa nopeasti liikkeen kuin liikkeen kannatuksen. Tämä kuitenkin edellyttää, että liike on ollut ensin suosittu. Jos liike aloittaa aivan marginaalista, väkivalta – tai pelkkä omaisuuden tuhoaminen – voikin olla tie ajatusten valtavirtaistumiseen.
Jälkikäteen voi olla vaikea hahmottaa, miten voimakkaasti 1990-luvulla hyvin pienen ja radikaalin ekoanarkistijoukon toiminta läpäisi koko Suomen julkisuudesta sosiologiaan, kouluihin ja arjen keskusteluihin.
Aktivisteja oli vähän, heidät tuomittiin lähes yksimielisesti ja he näyttivät täysin marginalisoiduilta. Silti he onnistuivat vaikuttamaan julkisuuteen tehokkaasti, nostattamaan Suomeen yhteiskunnallisten liikkeiden kentän, josta vuosituhannen alun globalisaatiosykli syntyi, tekemään kasvissyönnistä vähitellen valtavirtaa ja niin edelleen.
Vain pieni osa aktivisteista ja anarkisteista osallistui laittomiin iskuihin. Työtä tehtiin valtavasti arkisen julkaisutoiminnan, organisoitumisen ja lobbaamisen eteen. Silti turkistarhoihin, turkisliikkeisiin, rehusekoittamoihin ja muihin turkisteollisuuteen liittyviin yrityksiin kohdistunut sabotaasi antoi liikkeelle suurimman huomion.
Ilman pitkäjänteistä laitonta toimintaa liikkeelle tuskin olisi riittänyt ollenkaan niin paljon tunne-energiaa, julkisuutta ja uusia toimijoita. Eläinoikeusliikkeestä ei olisi yksinkertaisesti välitetty ilman suoraa toimintaa.
Nyt en yritä verrata 1990-luvun ympäristöaktivistien sabotaaseja nykyisten uusnatsien väkivaltaan. Vertaus olisi typerä, koska iskujen sisältö ja tavoitteet ovat täysin erilaiset. Ekoanarkistit ja muut eläinaktivistit iskivät omaisuutta vastaan ja tasavertaisen yhteiskunnan puolesta. Natsit taas iskevät ihmisiä vastaan ja hierarkkisen yhteiskunnan puolesta.
Silti minusta kannattaa miettiä, miten Suomen vastarintaliike jatkuvasti levittää ja valtavirtaistaa ajatteluaan myös laittoman toiminnan ja väkivallan kautta. Kuten eläinoikeusliike, myös äärioikeistolainen liike voi onnistua tässä, vaikka näyttäisi siltä, että julkisuudessa kaikki tuomitsevat liikkeen toiminnan.
Niin kuin eläinoikeusliike aikoinaan, myös uusnatsit toimivat yhtä aikaa laittomasti ja laillisesti. Otetaan esimerkiksi Jyväskylän Kävelykadun isku.
Ensin natsit pahoinpitelivät kolme ihmistä järjestelmällisesti mielenosoituksessaan ja taistelivat poliisia vastaan. Natsien vastustajille teko viesti, että natsit hakkaavat arvostelijansa tarvittaessa vaikka päivänvalossa poliisin silmien alla. Vastarintaliikkeen mahdollisille tukijoille teko viesti, että liike tarjoaa kokemuksen voimasta.
Väkivaltaa seurasi rauhanomainen tyynnyttely. Vastarintaliikkeen radion tämän viikon podcastissa Jyväskylän mielenosoitukseen kuvaajana osallistunut uusnatsi väittää pokkana, että yleensä tavalliset kansalaiset pitävät uusnatseista. Tällä kertaa sattui vain ikävästi yhteenotto muutaman henkilön kanssa.
”Ei nyt sen kummallisempaa. Kyllä nyt on taas tehty kärpäsestä härkänen”, natsi rauhoittelee mellakointia ihmetteleviä kuuntelijoita. Nettisivuillaan liike antaa muutenkin itsestään rauhanomaisen kuvan, vaikka ilmoittaakin kannattavansa ”aggressiivista politiikkaa” kansallissosialismin puolesta.
Väkivalta herättää mielenkiintoa ja pelkoa. Väkivallan jälkeen sanotaan, että toiminta on rauhanomaista ja selväjärkistä. Uhriudutaan ja väitetään, että kaikki syy on vastapuolella. Otetaan rauhallisesti eikä toitoteta ideologiaa.
Sitten väkivalta toistuu, kuten se on toistunut jokaisena vuonna. Seurauksena liike on tunnetumpi kuin koskaan ja sillä on liittolaisia hallituspuolueessa asti. Sivuseurauksena myös äärioikeistolainen Suomen Sisu on ilmoittanut, että sen jäsenmäärä on ”kasvanut räjähdysmäisesti”.
Uusnatsien harjoittama väkivalta on vaarallista juuri siksi, että sen on mahdollista toimia.
Nykyinen suhtautuminen äärioikeistoon eroaa muuten 90-luvun aktivismipaniikista esimerkiksi siten, että eläinaktivisteja vastaan laitettiin ysärillä ja 2000-luvun alussa median, poliisin ja Supon lisäksi myös vartijat, tavalliset kansalaiset ja lista juridisia uudistuksia.
Esimerkiksi vartijoiden oikeuksien laajentamista perusteltiin eläinaktivisteilla. Mielenilmauksissa mukana olleet kertovat, että turkisflaikkuja jaettaessa kauppiaat saattoivat pahoinpidellä aktivisteja, eikä poliisia kiinnostanut. Sen sijaan poliisia kiinnosti aktivistien puhelimien salakuuntelu ja kotien tonkiminen.
Yksi omituisimmista eläinaktivisteihin kohdistuvista poliisitoimista taisi olla, kun poliisi analysoi sylkinäytteen turkisliikkeen ikkunasta Jyväskylässä ja otti henkilön kiinni sen perusteella.
Ysärin anarkistiliikkeet kohtasivat Suomessa paljon rankempaa ja ennaltaehkäisevämpää repressiota kuin nykyiset uusnatsit ovat kohdanneet. Myös 90-luvun aktivistien ulkomaisista yhteyksistä spekuloitiin poliiseja ja lehdistöä myöten. Nykyinen äärioikeisto sai tehdä kaasuiskujaan ja pahoinpitelyjään ainakin viisi vuotta ennen kuin syntyi kunnollinen kohu, jossa keskusteltiin myös uusnatsien kansainvälisistä liitoista.
Turkistarhaiskut tuomittiin aikoinaan laajasti. Kansan Uutisten pääkirjoitus Evijärven turkistarhaiskun jälkeen 31.5.1995.