Pontus PurokuruPyykit ovat pesemättä ja pölyt pyyhkimättä, väsyttää ja töitä on kertynyt rästiin, mutta ketä kiinnostaa, kun on mahdollisuus katsoa elokuvia intensiivisesti reilun kymmenen päivän ajan.
Rakkautta ja anarkiaa -festivaali täytti tänä vuonna 30. Koska täytin itsekin 30, asetin tavoitteeksi nähdä festareilla 30 elokuvaa ja kirjoittaa jokaisesta jotain.
Elokuvassa itseäni kiinnostaa kolme asiaa: uudet aistimisen muodot, jotka irrottavat silmän ihmiskehosta ja päästävät sen yllättäviin rytmeihin ja mittakaavoihin; irrottautuminen itsenä olemisesta ja imeytyminen kuvavirtaan; elokuvien luomat tilanteet ja niistä syntyvät käsitteet. Viime vuonna katsoin 28 elokuvaa ja kirjoitin kahdesta ensimmäisestä kiinnostuksen kohteestani. Tänä vuonna yritin kirjoittaa kolmannesta eli tilanteista.
Jos vuoden 2017 R&A-tarjonnasta pitäisi nostaa esiin kolme elokuvaa, ne ovat Craigslist Allstars, The Square ja The Party.
1. Tokyo Idols
“Tytön tehtävä on aina hymyillä ja lohduttaa miehiä,” kuvailee Kyoko Miyaken dokumentissaan haastattelema toimittaja Minori Kiatahara. Kun Britanniassa keksittiin punk 1970-luvun lopulla, Japanissa vastaava libidinaalinen energia kanavoitiin idolijärjestelmään, joka on nykyään yli miljardin dollarin bisnes.
Idoli on teinityttö tai teinitytöltä näyttävä nainen, joka tanssii, laulaa ja tapaa etupäässä miespuolisia fanejaan.
Nuorin Tokyo Idolsissa esiintyvä idoli on 10-vuotias. Dokumentin löyhä juoni liittyy Rio Hiiragiin, 19-vuotiaaseen idolihalukkaaseen, joka alkaa olla iältään jo ylikypsä. Idolibisnes kun pyörii puhtauden ja neitsyyden palvonnan ympärillä. Vanhempi nainen ei lähes koskaan voi olla idoli, koska hän saattaa uhata miehiä olemalla itsenäinen. Miehet haluavat fanittaa dominoitavaa söpöä tyttöä. Niinpä 10-vuotiaalla idolillakin on omaa isäänsä vanhempia miesfaneja. Isiin tytön äiti faneja vertaakin.
Idolius on instituutio, joka suojelee miehisiä fantasioita, sanoo Minori Kiatahara. Idolitytöt eivät haasta eivätkä arvostele miehiä. Miehet pääsevät tyttöjen lähelle käyttämällä rahaa ja aikaa. Heidän ei tarvitse pelätä torjutuksi tulemista. Erotiikan suhteen heille riittää tyttöjen kättely ja yhteisposeeraukset fanitapaamisissa.
Haastatellut miesfanit ovat luovuttaneet tavallisten naisten suhteen: “Liian vaativia.”
Japanissa sukupuoliroolit ovat edelleen sementissä. Tokyo Idols näyttää, miten teinityttöyttä tuotetaan hymyillä, vaatteilla, ruseteilla, korkokengillä, söpöillä eleillä, puhetyylillä, tanssilla ja hiuksilla. Idoleiksi haluava harjoittelee taukoamatta puhetapaa, tanssiliikkeitä, laulamista ja nimikirjoitusten tekemistä. Eräs dokumentin tytöistä on aloittanut tanssiharjoitukset neljävuotiaana.
Varsinainen idolin työ on kokonaisvaltaista yrittämistä, jatkuvaa kilpailua ja raakaa työntekoa. Rio esiintyy faneilleen joka päivä livestriimissä, yrittää tavata mahdollisimman paljon faneja ja potentiaalisia faneja, pyöräilee Japanin halki, äänittää biisejä, osallistuu idolikilpailuihin ja myy itseensä liittyviä tuotteita. Puhtaus-pakkomielteen vuoksi idoliuteen kuuluu myös selibaatti tai sen teeskentely.
Toinen puoli dokumentista on fanien hulluuden näyttäminen. Fanit ovat usein keski-ikäisiä, hikeä ja kyyneleitä vuodattavia yksinäisiä miehiä, jotka omistautuvat idolilleen fanaattisesti, harjoittelevat joukolla konsertissa esitettäviä palvontarutiineja ja saattavat tuhlata ihailun kohteeseensa tuhansia dollareita kuukaudessa. “Idoli on kallis peili”, yksi faneista sanoo. Idolin menestyksen kautta itsensä surkeaksi epäonnistujaksi kokeva voi elää.
Tokyo Idols ei tuomitse idoleja. Japanissa ei ole kovin monta aluetta, jossa naiset saavat menestyä estottomasti. Tässä mielessä idolius voi olla mielekäs ura, vähän aikaa.
Idolibisnes ja yleisemmin japanilainen – kuten myös korealainen – musiikkibisnes on pahamaineisin autoritaarista ja salailevaa. Vanhat miehet kulisseissa käärivät voittoja lavalla ja fanien kainaloissa hikoilevista tytöistä. Tästä kulissien takaisesta maailmasta olisin halunnut nähdä jotakin dokumentissa, joka nyt antaa idoleista kovin indien kuvan. Mutta varmasti jo näin kevyesti kriittinen kuvaus aiheuttaa Japanissa myrskyn.
2. Craigslist Allstars
Mitä seuraa, kun miehelle antaa vapaat kädet naiseen ja kameraan?
Suomalaistaitelija Samira Elagoz tapasi 15 miestä Craigslistin kautta Hollannissa, Berliinissä ja Japanissa. Elagoz kuvasi itsensä miesten kanssa tutustamassa, tanssimassa, halailemassa ja harrastamassa seksiä. Lopputuloksen estetiikka on kuin Tumblr, nippu tubettajia, Father Fucker ja Enter the Void olisi laitettu blenderiin.
Tämä on jotain uutta, jotain harvinaista ja itsenäistä. Tässä tapahtuu jotain tärkeää.
Klassiseen elokuvakerrontaan tottuneelle teos tuntuu enemmän performanssisarjan taltioinnilta. Elagoz korostaa, että mitään käsikirjoitusta ei ole. Perinteiset opetukset lentävät jätekuilusta alas. Vinossa heiluva kamera tarkentaa harvoin mihinkään. Kuva on sumuinen tai muuten huonolaatuinen. Suurin osa kohtauksista on täynnä kohinaa. Keskustelu on usein hapuilevaa, monotonista tai koostuu kiusallisesta hiljaisuudesta. Mukana on sattumanvaraisuutta ja häilyvyyttä, joka on ehkä leikkausvaiheessa harkittua mutta ei millään tavalla hiottua.
Ensimmäisten miesten kohdalla tyyli tuntuu heikolta. Sitten saa kalibroitua aistinsa uusiksi, ja elokuva ottaa sopivasti vauhtia psykedeelisessä läheisyyden eri muotoja kartoittavassa osiossa, jonka taustalla soi Miku Hatsunen Po Pi Po. Kollaasi on yksi hienoimmista videomuotoisista jaksoista, joita olen tänä vuonna nähnyt, ja pelkästään se tekee Craigslist Allstarsista katsomisen arvoisen. Se saa sydämen hakkaamaan.
Elokuvan teema on selvä: Elagoz kääntää miehisen katseen ympäri laittamalla kameran kiinni miehiin tavalla, joka ei imartele mutta ei myöskään hiero mitään inhorealismia katsojan naamaan. “What was missing, to my mind, was women portraying men”, Elagozia siteerataan R&A-katalogissa.
Nurinpäinkääntö ei kuitenkaan ole symmetrinen female gaze. Kyse ei ole vain siitä, että nyt tehdään miehille sitä mitä naisille on aina tehty, sillä Elagoz astuu mukaan kuvaan, riisuu itseään, antaa miehen sheivata jalkansa kylvyssä tai sitoa itsensä, kävelee taustalla miehen soittaessa kitaraa, on ujo kun vastassa on ujo mies, villi kun mies osoittautuu villiksi taikuriksi. Katsoja on mukana katseessa, uteliaana ja valmiina leikkiin, ja koska kyse on naisesta, leikki tuntuu saavan monissa miehissä aikaan vähintään piilotettua väkivaltaisuutta.
Miesten yksinäisyys, friikkiys ja fetissit, elokuvan rikottu porvarillinen estetiikka. Hyvällä tavalla häiritsevä kokemus. Haluan nähdä kaiken mitä Samira Elagoz tekee tämän jälkeen.
3. The Road Movie
Olen alkanut pitää juonellisia elokuvia tylsinä. Olen siis oikeaa kohderyhmää venäläisten autojen kojelautakamerojen materiaalista leikatulle elokuvalle. The Road Movie on hysteerinen slaissi slaavilaisuutta.
Dashcameja on Venäjällä niin paljon, että harvinaisia tapahtumia tarttuu nauhalle jatkuvasti. Meteori. Kaatuva rekka. Uhkarohkeita jalankulkijoita. Palava bussi. Tietöitä kuralammikossa. Moukarilla uhkailua. Lunta ja jäätä. Hevosia ja lehmiä tiellä, karhukin. Valtavasti kolareita ja kilareita. Tulvia. Seksityöläisiä. Ilotonta poppia autoradiossa. Konepellille hyppäävä sekopää. Autopesulaan ajava tankki. Uhmakkaita mieskuskeja. Ryöstö. Metsäpalo. Tielle laskeutuva laskuvarjohyppääjä. Miten venäläiset pysyvät niin monotonisina ja rauhallisina?
Kojelautakamera tuo mieleen kaksi varhaisen elokuvan piirrettä 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Ensimmäinen on varsinkin Englannissa suosittu phantom ride -genre, joissa kamera on kiinnitetty liikkuvaan alustaan ja päästää katsojan matkustamaan mukanaan. Toinen on teatteria matkinut kuvaustyyli aikana, jolloin kamera oli staattinen ja kuvasi ikään kuin näyttämöä. The Road Moviessa näyttämön muodostaa edessä oleva tie ja sen piennar, välillä myös auton konepelti, jolla tapahtuu yhtä sun toista.
Katsominen on kuin pelaisi vuorotellen rekkasimulaattoria ja GTA:ta. Auton kyydissä voisi istua loputtomiin. Katsoisin tällaista, vaikka mitään ei tapahtuisi. Elokuvassa tapahtuu oikeastaan vähän liikaa: tylsää kuvaa saisi olla enemmänkin. Ei tajunnanvirtaa vaan tienvirtaa ilman turhia henkilöhahmoja tai juonikaaria.
4. Avajaiselokuva: Call Me By Your Name
Rakkauselokuvat voisi jakaa kolmeen tyyppiin: 1) elokuvat, joissa rakkaus koetaan vuoristoratana, 2) elokuvat, joissa rakkaus koetaan tragediana, 3) elokuvat, joissa intensiteetti kasvaa koko ajan hitaasti. Call Me By Your Name kuuluu kolmanteen lajiin. Pohjoisitalialaiseen kesäresidenssiin saapuu amerikkalainen humanistihunksi (Armie Hammer), johon Timothée Chalametin mahtavasti esittämä residenssiperheen 17-vuotias poika ihastuu.
Puritaanisten maiden (Yhdysvallat) elokuvissa seksi liitetään herkästi kieltoon, syyllisyyteen ja väkivaltaan. Kauhuelokuvissa seksi johtaa kuolemaan. Monet viime vuosien juhlituista sarjoista ovat masentavan kielteisiä seksuaalisen halun suhteen: ajatellaan vaikka Stranger Thingsiä tai Twin Peaksin paluuta. Call Me By Your Name on tässä suhteessa omaa luokkaansa. Elokuvassa rakkaus ja seksuaalinen halu ovat puhtaasti positiivisia asioita. Halu ei johda mihinkään pahaan. Halu ei liity syyllisyyteen eikä puutteeseen vaan se tuottaa iloa. Päähahmot ovat seksuaalisia toimijoita, jotka tietävät mitä haluavat ja myös saavat sen muodossa tai toisessa. New Yorkerin kriitikko kutsuikin elokuvan lähdeteosta, André Acimanin saman nimistä romaania, halun kieliopiksi.
Rakkauselokuvissa on lopulta aika yhdentekevää, kuka saa kenet tai miten juoni päättyy. Tärkeämpää on, miltä tuntuu, kun asiat ovat kesken. Call Me By Your Name ilmaisee tuntemuksia kuvilla, joita Italian maaseudulle sijoittuvalta kesärakkauselokuvalta voi odottaa: kuohuviiniä puutarhassa, yöuintia, salaisia kohtaamisia ullakolla ja parvekkeella keskiyöllä, pyöräilyä peltojen vieressä, auringon paahde kiveyksellä, puolialastomia miehiä loikoilemassa, hedelmien poimintaa puusta…
Elokuva tulee Suomessa teatterilevitykseen tammikuussa Disneyn kautta. Jos jotain pitää tätä vastaan sanoa, niin ensimmäinen tunti on hyvin hidas ja kokonaisuus on melkein liian harmoninen. Mutta saa kai sitä joskus olla harmoninen, ei rakkaus ole pelkkää edgeä.
5. The Misandrists
Joukko separatistifeministejä suunnittelee vallankumousta tuhotakseen patriarkaatin Saksassa. Big Motherin autoritaarisesti johtamassa militanttien koulutuskeskuksessa katsotaan homopornoa koulutusmielessä (“sehän on käytännössä eläimiin sekaantumista”), tuotetaan lesbopornoa, synkronoidaan kuukautisia, opiskellaan HERstorya ja luetaan WOmanuaaleja.
“Miehet ovat tämän maailman kyttiä. Heidät pitäisi kaikki raahata kadulle ja sodomoida”, yksi naisista julistaa. “Naiset ovat odottaneet niin kauan. Milloin oikein asetamme itsemme autenttisiksi subjekteiksi?”
Mahdollisuus autenttiseen subjektiuteen ilmaantuu, kun keskuksen lähelle hoipertelee poliisin jahtaama haavoittunut mies. Kaksi naista kantaa hänet kellariin, vaikka toinen heistä pelkää miestartuntaa. Seuraa tapahtumaketju, joka johtaa kastrointiin ja aseelliseen hyökkäykseen fasistis-kapitalistis-heteroseksuaalista hallitsevaa luokkaa vastaan.
Bruce LaBrucen ohjaama ja käsikirjoittama komedia on itsetietoinen roskaleffa, joka överöi kuvaa feministeistä miesvihaajina. Saattaa mennä joillakin ironisena illanviettona, jos kestää tarkoituksellista huonoutta ja kirurgista gore-kuvastoa. Ainakin dialogi toimii: “It’s time to reconcile your revolutionary beliefs with your sexual politics”, sanotaan ennen seksikohtausta.
6. Bushwick
Etelävaltiot aloittavat sisällissodan Yhdysvaltojen hallitusta vastaan. Yksi Texasin palkkasoturiarmeijan ensimmäisistä hyökkäyskohteista on Bushwickin kaupunginosa Brooklynissa. Etelän juntit yllättyvät siitä, että “monikulttuurisuudesta” tunnetun kaupunginosan asukkaat pistävät yhdessä aseellisesti hyökkääjiä vastaan. Diversiteetinhän piti tehdä väestöstä heikkoa. Buschwick alleviivaa: Brooklyn on aluetta, jossa ortodoksijuutalaisetkin taistelevat haulikoilla etnisen moninaisuuden puolesta.
Tämä on indie-sotaelokuvalle herkullinen asetelma, muttääh… Sen lisäksi, että elokuva on huono, sen sisältö on ristiriidassa sen julkilausutun sanoman kanssa.
Heti alussa kaksi bushwickilaista mustaa miestä uhkaa raiskata päähenkilön, joka on valkoinen nainen. Valkoinen mies tappaa mustat ja pelastaa naisen. Elokuva on heidän selviytymistarinansa, tai oikeastaan kertomus heidän valkoisesta kivustaan. Ei kestä kauan, kun pari tapaa joukon rodullistettuja miehiä ryöstämässä kauppaa. Miehet ovat puukottaneet sympaattista valkoista kauppiasta ja jättäneet tämän virumaan henkitoreissaan. Päähenkilöt lähtevät perään ja ampuvat roskaväkenä esitettyä joukkoa. Myöhemmin ryhmä mustia ottaa naisen siskon panttivangiksi ja kiristää päähenkilöitä. Ja niin edelleen.
Ei kai tämän tason performatiivinen ristiriita voi olla tiedostamaton?
Elokuvan tuotannossa on kuitenkin ollut neljä tyyppiä, jotka osaavat hommansa. Kuvaamisen ja leikkauksen taso on kosmisesti käsikirjoitusta korkeammalla. Kamera hiihtää tyylikkäästi lantion korkeudella koko ajan liikkeessä, ja elokuva on leikattu tavalla, joka antaa illuusion erittäin pitkistä otoksista. Myös sotaefektit on toteutettu suureellisemmin kuin tällä budjetilla olisi odottanut. Lisäksi Aesop Rockin musiikki on menevää.
Bushwick on epärehellistä mutta toki Trumpin takia ajankohtaista b-elokuvaa.
7. Lady Macbeth
Trailerin perusteella Lady Macbeth vaikutti kuviltaan tummasävyiseltä periodidraamalta, jossa avioliittoon myyty nainen viruu miesten moukaroitavana kartanon seinien sisällä 1800-luvun Englannin maaseudulla. Elokuvassa nainen, nimeltään Katherine, ottaa kuitenkin nopeasti ohjakset käsiinsä. Punaviini virtaa, kun lady punoo juonia ja keittää myrkkyä, ja meno on muutenkin vauhdikkaampaa kuin voisi olettaa.
Talon miehet ovat ultravastenmielisiä kusipäitä, juuri sellaisia mulkkuja, joiden voi ajatella lukevan John Locken satuja porvarillisen omistusoikeuden luonnollisuudesta samalla kun musta palvelija vieressä tekee ruumiilliset työt. Siksi on helppo olla uhmakkaan Katherinen puolella: nopeammin, julmemmin, kapinoi, tapa tapa tapa kaikki ällöttävät miehet! Sitten alkaa mennä överiksi. Vai alkaako? Onko Katherinellä vaihtoehtoja?
Lady Macbethista voisi uuttaa kaksi opetusta. Ensimmäinen: vaikka väkivalta olisi oikeutettu kapinoinnin keino, sillä ei pääse eroon valtasuhteista. Jos alakynnessä oleva toimija syrjäyttää hallitsijan roolia miehittävän hahmon puuttumatta itse asetelmaan, mikään ei muutu. Vanhan hallitsijan tilalle tulee uusi, tai sitten kapinoitsija itse päätyy hallitsijan paikalle alistamaan toisia.
Toinen opetus on kyseenalainen ja tuo elokuvaan epämiellyttävän viban. Lady Macbeth näyttää viestivän, että vastarinnan tekeminen tyrannialle johtaa väistämättä veriseen liiallisuuteen. “Mitäs aloit niskuroida, näetkö nyt miten siinä käy…” Niin kuin Macbeth sanoo Shakespearen näytelmässä: ”Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin / yhtä vaikeaa on palata kuin jatkaa eteenpäin.” Paras siis pysyä kotona ja totella?
8. City of Ghosts
Raqqa Is Being Slaughtered Silently (RBSS) -journalistikollektiivi ottaa äärimmäisiä riskejä uutisoimalla syyrialaisesta Raqqan kaupungista, josta Isis teki pääkaupunkinsa vuonna 2014. Ryhmän toimittajia on kidutettu ja salamurhattu, ja heidän läheisiään on teloitettu. City of Ghosts on Amazonin tuottama dokumentti, joka esittelee Raqqan tarinan arabikeväästä nykyhetkeen RBSS:n kuvaaman materiaalin avulla. Ryhmä on muun muassa paljastanut sotarikoksia ja vienyt pohjan Isisin propagandalta, jonka mukaan kalifaatissa elettäisiin luksusjihadia.
Tajusin nopeasti, että en ole koskaan katsonut Isisin teloitusvideoita. Varoitus siis: City of Ghosts on erittäin hyvä ja tärkeä elokuva, ja se on myös täynnä päättömiä ruumiita ja läheltä kuvattuja murhia, joiden yhteydessä messutaan islamofasistista propagandaa. Videot ja kuvat teloituksista, kidutuksista ja Raqqan tuhoista ovat lievästi sanottuna ahdistavia.
Pääosassa ovat kaupungista paenneet toimittajat. Dokumentti sovittelee heille sankareiden viittoja, joita tukee myös ryhmän vuonna 2015 saama kansainvälisen lehdistönvapauden palkinto. Sankaritarinalta vetää kuitenkin maton alta toimittajien maksama äärimmäinen hinta. Kollektiivin perustaja ammuttiin Etelä-Turkissa keskellä päivää. Loput paenneista toimittajista elävät salaisissa piilopaikoissa Saksassa.
Raqqan ulkopuolella työskentelevät kollektiivin jäsenet esiintyvät omilla kasvoillaan, ja yhdet jopa antavat kuvata vastasyntynyttä vauvaansa. Riski tuntuu ulkopuolisesta tolkuttomalta. Paljon suuremmassa vaarassa ovat tietysti ne toistakymmentä henkilöä, jotka ovat jatkaneet kuvaamista ja tiedottamista Raqqasta käsin.
Absurdiksi City of Ghosts muuttuu viimeistään kuvatessaan saksalaisen äärioikeiston aggressiivista möykkäämistä kaduilla Syyrian pakolaisia vastaan. Syyrialaiset ovat kahden fasismin välissä: kotona kauloja katkova kalifaatti, Euroopassa uudet natsiliikkeet ja oikeistopuolueet.
9. Clash
Miltä tuntuu olla mellakkapoliisin ahtaassa koppiautossa päivän ajan? Egyptin arabikevään jälkikahinoiden seurauksia kuvaavassa elokuvassa kamera ei tule kertaakaan ulos vaunusta, jossa mielenosoituksissa ja mellakoissa kiinniotettuja kuljetetaan. Klaustrofobinen tunnelma tuo mieleen vanhat sukellusvene-elokuvat. Teräsvaunuun pakataan jatkuvasti lisää väkeä: kaksi toimittajaa, armeijan kannattajia, muslimiveljeskunnan jäseniä, kristittyjä, lapsia, sivullisia, yksi poliisi. Välillä tapellaan, välillä neuvotellaan, sitten organisoidutaan, illalla nauretaan ja lauletaan. Sitten taas tapellaan.
Ulkona mellakoidaan ja ammutaan kovilla. Välillä ovi avataan ja kiinniotetut kastellaan vesitykillä. Sitten ikkunoista tulee kyynelkaasua ja mielenosoittajien laserosoittimia. Pidätysautot ovat painekattiloita, joissa kuolee vanhuksia ja sairaita. Ruokaa tai juomaa ei ole. Virtsaamista varten poliisi ojentaa tyhjän muovipullon. Vankilat ovat täynnä eikä poliisi halua päästää kiinniotettuja ulos. Mellakat yltyvät. Poliiseja alkaa kuolla. Sisällä vaunussa ollaan yhtä aikaa turvassa ja vaaran keskipisteessä.
Ilmiselvä tulkinta olisi tarkastella kiinniotettujen välisiä suhteita vertauskuvana “Egyptin tilasta”. Kohtasin elokuvan paljon lihallisemmin. Valmistauduin näytökseen juoksemalla saliin täydessä Kung Po -tofuähkyssä Bamboo Centeristä ehtimättä käydä vessan kautta. Muutenkin intensiivisestä katsomiskokemuksesta tuli erityisen ruumiillinen, kun poliisiauton sisätila nosti pintaan omat muistot kiinniotoista. Itselläni ei ole erityisiä poliisitraumoja, mutta ei kiinniotetuksi tulemista voi miellyttävänä pitää.
Clash tavoittaa hyvin sen avuttomuuden, joka syntyy, kun ihmiseltä takavarikoidaan henkilökohtaiset tavarat puhelin mukaan lukien ja hänet laitetaan ahtaaseen, kuumaan ja pehmustamattomaan koppiin. Putkakuljetuksella ei tavallisesti ole mikään kiire, joten auto voi seisoa paikallaan tai juuttua liikenneruuhkaan. Mistään ei saa tietoa. Jos poliisi ajaisi kolarin, kovista kulmista koostuvassa takakontissa ilman turvavöitä matkustavat kiinniotetut kärsisivät eniten. Tilassa voi tapahtua mitä tahansa: sairaskohtaus, pahoinpitely, paniikkia. Poliiseja ei kiinnosta kiinniotettujen hyvinvointi, ja jos heihin saa keskusteluyhteyden, yleisen suhtautumistapa on ylimielisyys.
Clash muistuttaa siitä universaalista vihasta, jota jokainen terve ihminen tuntee poliisia kohtaan. Siis poliisia instituutiona. Yksittäiset poliisit voivat olla poikkeuksia, jotka eivät tottele käskyjä, elokuva muistuttaa.
10. Wet Woman in the Wind
Naisiin väsynyt näytelmäkirjailija vetäytyy Japanin maaseudulle selibaattiin metsähökkeliin. Jo alkutekstien jälkeen hän saa kimppuunsa kiimaisen ja väkivaltaisen nuoren naisen. Seuraa ensin seksin välttelyä ja sitten seksin jahtaamista. Mukaan sotkeutuu kiertävä teatteriseurue, kahvilan pitäjä ja paikallinen työmies. Lopulta kaikki naivat toisiaan pehmopornomontaasissa, joka sisältää ehkä pisimmän juonielokuvassa näkemäni seksikohtauksen. Se ei ole kuitenkaan liian pitkä, vaikka seksi jatkuu niin kauan, että päähenkilöt käyvät sen aikana tankkaamassa jääkaapilla. Meno on niin rajua että yksi talokin siinä sortuu.
Wet Woman in the Wind on enimmäkseen hyväntuulinen seksikomedia ja yksi viidestä elokuvasta, jotka Nikkatsu-studio tuotti elvyttääkseen klassisen roman porno -genren. Roman-leffoja tehtailtiin 1970- ja 80-luvuilla. Budjetti oli minimaalinen, käsikirjoitukset ja kuvaukset mahdollisimman nopeita ja ohjaajat luovia. Vähintään vartin välein piti olla seksikohtaus. Moni roman porno -tekijä nousi myöhemmin arvostetuksi ohjaajaksi. Nyt puolestaan japanilaiset arvostetut ohjaajat ovat tarttuneet klassiseen genreen. Lopputulos nauratti ääneen ainakin Kino Engelin salia.
11. The Levelling
Hope Dickson Leachin esikoisohjaus on kuvaus kuolevan maaseudun ankeudesta ja yksi festareiden parhaista elokuvista. Game of Thronesin Meera Reedin eli Ellie Kendrickin esittämä eläinlääkäriopiskelija Clover kuulee, että suvun maatilalle jäänyt veli on tappanut itsensä. Clover palaa farmille selvittääkseen, mitä todella tapahtui. Etäinen, seksistinen ja sekavan oloinen isä juo suruunsa. Hän asuu pihalla asuntovaunussa, koska talo on tulvien vuoksi asumiskelvoton. Rahaa ei ole. Karja oireilee.
Haaleasävyiset kuvat tuntuvat täydellisiltä ja etäisesti unenomaisilta. Muutama kohtaus ikään kuin pohjustaa kauhuelokuvan säikäytystä, mutta häiritsevää virettä ei pureta. Eläinten katseet jäävät kaivamaan mieltä. Hahmot kävelevät painajaisen reunalla.
The Levellingiä voi katsoa kuvauksena brexit-ilmapiiristä, maaseudun tunkkaisesta konservatismista, sukupolvikuilusta tai elinkeinorakenteen muutoksesta. Itse katsoin sitä kuvauksena eläimistä, jotka saavat aina kärsiä enemmän kuin ihmiset. Perheen sisäinen draama on kiinnostava, mutta vielä kiinnostavampaa on, miten lehmille käy tai kuka on ampunut ja haudannut pihalle joukon mäyriä.
Lehmien ruumiinnesteiden ja eläinten teollisen luokan tappamisen ympärille pyörivä maanviljely on yksi maailmanhistorian väkivaltaisimmista elinkeinoista, puhumattakaan siitä, miten tuhoisa se on ympäristölle. Lihantuotanto pitäisi lopettaa nopeasti ja väkisin.
12. The Trip to Spain
Michael Winterbottomiin The Trip -sarjan kolmas osa on samanlainen kuin kaksi edellistä. Nykyään on paine innovoida ja mullistaa kaikki jatkuvasti. Vaikka olisi toimiva kaava, toisto pitää vähintään naamioida uudeksi. The Trip sai kaiken kohdalleen jo ensimmäisessä osassa, joten miksi vaivautua. Elokuvat ovat loistavia.
Koomikko Rob Brydon ja näyttelijä Steve Coogan ajavat ympäri kauniita maisemia, syövät kalliissa ravintoloissa, juovat viiniä, vitsailevat ja kilpailevat näyttelijäimitaatioilla. Keskustelua rytmittää kokkien käsityö keittiössä ja vähäpätöiset sivujuonet. Brydon ja Coogan esiintyvät itsenään, Brydon maanläheisenä ilottelijana ja Coogan itsetietoisena diivana, mutta elokuvat ovat käsikirjoitettuja ja fiktiivisiä. Ne ovat myös todella hauskoja, jos pitää hillitystä brittihuumorista.
Espanjan matkalla uutta ovat lähinnä Cooganin kieltäytyminen alkoholista, harmaantuvat hiukset ja yllätysloppu. Miehet julistavat olevansa elämänsä kunnossa viisikymppisinä. Siltä vaikuttaa rentoudesta ja sketsien voimasta päätellen.
Jos haluaa katsoa elokuvia paetakseen jotakin, trippailu toimii: menestyvät ja mukavat ihmiset hyvällä tuulella vitsailemassa maan, meren ja taivaan äärelle luksushotelleissa ja huippuravintoloissa. The Trip to Spainin jälkeen haluan kuulua johonkin eliittiin ja syödä ystävien kanssa hienoissa ravintoloissa.
13. Manifesto
Tämä on se Julian Rosefeldtin ja Cate Blanchettin manifesti manifestien puolesta, metamanifesti, josta on meuhkattu kaikkialla. Alkuperäinen teos koostuu installaatiosta, jossa eri hahmoiksi muuntunut Blanchett lausuu videoilla otteita 13 manifestista (videoita voi katsoa täällä). Mukana on Marxia ja Engelsiä, dadaa, surrealismia, situationismia, Dogma 95:ttä, arkkitehtuuria ja tanssia. Elokuvaversio on lyhennetty 95 minuuttiin ja siihen on luotu leikkauksilla kaarta ja komediaa.
Blanchettin kyky muuntautua ja kuvausympäristöjen monumentaalisuus tehostavat manifestien mahtipontisuutta. En ole nähnyt installaatiota, mutta ainakin elokuvaversio on tuhottoman hauska. Itsessään usein koomiset manifestit muuttuvat absurdeiksi, kun ne asetetaan sosiaaliseen tilanteeseen, kuten hautajaisten puhujan suuhun, uutisankkurille, porvariperheen ruokarukoukseksi tai alakoulun opettajalle.
Yhteistä manifesteille on elitismi, ylimielisyys, viha historiaa kohtaan, pitkät luettelot, mielivaltaiset esimerkit, runollisuus ja kiihko. Kuinka monta kuuluisaa manifestia on kirjoitettu vanhana? Mieleen tulee lähinnä Unabomberin manifesti ja joidenkin libertaarien tekstejä.
Tämä aika on epäilyttävä manifestien kannalta: pelkään, että jätämme jälkeemme vain startuppien ja personal trainereiden manifesteja.
14. Raw
Kiinnostaako hampaiden syöminen ja hiusten oksentaminen? Eläinlääketieteelliset lähikuvat? Epäonnistunut brasilialainen vahaus? Veri ja ihmissyönti? Raw on niitä elokuvia, jotka suljin heti ulos R&A-listaltani, koska en siedä kehokauhua. Kun katsoin Ridley Scottin Prometheusta, päädyin jonkinlaiseen sokkiin kohtauksesta, jossa Elisabeth Shaw leikkaa vatsansa auki kirurgiautomaatilla. Alkoi oksettaa, kalpenin, kylmä hiki kohosi, sydän hakkasi, keskeytin elokuvan ja menin sänkyyn. Viime vuoden R&A:ssa katsoin Lucile Hadžihalilovićin Evolutionin. Muutama katsoja lähti salista kesken näytöksen. Huono olohan siitä tuli.
Niin moni tuttu supatti Raw’sta, että lisäsin sen takaisin listalleni. Lisäksi luin, että Torontin elokuvafestivaalin näytöksen aikana muutama katsoja pyörtyi.
Koko elämänsä kasvissyöjänä viettänyt Justine aloittaa opintonsa eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa. Fuksiaisriittinä vanhemmat opiskelijat tahrivat tulokkaat vereen ja syöttävät heille raakaa jäniksen munuaista. Justine saa ruokamyrkytyksen ja ihottuman. Seuraa raapimista ja kiihtyvä lihanhimo. On pakko popsia pihviä, varrasta ja loput elokuvan ällöbuffetista jätän spoilaamatta.
Osan kohtauksista tuijottelin elokuvasalin nurkkaa ja edessä istuvan miehen kampausta, mutta ei Raw ole aivan niin paha kuin maineensa. Ennemmin se on hauska.
Voisi ajatella, että kyse on tietenkin seksistä ja seksuaalisesta heräämisestä. Naisen seksuaalisuus uhkaa yhteiskuntaa niin kuin kannibalismi. Kontrolloimattomana se nielee sekä miehet että siskot. Toinen vaihtoehto on tarkastella elokuvan sisäisiä instituutioita eli tukahduttavaa ydinperhettä ja hierarkkisen yliopiston alistavaa sosiaalista ruudukkoa. Molemmat ovat väkivallan muotoja, ja julmuus tuottaa julmuutta. Siirtymä suljetusta instituutiosta toiseen kumoaa edellisen säännöt. Yksilö joutuu välitilaan, jota tehostetaan initiaatioriiteillä. Kun tilanteita vähän kiihdytetään, lopputulos on tämä.
Tai elokuvaa voi katsoa sen väkivallan auki levittämisenä, mitä lihansyönti vaatii. Jos voi hyvällä mielin pistää poskeensa tapettua lehmää, onko siitä nyt niin iso loikka ihmisen syömiseen? Oikeasti? Miksi joidenkin eläinten tappaminen on normaalia ja toisten rikos?
15. Rendel
Amatöörien tekemä suomalainen supersankarielokuva: mikä voisi mennä pieleen? Huomasin katsovani Rendeliä nationalistisesta näkökulmasta. Toivoin, että se ei olisi huono, ikään kuin voisin hävetä olemassaoloani vähän vähemmän, jos omalla kielelläni tehty ja suurilla torvilla toitotettu toimintaelokuva ei floppaisi täysin. Tässä ei ole mitään järkeä. Ei ole elokuvassakaan. Rendel on epäonnistunut sekasotku.
Juonen oikeutuksena on kertomus valkoisesta pelastajasta. VALA-rikollisjärjestö yrittää lahjomalla ja väkivallalla saada kolmannen maailman markkinoille vaarallisen rokotteen. Rikollisjärjestön kätyrit ovat niin käppäisiä, että he eivät voi ottaa askeltakaan tappamatta ja pahoinpitelemättä kaikkia. VALAn järjettömän tuhon kohteeksi joutunut mies panssaroi itsestään Rendel-nimisen supersankarin, joka alkaa teurastaa järjestön joukkoja. Kyseessä on sekä kosto että nopeasti vilautettujen rodullistettujen pelastustarina. Lisämotivaatiota antaa VALAn naisiin kohdistama väkivalta.
Toimintakohtaukset ovat tylsiä ja tavanomaisia, ainoastaan mätkähdykset äänipuolella tarjoavat mehua. Toiminnan tyyli ei pysy kasassa eikä siinä ole mitään omaa. Käsikirjoituksessa on hauskoja vitsejä ja herkullista kärjistämistä, mutta ne jäävät hajanaisiksi, koska kokonaisuus on mielikuvitukseton ja ankea. Dialogi on niin latteaa, että sen heikkoutta paikataan koko ajan kirosanoilla ja geneerisellä musiikilla. Naisten tehtävä on kuolla, roikkua pelastettavina tai päätyä huumoriksi tarkoitetun huora-huudon kohteeksi.
Yleisesti näyttelyn taso on yllättävän hyvä suhteessa surkeaan käsikirjoitukseen, ja erityisesti Matti Onnismaa esiintyy niin hyvin kuin sivuroolissa toimivalta ammattinäyttelijältä voi tällaisen tekstin pohjalta odottaa.
Elokuvan valaistuksessa ja kuvan jälkikäsittelyssä on jotakin pielessä. En osaa sanoa teknisesti, mistä on kyse, mutta valkotasapaino vaihtelee satunnaisen oloisesti, monet kuvat ovat valoltaan keltaista ylilämmintä söhryä, ja tehdastilojen sisäkuvauksissa lämmin ja kylmä valo tuntuu sekoittuvan hallitsemattomasti. Miksi muuten kuvata Kajaanissa ja Mikkelissä talvella pääosin yöaikaan ja sisätiloihin sijoittuva toimintaelokuva?
Osa ongelmista palautuu alkuperäiseen konseptiin. Rendel on yksinkertaisesti tylsä supersankari. Hänen ainoa “voimansa” on töhnästä valmistettu panssari, joka pysäyttää luodit. Rendel on toki puhekyvytön, mutta sekään ei tarkoita elokuvassa mitään. Hahmossa ei ole mitään kiinnostavaa.
Iikka Kivi analysoi elokuvan ongelmia loistavasti videoarvostelussaan:
16. Loveless
Andrey Zvyagintsev on venäläinen klassikko juuri siinä 1800-luvun melankolisten tiiliskiviromaanien merkityksessä. Elokuvat ovat saaneet palkintoja Venetsiassa ja Cannesissa, ja Leviathan-draama oli 2014 Oscar-ehdokkaana. Raamatullisen mittakaavan tuhoutumistarinan kertova Leviathan kuuluu varmasti 2010-luvun parhaimpien elokuvien joukkoon, joten odotukset olivat kovat Lovelessin suhteen.
Loveless on pessimistinen viipale kurjaa elämää. Venäläisessä elokuvassa “elämänmakuinen” tarkoittaa räntäsadetta, avioeroa, pettämistä, riitelyä, ei-toivottuja lapsia, pienen pojan itkua ja pakenemista kotoa, etsintäpartioita, hylättyjä rauniotaloja, kylmää isoäitiä, ankeita kauppahalleja, monotonista mauttomuutta ja arjen kylmyydessä viipyilevää kameraa.
Reilun kaksituntisen myllyn tuloksena toinen päähenkilö polkee paikallaan lumisateessa ja toinen päätyy samanlaiseen loukkoon kuin mistä elokuva alkaa.
Loveless on lohduton eikä anna mitään. Se ei ole huono, mutta siitä ei jää mitään käteen eikä muihinkaan ruumiinosiin.
Parhaan pöhinän saa katsomalla Lovelessin marraskuisena maanantai-iltana pimeässä einesmaksalaatikon kanssa.
17. On the Beach At Night Alone
Hidas eteläkorealainen keskusteluelokuva, jossa ei tapahdu mitään, ei anna minkäänlaista tarttumapintaa vaan solahtaa silmien välistä kuin öljytty etana. Elähtänyt mestarinäyttelijä (Kim Min-hee) fiilistelee Hampurissa ja Etelä-Korean rannikolla, juo, syö, juttelee ja draamailee. Asetelman taustalla on suhde, joka näyttelijällä oli naimisissa olevan elokuva-ohjaajan kanssa.
Kuvat ovat tyhjänpäiväisiä, eikä Kim oikein toimi draama queenina. Olin kiinnostuneempi Orionin valuttavista istuimista ja sisälläni sulavasta oliiviöljyisestä napolilaispizzasta kuin elokuvasta. Vieressä katsottiin kelloa ja haukoteltiin tiuhaan. Olin näytöksessä koreaa jonkin verran taitavan ihmisen kanssa ja sain kuulla, että osa dialogin töksähteleväisyydestä johtui niukasta englanninkielisestä tekstityksestä.
Tavallinen tapaus: kriitikot rakastavat (tällä hetkellä 92 % Rotten Tomatoesissa), yleisö pitää tylsempänä. Ehkä kriitikoiden fiilistely liittyy metatasoon, joka syntyy, jos tietää että ohjaaja Sang-soo Hongilla on suhde Kim Min-heen kanssa.
18. Queerama
Britannian elokuva-arkiston materiaaleista kursittu montaasidokumentti homorepresentaatiosta on käytännössä 70-minuuttinen musiikkivideo, jota katkovat vanhat haastatteluotteet. Mukana on englantilaista fiktiota, otteita homoelokuvien klassikoista ja dokumenttipätkiä vuodesta 1919 alkaen. Sinänsä riemastuttavat fiktiopätkät jäävät silpuksi ilman kontekstia, ja dokumenttiosuudet hallitsevat elokuvaa.
Queerama on homovainojen monumentti. Keskustelupätkistä käy selväksi, että homoja on suuren osan 1900-lukua julkisesti pidetty fyysisesti ällöttävinä, epänormaaleina ja sairaina. Homoudesta on tehty identiteetti ja homoja on tarkasteltu kuin vieraita eläimiä. Kerta toisensa jälkeen homoilta on kysytty: olisitko syntynyt “normaaliksi”, jos olisit voinut valita?
Emmekö me jo tienneet kaiken tämän? Onko tässä mitään voimaannuttavaa? Tämä on hautakivi kärsimykselle. Elokuvan jälkeen on pakko laittaa Antti Tuisku soimaan, jotta tulee parempi olo.
19. The Age of Shadows
Japanin valloittamaan Koreaan 1920-luvulla sijoittuva valtavirran vakoojatrilleri tekee jatkuvia täyskäännöksiä, jotka tosin voi arvata, jos tietää korealaisyleisön nationalistisen innon. Vastakkain ovat vastarintaliikkeen johtohenkilöt ja japanilaisen poliisin pomoksi kääntynyt korealainen mies, jonka näyttelijä Song Kang-ho esiintyy joka toisessa tunnetussa eteläkorealaiselokuvassa Sympathy For Mr. Vengeancesta Snowpierceriin.
Hieman liian pitkä elokuva jakautuu Soulin ja Shanghain välille neljään osaan, joista kolmas osa tyylipuhdas klassinen junamysteeri. Historialliset puitteet ovat kunnossa joka kohdassa, eikä elokuvassa ole muutenkaan rahaa säästelty.
Kuten tavallista, japanilaiset esitetään Korean historian natseina, mitä he toki olivat. Mukana on silti sen verran hyviä hahmoja, ettei kumpikaan puoli näytä liikaa pilapiirrokselta. Tai, no, ehkä korealaiset isänmaan ystävät näyttävät kovin puhtoisilta uhratessaan elämänsä isänmaan puolesta.
Sata prosenttia Rotten Tomatoesissa ja noin 75 prosenttia Testaavan toimittajan tomaateissa. The Age of Shadows on juuri sellainen elokuva, jonka kaikki elementit ovat moitteettomia ja toimivat yhdessä mutta joka on silti “vain hyvä”.
20. A Day
Eteläkorealainen mysteeri kertoo kuuluisasta lääkäristä Kim Joon-youngista, joka palaa kahden vuoden jälkeen YK-tehtävistä Souliin tapaamaan alakouluikäistä tytärtään. Muutenkin mutkikas paluupäivä katkeaa Kimin saapuessa onnettomuuspaikalle, jossa oranssi taksi on ajanut tyttären päälle.
Onnettomuuden jälkeen Kim hätkähtää hereille lentokoneessa, joka on laskeutumassa Souliin. Päivä toistaa itseään. Jokainen päivä loppuu tyttären kuolemaan, eikä mikään valinta näytä estävän onnettomuutta.
Bill Murrayn tähdittämä Päiväni murmelina (1993) asetti tämän genren peruskysymyksen: miten samojen tilanteiden ikuinen paluu vaikuttaa ihmiseen? Miten toisto ja sen muistaminen muuttaa käytöstä? Tai metafyysisemmin: mitä kuolemattomuus tekee ihmiselle? Jos kaikki toistuu joka tapauksessa, teoilla ei ole vakavia seurauksia, koska asiat palaavat aina alkutilaansa. Miten tällaisessa asetelmassa tulee elää? Onko moraalilla enää mitään merkitystä?
Tarinat aikaluuppeihin vangituista ihmisistä ovat siis eettisiä ongelmia. Pikkukaupunkiin Päivä murmelina -elokuvassa jumittunut Murrayn esittämä Phil käy läpi koko kirjon vaihtoehtoja. Hän aloittaa ylimielisenä hedonistina. Koska teoilla ei vaikuta olevan pitkäaikaisia seurauksia suuntaan tai toiseen, hän keskittyy välittömiin nautintoihin, kuten viinan juomiseen ja seksiin. Nautintojen hakeminen kuitenkin kyllästyttää ennen pitkään, varsinkin kun samat tilanteet toistuvat. Seuraavaksi Phil masentuu ja yrittää itsemurhia. Kuolemat eivät kuitenkaan katkaise silmukkaa.
Jos millään ei todella ole mitään väliä, yhtä hyvin voi yrittää tehdä hyvää kuin jäädä makaamaan. Phil alkaa hioa taitojaan ja auttaa toisia ihmisiä. Tätä kestää mahdollisesti vuosien ajan; elokuva ei kerro, kuinka monta kertaa päivä toistuu.
Päiväni murmelina sisältää aitoamerikkalaisen moraalisen opetuksen. Aikasilmukasta pääsee ulos, kunhan asettaa toisten tarpeet omien tarpeidensa edelle, suoriutuu yhteiskunnallisesta roolistaan ja voittaa romanttisessa rakkaudessa. Elokuvan luuppiskenaario sisältää siis ”oikean vastauksen” eettiseen kysymykseen ikuisesta toistosta: vilpitön, ehdoton rakastaminen, sekä itsen että toisten että romanttisen kumppanin rakastaminen, on oikein. Rakkaus voi rikkoa välttämättömyyden.
A Day lisää aikaluuppiin muita ihmisiä. Toisin kuin Phil, Kim Joon-young ei ole yksin pakkotoistuvassa painajaisessa. Päivien toistuessa kolme ihmistä löytää toisensa samasta silmukasta, ja heidän on tehtävä yhteistyötä, jotta silmukka loppuisi. Elokuvan oma keksintö on tuoda mukaan ihminen, joka tekee tietoisesti ”pahan” valinnan. Hän ei halua luupista ulos vaan päinvastoin tahtoo sen toistuvan ikuisesti, jotta hän voi tehdä Kimin elämästä helvettiä. Hän on sitoutunut ikuiseen tappamiseen ja pahuuteen, jotta voi toteuttaa kostonsa.
21. From the Balcony
Norjalainen ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Ole Giæver istuu parvekkeellaan, juo teetä ja pohdiskelee nostalgisesti keski-ikäistyvää elämäänsä. From the Balcony on omaelämäkerrallinen elokuvaessee, joka koostuu vanhoista kotivideoista, Giæverin perheen arjesta, animaatiopätkistä, ohjaajan selfie-monologeista ja orastavasta tunteesta elämän valumisesta ohi nopeaa vauhtia. Äsken oli Ranskan vallankumous, kohta on vuosi 2400, ja ennen pitkää auringon elinkaari on lopussa ja se ensin nielaisee Aurinkokunnan planeetat ja sitten kutistuu valkoiseksi kääpiöksi.
Lievästä melankoliasta huolimatta kaikki elokuvassa on tuttua, turvallista, pehmustettua ja keskivertoa.
Formaatti on hyvä ja metodi yksi fak juu teknisesti hiotulle tusinatuotannolle. Ole Giæver vain sattuu olemaan elokuvassa tasapaksun keskiluokkainen perusjamppa, joka on aina urheillut, kuulunut porukoihin ja juhlinut Norjan kansallispäivää lippua heiluttaen. Olisin katsonut mielelläni vastaavalla metodilla tehdyn elokuvan jonkun marginaalisemman tyypin kokemuksista.
From the Balcony on harhaileva kuvaelma enemmistöelämästä. Se on 85 minuuttia ihanteellista sosiaalidemokratiaa. Katsoessa tekee mieli pommittaa Giæverin talo ja repiä hänen täydellisen perheensä hajalle: edes jotain draamaa tähän idylliin.
22. David Lynch: The Art Life
Poltat tupakkaa, juot kahvia ja maalaat studiolla. Ehkä vähän tyttöjä, mutta muuten homma on siinä. Työn tekemisen ilo. Tällainen oli taiteellisen elämän kutsu, jonka nuori David Lynch kuuli. The Art Life kertoo Lynchin lapuudesta ja nuoruudesta ennen kuin hänestä tuli surrealistisia hämäräkertomuksia tekevä julkkisohjaaja. Kerrankin taiteilija, jonka lapsuus oli onnellinen ja perhe rakastava.
Lynchin tasainen, tarkasti artikuloiva ääni ja uurteiset, tupakansavun peittämät kasvot voisivat puhua mistä tahansa, ja se kuulostaisi hyvältä. Mikä tahansa havainto kuulostaa taiteelliselta: joskus on tehtävä sotku ja epäonnistuttava, jotta voi onnistua (ja saada suuren apurahan elokuvakoulua varten). Haluan oman studion kirjoittamista varten…
Itselleni dokumentin ongelmaksi muodostuu, että en ole Lynch-fani. Lynch on lopulta täysin epäkiinnostava hörhö suhteessa teoksiinsa, jotka ovat loputtoman kiinnostavia. Heittäkää taiteilijadokkarit pihalle ja antakaa taidedokkareita tilalle.
23. Close-Knit
Ensimmäiset kuvat näyttävät pienen pinon tiskaamattomia tiskejä, kevyesti sotkuisen pöydän ja pursuilevan pyykkitelineen. Kuvien on tarkoitus todistaa, miten kelvoton yksinhuoltaja 11-vuotiaan Tomo-tytön äiti on. Jep, japanilaisessa elokuvassa ollaan. Kuviosta puuttuu vain hulttiomies, jonka kriminaaliutta alleviivattaisiin näyttämällä lähikuvassa poskella orastava parransänki.
Ohjaaja Naoko Ogigami tunnetaan Suomessa Ruokala Lokki -elokuvasta. Close-Knit on pitemmälle kehittynyt ja teoksena parempi. Siinä on kuitenkin samaa yksinkertaisuutta ja surumielisyyden yhdistymistä hyvän mielen tarinaan.
Tomon äiti häipyy kotoa, ja tyttö muuttaa enonsa luo. Sinne on muuttanut myös Rinko, sukupuolen korjausprosessissa pitkällä oleva transnainen. Tomo ja Rinko bondaavat kutomalla villaisia peniksiä. Pian Rinkon perään on usutettu lastensuojeluviranomaiset, ja koulussa luokkalaiset kiusaavat Tomoa, koska uusperhe vaikuttaa friikiltä.
Kun tietää minkälainen konservatismin tunkio Japani on sukupuolten suhteen, hellämielinen ja suvaitsevaa kärsivällisyyttä opettava elokuva tuntuu jopa rajulta poliittiselta teolta. Sen vuoksi Close-Knit on harkitusti hillitty värisävyiltään ja äänimaailmaltaan.
24. Aroused by Gymnopedies
Siinä missä Wet Woman in the Wind on Roman Porno -seksikomedia, Aroused by Gymnopedies on saman genren seksidraama. Elähtänyt ja rahaton elokuvaohjaaja suree vaimoaan, joka on hengityskoneessa auto-onnettomuuden jälkeen. Mies lääkitsee suruaan harrastamalla seksiä jokaisen vastaantulijan kanssa: vanha tuttu, nuori oppilas, näyttelijä, sairaanhoitaja. Keskellä elokuvaa päästään syvälle komiikkaankin, kun ohjaajan uraa tarkasteleva retrospektiivi hajoaa nyrkkitappeluksi ja takaa-ajoksi, naisjuttujen takia tietenkin. Lopussa liu’utaan riitasointuisasti pehmopornon kautta takaisin draamaan.
Roman Porno -elokuvissa häiritsee sama kuin japanilaisen heteroseksin esittämisessä yleisesti. Sukupuoliroolit seksin aikana vaikuttavat jyrkiltä ja kivettyneiltä. Naisen tehtävä on voihkia, inistä, kieltää ja vastustella. Miehen tehtävä on ottaa nainen puoliväkisin ja hiljaisena. Masentavaa. Mutta Aroused by Gymnopedies ei silti ole niin masentava elokuva kuin miltä kuvaus saa sen kuulostamaan.
25. Nokia Mobile – We Were Connecting People
Hyväksymme nykyään, että jos puhelimen pudottaa lattialle, se hajoaa. Tyydymme myös surkeaan akunkestoon: useimmat älypuhelimet on ladattava päivittäin. Verrattuna 2000-luvun alun Nokian kännyköihin kehitys on tässä mielessä ottanut takapakkia. Se liittyy tietysti siihen, että lopulta ohjelmista, netistä ja koskettelusta muodostuva käyttäjäkokemus on ihmisille tärkeämpi kuin kestävä rauta tai akku.
Dokumentissa Nokian entiset työntekijät ja pomot vuodattavat nostalgiaansa yhtiön alku- ja keskiaikoja kohtaan. Matkapuhelimen alkuvaiheessa nokialaisilla oli sama palkka ja kaikki tieto jaettiin. Valtio tuki kehitystä avokätisesti muun muassa VTT:n kautta. Myös suomalaista työkulttuuria kehutaan. Kysyttiin siltä, joka asiasta tiesi, eikä pomoilta, mikä nokialaisten mukaan antoi etumatkaa aasialaisiin firmoihin, joissa pomo määrää.
Työntekijät olivat nuoria ja ennakkoluulottomia. Kun ei voinut kilpailla palkalla tai eduilla, Nokian sisällä kilpailtiin ideoilla ja projekteilla, ja niin syntyi demari-Suomessa tekstiviesti, modulaarinen tuotantoprosessi, vaihdettavat värikuoret ja pieni, kestävä ja edullinen puhelin. Lisäksi Nokia osallistui muun muassa langattomien verkkojen wifi-teknologian kehittämiseen.
Nokian kulta-ajan uutisotteet antavat hauskan kuvan vuosituhannen vaihteesta. Teinit vastaavat toimittajalle, että tärkeintä kännykässä ovat soittoäänet ja pelit. Puhuminen oli siis sivuseikka jo kännykän alkuaikana, ja “appsit” kiinnostivat alusta asti. Nokia oli tässäkin ensimmäinen, sillä Communicator oli ensimmäinen ulkopuolisten ohjelmoitava puhelin.
Jos yhtiön johto olisi ollut vastaanottavaisempi, Nokialla olisi voinut olla myös ensimmäinen sormella käytettävä kosketusnäyttö täydellä näppäimistöllä ja liikeohjattavalla nettiselaimella. Suomalainen MyOrigo tarjosi MyDevice-prototyyppiään Nokialle, joka tyrmäsi puhelimen kikkailuna ja halusi keskittyä teknisiin ominaisuuksiin.
Nokia kasvoi liian suureksi, monimutkaiseksi, jakautuneeksi ja hierarkkiseksi. Vanhat työntekijät rikastuivat valtavasti, osa muuttui nokkaviksi. Johto kivettyi, pohja tukahtui, eri osastot irtosivat toisistaan. Puhelinyhtiön lopullista tuhoa dokumentti ei juuri käsittele, ja spektaakkelimaisen romahduksen syyt ja vaiheet ohitetaan nopeasti.
26. Swagger
“What hempen home-spuns have we swaggering here, so near the cradle of the fairy queen?” kysyy Puck Shakespearen Kesäyön unelmassa. Olivier Babinetin dokumentissa rodullistetut teinit swägäävät Aulnay-sous-Boisissa, joka on 80 000 asukkaan lähiö 14 kilometrin päässä Pariisista, Ranskan keijukuningattaresta.
Aulnaylaisten identiteetti on ei-pariisilainen ja ei-valkoinen. On outoa mennä Pariisiin ja nähdä ”ranskalaisia enemmän kuin mustia ja arabeja, olen tottunut vain mustiin ja arabeihin”, yksi teineistä sanoo. Dokumenttiin osallistuneet eivät juuri tunne Ranskassa syntyneitä ihmisiä. Lähiössä diilataan huumeita, ammuskellaan ja paetaan näyttävästi paikalle vyöryvää poliisia.
Swaggerin ideana on kartoittaa matalassa asemassa olevien teinien unelmia ja painajaisia, alkuperää ja uskontosuhdetta. Suurin osa elokuvasta koostuu aulnaylaisten omasta puheesta kameran edessä. Osa-alueittain etenevää, hieman kaavamaista käsittelyä rikkovat eri tyylilajeja kokeilevat teinien näyttelemät osuudet.
Lopussa teineistä nuorimman näköinen pitää upean monologin murhanhimoista Mikki Hiirtä ja tämän Barbie-armeijaa vastaan. Puhe kertoo lähiöelämästä enemmän kuin kasa kauhistelevia toimittajia.
27. After the War
Vuoteen 2002 sijoittuvan italialais-ranskalaisen draaman innoituksen lähteenä on ollut Punaisten prikaatien uuden sukupolven aktivoituminen vuosituhannen vaihteessa. Taustalla vaanivat Italian poliittisen väkivallan “lyijyn vuodet” 1969-1988, ja inspiraatiota on haettu myös italialaisten autonomien maastapaosta turvapaikan tarjonneeseen Mitterrandin Ranskaan 1980-luvulla.
Elokuvan tapahtumat käynnistää italialaisen professorin murha, jonka jälkeen Italia vaatii Ranskassa majailevia entisiä “terroristeja” luovutettavaksi 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Keskipisteessä on Italiassa aikoinaan tuomarin ampunut Marco Lambertini. After the War tarkastelee tapahtumia Ranskassa Lambertinin 16-vuotiaan tyttären kautta ja Italiassa hänen siskonsa ja äitinsä näkökulmasta.
Arvosteluissa on kiinnitetty huomiota esikoisohjaajan (Annarita Zambrano) kykyyn tuottaa hallituja kontrasteja: Lambertinin ja tyttären pakomatkaa Ranskan maaseudulla kuvataan pitkälti ulkona, ja Bolognassa asuvaa perhettä näytetään ahtaissa sisätiloissa. Kesäiltojen tummat sävyt lisäävät elokuvan surumielisyyttä, joka syntyy Lambertinin kytköksestä menneisyyteen. Lyijyn vuosien läpi eläneet pelkäävät edelleen menneen paluuta.
Surullisuudessaan After the War tuo poliittisen taistelun motiivit esiin puolin ja toisin.
28. Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset
Osataanhan Suomessa tehdä elokuvaa! Ja millaista! Silloin tällöin suomalainen käsikirjoittaja tai ohjaaja havahtuu siihen, ettei elokuvan tarvitse aina tavoitella ulkoa käsin kuvattua ”realismia”. On mahdollista tyylitellä, fantasioida, kärjistää ja valikoida. Kasvattavan ”tarinan” sijaan voi näyttää, miltä asiat tuntuvat. Voitteko kuvitella! Huimimmat kehittävät vielä omanlaisensa tyylin: aivan liikaa vaadittu Rendelin kaltaisia köyhiä piraattikopioita tehtailevilta tyypeiltä…
Lauri Mäntyvaaran tuuheissa ripsissä on tyyliä. Suomalaiset arvostelijat ovatkin olleet aivan hukassa sen kanssa. Minkä genreleiman nyt lätkäisisi tähän, onpa lapsellista ja lisäksi vielä feminismiä!
Satu ja Heidi vastustavat ”teollisen paskan” muotoon puserrettua romanttista rakkautta. He räjäyttävät morsiuskimpun ultrakalliissa hääjuhlassa, kidnappaavat kiillotetun sulhasen ja ajavat tämän mopoilla salaiseen leiriin. Tykittelyä ja tilannekomiikkaa seuraa, kun Heidi rakastuu perussporttipatelta vaikuttavaan jääkiekkoilijaan.
Eniten pidin elokuvan naishahmoista, Scandivian Geisha Schoolin ja Valion kaltaisen firman sponsoroiman ”rahkaristeilyn” kaltaisten keksintöjen kautta tulevasta yhteiskuntakritiikistä ja dialogista, jota Omaa luokkaa -podcast esitteli hyvin. ”Käyks sulle koskaan sillein, että sä näet kadulla upean feministin ja oot sillein, että huh huh miten kuumat aivot…”
29. Päätöselokuva: The Square
The Square on satiiri taideinstituutioista ja festivaalin parhaita elokuvia.
Ruotsin kuninkaanlinnassa sijaitsevaan museoon hankitaan lahjoitusvaroilla The Square -niminen näyttely. Nimiteos on lattiaan merkitty tyhjä neliö, johon liittyy ohje: neliön sisällä kaikki ovat tasavertaisia. Näyttelyllä haetaan ja testataan ihmisten luottamusta toisiinsa. Neliö venyy elokuvassa tarkoittamaan lähes mitä tahansa, mutta ennen kaikkea ruotsalaista demariyhteiskuntaa, kansankotia, hyvinvointivaltiota. Monet otoksista on kehystetty neliöllä tai suorakulmiolla: ikkuna, kioski, rappukäytävä ja niin edelleen. Taidemaailmassa on tietenkin pyrittävä koko ajan neliön ulkopuolelle, mutta ei liikaa, tai käy kuten elokuvan loppupuolella.
Elokuvan rakenne muistuttaa polveilevaa ja pätkittyä pullapitkoa, jonka linjoista kovin moni ei jatku loppuun asti. Useimmat pitkon tangoista seuraavat museon kuraattori Christiania. Yksi alajuoni kertoo Christianin varastetun puhelimen jäljityksestä ja siitä seuraavasta kaaoksesta. Toinen liittyy näyttelyn mainosvideoon, joka on ulkoistettu uunoille mainostoimistojäbille. Kolmas näyttää Christianin ja Anne-nimisen naisen absurdeja sävyjä saavan yhden yön seikkailun ja sen seuraukset.
Jokainen kohtaus on täynnä kuhinaa, ja elokuva sisältää valtavan määrän toistuvia elementtejä. Mukana on hillitön taiteilijahaastattelu yleisötilaisuudessa, jossa Touretten syndroomasta kärsivä mies huutelee hävyttömyyksiä, ja gaalaillallinen, jonka aikana performanssitaiteilija menee liian pitkälle, ja kohtaus jatkuu ja jatkuu, kunnes illallisvieraiden lisäksi elokuvan katsojalla on kiusalliset oltavat. Välillä elokuva hajoaa kokoelmaksi sketsejä ja parodisia taideteoksia, jotka eivät tietenkään ole kovin kaukana ”oikeista” taideteoksista.
The Square on törkeä, hauska ja selkeä. Se paljastaa taidepiirien mädännäisyyden ja omahyväisyyden yhdellä liikkeellä. Tasavertaisuudesta horiseva kuraattori pelkää huonomaineisen seudun kerrostaloasukkaita, valjastaa kerjäläisen vahtimaan ostoslaukkujaan ja huomaa, että ihmisten huomiota tai luottamusta on yllättävän vaikea saada. Pohjoismainen valtiomalli ei ole enää mikään neliö, jos se nyt on koskaan ollutkaan.
30. The Party
Kaikista elämäni aikana näkemistä elokuvista Sally Potterin ohjaama ja käsikirjoittama The Party on ehkä lähimpänä täydellistä. Se ei ole paras tai kekseliäin. Se on vain loistava, hallitusti liikkuva veistos, josta en keksi mitään muutettavaa.
Asetelman muodostavat varttuneemman väen illanistujaiset, joita vietetään emännän varjoministerinimityksen kunniaksi. Skumppaa tarjotaan ja lp-levyjä soitetaan. Leivokset kuitenkin unohtuvat uuniin käryämään, kun vieraille tarjoillaan uutinen, jonka perään talon isännällä on oma ilmoitusasiansa. Samaan aikaan kokaiinihiessä kylpevä pankkiiri ramppaa vessan ja roskapöntön välillä. Sivistyneiden ihmisten bileet alkavat mennä pieleen yhtä aikaa koomisesti ja verisesti.
Mukana on seitsemän veteraaninäyttelijää eikä ketään muita: Emily Mortimer, Cillian Murphy, Kristin Scott Thomas, Cherry Jones, Timothy Spall, Patricia Clarkson ja Bruno Ganz. Tapahtumat sijoittuvat omakotitalon olohuoneeseen, eteiseen, vessaan, keittiöön ja kuistille. Mustavalkoinen elokuva kestää 71 minuuttia. Se riittää. Craigslist Allstars ja The Party osoittavat, että mitään kikkailua ei tarvita. Idea, pari sopivaa tyyppiä ja kamera riittää.