Huhtikuussa 2013 oppositiossa istuva keskustapuolue ruoti Jyrki Kataisen johtaman hallituksen kehyslinjauksia kovin sanoin. Keskustan mukaan hallitus toimi epämääräisesti eikä pystynyt juuri muuhun kuin jahkailuun ja odotteluun.
”Pääministeri Katainen, te johdatte tätä orkesteria. Teidän tehtävänne on pysäyttää tämä kohellus. Tämän maan suurin uhka ei ole eurokriisi, vaan toimintakyvytön hallitus. Arvoisa pääministeri, teidän tilanteessanne en kitkuttelisi, vaan eroaisin”, keskustan puheenjohtaja sanoi eduskunnassa.
Puheenjohtaja oli tietysti Juha Sipilä. Vuonna 2013 kokoomusvetoisen hallituksen kehysriihi kelpasi Sipilälle perusteeksi vaatia pääministerin eroa.
Kelataan vuoteen 2017. Juha Sipilä on ollut pääministerinä puolitoista vuotta. Sinä aikana hän on yrittänyt runnoa läpi epäonnistuneen ”yhteiskuntasopimuksen”, pitänyt poikkeuksellisen leikkauksia puolustavan puheen Ylen kanavilla, ajanut historiallista leikkaussuunnitelmaa ja kymmeniä uudistuksia, joita hän on myös perunut joukolla.
Vaikka kannattaisi Sipilän ajamia tavoitteita, häntä jos jotakuta voisi syyttää ”koheltamisesta”.
Mikä kiusallisinta, joulukuusta alkaen Sipilä on jäänyt kiinni median poliittisesta painostamisesta ja joutunut toistuvien jääviysepäilyjen kohteeksi. Sipilä on esimerkiksi ollut yhteydessä Yleen johtajatasolla vähentääkseen itseensä kohdistuvaa kriittistä uutisointia, lähettänyt yksittäiselle toimittajalle kymmeniä sähköpostiviestejä sekä osallistunut Katera Steeliä ja Chempolisia koskeviin poliittisiin päätöksiin, joista hyötyvät taloudellisesti hänen lapsensa.
Ollaan tilanteessa, jossa Sipilä itse vaatisi itsensä eroa, jos hän ruotisi hallitusta oppositiosta käsin.
Ei ole ihme, että Sipilän suosio on romahtanut. Melkein puolet suomalaisista katsoo, että pääministeri on onnistunut tehtävässään melko tai erittäin huonosti.
Siltä lähes kukaan vakavasti otettava poliitikko ei ole vaatinut Sipilän eroa.
Miedoimmankin politiikkakäsityksen mukaan opposition tehtävä on kaivaa maata hallituksen alta. Esimerkiksi Wikipedian eduskunta-artikkelissa todetaan, että ”opposition tehtävänä on vastustaa ja kyseenalaistaa hallituksen politiikkaa esittämällä sille vaihtoehtoja”.
Toimittajien työ marraskuusta tammikuuhun on antanut oppositiolle liudan tehokkaita aseita suorastaan hopealautasella. Oppositio on päättänyt olla käyttämättä niitä.
Jos googlaa ”Sipilää eroamaan”, löytää uutisen, jonka mukaan Helsingin vasemmistoliiton Jakomäen osasto on vaatinut Sipilän eroa. Lisäksi erosta on puhuttu Vauva-lehden keskustelupalstalla.
Demareiden, siis suurimman oppositiopuolueen, puheenjohtaja Antti Rinne lausui, että Sipilä toimii ”rimaa hipoen”. Ei siis ”riman alittaen”, vaan ”rimaa hipoen”! Kun Sipilä itse vaati oppositiojohtajana pääministerin eroa 2013, nyt oppositiojohtaja antaa pääministerille käytännössä puhtaat paperit. Vaikka vähän torutaan, niin erota ei tarvitse.
Opposition radikaalein vaatimus taitaa olla, että Sipilä tekee toiminnastaan ”selvityksen”.
Sipilästä on tulossa vaarallinen ennakkotapaus. Jos hän saa jatkaa pääministerinä, silloin myös seuraava pääministeri, muista poliitikoista puhumattakaan, saa luvan painostaa mediaa.
Jos Sipilän annetaan jatkaa, myöskään jääviys ei enää tarkoita mitään. Ministerit voivat osallistua suoraan päätöksiin, joista heidän lähipiirinsä hyötyy, koska seurauksia ei tule.
Sen sijaan, että tätä kehitystä oltaisiin katkaisemassa poliittisin keinoin, Sipilään kriittisesti suhtautuvat poliitikot ovat luopuneet kamppailusta ja jättäneet sen oikeusasiamiehen päätettäväksi.
Sipilän toiminnasta on tulossa uusi poliittinen normi, ja sen annetaan tapahtua.
Jos Sipilän pääministeriuran kokonaisuus ei riitä epäluottamuslauseeseen ja erovaatimukseen, mikä riittää? Oman vaikun syöminen aamutv:ssä?
Mitä me teemme kriittisellä journalismilla, jos sen paljastuksilla ei ole minkäänlaisia seurauksia?
Ideoinnista kiitos Antti Ronkaiselle. Kysyttäessä Anna Kontula ilmoitti vaatineensa Sipilän eroa useasti.