Ensi vuodesta alkaen te-toimistojen on haastateltava jokaista työtöntä kolmen kuukauden välein. Kuulustelussa katsotaan, toteuttaako työtön häntä velvoittavaa työllistymissuunnitelmaa. Jos ei toteuta, ”rikkomuksista säädetyt sanktiot toimeenpannaan täysimääräisesti”, hallitus linjaa. Tämä tarkoittaa työttömyysturvan menettämistä tietyksi ajaksi.
Kolmen kuukauden kuulustelut ovat esimerkki kyynisestä politiikasta, jossa sekä päättäjä, päätöksen toimeenpanija että päätöksen kohde tietävät, ettei päätöksellä ole mitään tekemistä sen julkilausutun tavoitteen kanssa.
Reaktiot kolmen kuukauden haastatteluihin ovat olleet arvattavan aggressiivisia. Muutama esimerkki eiliseltä, siis melkein kaksi viikkoa sen jälkeen, kun päätöksestä uutisoitiin ensimmäisen kerran:
On selvää, että kuulustelut lopetetaan, jos kuulusteltavat alkavat riittävästi uhkailla haastattelijoita puukoilla ja turpaan vetämisellä. Jos kuitenkin hylätään aggressiivinen uhoaminen ja väkivalta, miten tällaista nöyryyttävää kontrollia vastaan voi toimia?
Ensimmäinen askel kaikessa poliittisessa toiminnassa on jakaminen. Kokemusten avaaminen muille osoittaa, ettei kukaan ole yksin.
Alistavat mekanismit kohdataan yksilöinä, niiden tarkoitus on juuri syyllistää ja painostaa yksilöä, irrottaa ihminen kaikesta jaetusta ja yhteisestä, mutta tätä vastaan voi toimia esimerkiksi nauhoittamalla te-toimiston haastattelun, kirjoittamalla siitä tai livestriimaamalla sen Periscopeen.
Jos edes sata työtöntä striimaisi pakkohaastattelunsa, se toisi mekanismin älyttömyyden myös niiden näkyville, jotka eivät ole työttömiä. Kaikki julkinen kritiikki luo painetta haastattelukäytäntöä kohtaan.
Toiseksi te-toimistojen voimat eivät mitenkään riitä haastattelujen tekemiseen, ja hallitus onkin linjannut, että haastatteluja tehdään ostamalla työtä yksityisiltä yrityksiltä. Nämä firmat voi paljastaa, niiden toimet ja vastuuhenkilöt voi julkistaa ja niitä voi painostaa julkisesti. Kuka kehtaa tehdä haastattelutyötä sen jälkeen kun se on häpäisty?
Kolmanneksi haastatteluja voi yrittää häiritä konkreettisesti. Mitä tapahtuu, jos jokainen työtön menee haastatteluun hapansilakkapurkki kainalossa? Jos yksikin työtön per päivä avaa surströmming-säilykkeen työkkärin tai konsulttifirman aulassa, puolet päivän haastatteluista pitää perua, kun virkailijat oksentelevat ja tuulettavat.
Yksittäisen konsultin tai virkailijan nöyryyttäminen on tietysti väärin kohdistettua häirintää, koska vika on hallituksessa ja te-järjestelmässä. Vastaavasti kuitenkin yksittäisen työttömän keinot toimia järjestelmää vastaan ovat rajalliset, joten tämä voi olla ainoa asia, mihin työtön pystyy.
Työttömät voisivat tietysti järjestäytyä, mennä lakkoon ja yksinkertaisesti kieltäytyä joukolla koko haastatteluruljanssista. Tuhat tai kymmenen tuhatta kieltäytymistä voitaisiin kuitata suoralla karenssilla, mutta sata tuhatta yhtäaikaista kieltäytymistä romuttaisi koko järjestelmän.
Käytännössä työttömien lakkoa tai muuta yhteistä vastatoimintaa on vaikea organisoida, koska jokainen työtön pelkää menettävänsä oikeuden työttömyystukeen. Te-toimistoa pelätään niin paljon, etteivät työttömät uskalla edes kirjoittaa tällaisia blogitekstejä omilla nimillään.
Siksi uskon, että vastarinta uutta haastattelujärjestelmää kohtaan tapahtuu ennemmin siellä täällä, vähitellen ja huomaamatta.
Ennen pitkää haastatteluista pidetään kiinni vain nimellisesti. Niin kävi nopeasti nuorisotakuullekin, jonka piti pakottaa kaikki alle 25-vuotiaat tai alle 30-vuotiaat vastavalmistuneet kolmen kuukauden sisällä joko töihin tai koulutukseen.
Joku voisi kirjoittaa historian valtion näennäisistä työllistämistoimista. Long Playn artikkeli kuntouttavasta työtoiminnasta on hyvä alku.