Pahempaa kuin oksentaminen on oksentamisen odottaminen. Mitä pitempi aika edellisestä oksennuksesta on, sitä surkeammalta tuntuu epäilys hiipivästä pakko-oksennuksesta. Nimenomaan pakko määrittelee oksennusta: ihminen voi ehkä pakottaa itsensä oksentamaan tahdonvaraisesti, mutta yleensä oksennus pakottaa ihmistä, ja silloin ihminen ei voi muuta kuin totella tai tukehtua.
Kun pahoinvoinnin laineet huljuttavat kalpenevia kasvoja ja vääntävät vatsaa solmuun, kun makaa sängyssä kylmänhikisenä peittoa puristellen, mielessä alkaa pyöriä arviointiketju tämänkertaisen tuomion pituudesta. Riittääkö yksi oksennussarja? Kaksi? Kestääkö tauti monta päivää? En enää koskaan tilaa Woltilla kiinalaista ruokaa. Voisiko koko jutusta selvitä pelkällä ripulilla? Käynpä kokeilemassa…
Jossain vaiheessa giljotiinin terä putoaa ja on pakko oksentaa. Jos pystyy hyväksymään päälle hyökyvän todellisuuden, ehtii juosta vessaan ja ainakin lähestyä vessanpönttöä, vaikkei ehtisi avata sen kantta, johon osuessaan suihkuava oksennus kimpoaa pitkin seiniä, lattiaa ja oksentajan kasvoja, ja sitten kahlataan oksennuksen kokkareissa ja yritetään pikasiivota kylpyhuonetta, jotta kukaan ei näkisi haisevaa alennustilaa.
Jos yrittää kieltää oksennuksen tulon viime hetkeen asti – tai mikä pahempaa, sattuu nukkumaan oksennuksen hetkellä – voi käydä niin, että ei ehdi vessaan asti. Silloin oksennussarjan ensimmäinen tulitus tursuaa yllättyneestä ruumiista ja roiskuu sängylle, pyykkikoriin, peilikaapin oveen ja niin edelleen. Pelkän mustan tunnelin näkevä oksentaja juoksee viimeistään nyt vessaan jättäen jälkeensä iljettävän vanan toisten siivottavaksi.
Toisten kohtaama oksennus on tietysti miina, joka toimii zombin logiikalla: se tarttuu ei-oksentajan aivoihin ja pureskelee niitä, kunnes hajun, äänen, näyn ja biologisten järjestelmien yhdistelmä saa myös hänet oksentamaan.
Itse oksentaminen on suoraviivaista, koska siinä ei voi tehdä paljon muuta kuin polvistua, alistua ja tähdätä. Ensimmäinen varsinainen oksennus on siinä mielessä pahin, että vatsasta nouseva liete sisältää sulamattoman ruuan palasia tai on vähintään hyhmäistä ällöhyytelöä. Kokkareet raapivat ruokatorvea matkallaan suuhun ja synnyttävät pelon siitä, miten käy, jos ruoka juuttuu puolitiehen. Sitten yrjö onkin jo huulten välissä ja lentää ulos epäuskon siivillä: tätäkö tämä nyt, tällaistako minun sisälläni on, olenpa ruma, nytkö se tulee ulos. Sisäpuoli vaihtaa paikkaa ulkopuolen kanssa. Oksennuksesta tulee itseliikuttaja, jonka pyörteissä ihminen on itselleen toinen.
Oksentamisen akti etenee triadisesti. Ensin on kakomista, ikään kuin ilmakitaran soittoa varsinaiseen performanssiin verrattuna. Seuraavaksi tulee nopea virtuoosimainen suoritus sarjamuotoisena; yleensä oksennetaan peräkkäin useammin kuin kerran. Kolmanneksi, oksennusten jälkeen, astiaan syljetään suuhun jäänyt oksennus ja sylki. Lopuksi arvioidaan oksennuksen laatu: näenkö tuossa porkkananpalasen? Onko tuo punainen tippa verta? Tuoltako sulanut riisi näyttää?
Tapahtuman jälkeen toimijuus annetaan takaisin ihmiselle. Ohjaimissa ei ole enää oksennus vaan oksentaja, joka nousee lattialta, laskee kraanasta vettä, huuhtelee suunsa, siivoaa käsisuihkulla sen mikä on on siivottavissa ja vetää vessan. Olo on kylmä mutta rauhallinen ja hetken voimakas, miljoona kertaa parempi kuin ennen oksentamista. Alkaa tuntua, että tämä oli tässä. Oksentaminen oli paha juttu, mutta nyt se on ohi. Olen varma, että se oli ne friteeratut mustekalarenkaat, en syö enää koskaan mustekalaa… Itselle tehdään lupauksia, joiden ajatellaan estävän oksentaminen loppuelämän ajaksi. Kohtalon kanssa yritetään neuvotella, vaikka tiedetään, että kohtala on nopanheittoa ja noppa voi pysähtyä myös oksennuksen kohdalle. Haetaan keittiöstä lasi vettä ja palataan sänkyyn odottamaan paranemista.
Toinen oksennussarja tulee aina yllätyksenä. Se ei siis loppunutkaan vielä: sitä onkin lisää. Kyseessä on ikään kuin toinen romaani, joka on kirjailijalle tunnetusti vaikeampi kuin ensimmäinen silkalla energialla ja huumalla vedetty teos. Toisen kohdalla joutuu tekemään enemmän työtä, vaikka voimia ei välttämättä ole yhtä paljon tuhlattavaksi. Toisaalta joskus ensimmäisen kerran voima kantaa myös toisen läpi.
Mielessä hahmottuu silti epätoivo: jos tulee toinen oksennus, tuleeko myös kolmas ja neljäs? Loppuuko tämä koskaan? Epäilyksiä herättää myös oksennuksen laatu, jota tulee nyt tarkasteltua enemmän. Oksennus ei ole samean topaasin väristä, kuten on totuttu, vaan siinä on mukana veriappelsiinia. Siis verta. Mahdollisesti. Veri oksennuksessa ei kuulosta hyvältä. Mutta ehkä se ei ole verta?
Sikäli kun toinen oksennussetti on tullut yllätyksenä, ihminen on saattanut vaihtaa yhdestä oksentajan tyypistä toiseen. Oksentajiahan on monenlaisia:
- Professionaalinen oksentaja yrjöää vessassa suljettujen ovien takana ja siivoaa jälkensä.
- Graffitioksentaja yrittää bommata koko asunnon.
- Liekinheitinoksentaja juoksee ympäriinsä oksentaen eteensä.
- Suihkulähdeoksentaja makaa selällään ja oksentaa ylöspäin.
- Jokerioksentaja istuu hiljaa kokouksessa, kunnes hän oksentaa nopeasti ja yllättäen papereiden päälle pöydälle.
- Kuolaoksentaja makaa kyljellään tai vatsallaan ja valuttaa oksennusta suustaan, pahimmassa tapauksessa alas kerrossängyltä tai parvelta alhaalla nukkuvan päälle.
Kolmatta oksennussarjaa voi verrata suositun artistin kolmanteen levyyn. Tämäkin vertaus on tunnettu: ensimmäinen levy on läpimurto, toisen levyn voi tehdä esikoisen ylijäämämateriaalista ja se kantaa ykkösen antamalla energialla, mutta kolmatta varten on ankara tarve tuottaa uutta materiaalia. Oksentajan vatsassa ei tosin ole enää juuri materiaalia, paitsi vettä ja korkeintaan mehua.
Itse oksentamisen teko on kuitenkin helppo: kuin joisi laihaa keittoa mutta päinvastoin. Nyt on myös selvää, että oksennuksen joukossa todella on verta, joka punertaa oksennusta ja jää roiskepisaroina oksennusämpärin reunoille. Vertaus kärsivään artistiin kantaa siis pitemmälle kuin alun perin oli tarkoitus: suoritus on niin intensiivinen, että veri lentää.
Takaisin sängyssä soitetaan päivystykseen, jossa terveydenhoitaja sanoo, että jos se veri on kirkasta, niin ei ole mitään hätää, oksennus vain raapii ruokatorvea, kyllä sen huomaisi jos ihan vatsasta asti tulisi verta, ihan normaali vatsatauti.
Oksennus on kehon itselleen tekemää väkivaltaa. Moniin kehoon toimintoihin liittyy brutaaliutta ja tiettyä lihallista julmuutta, kuten ulostamiseen ja seksin joihinkin muotoihin. Oksentaminen on vähintään yhtä intensiivistä kuin seksi, se on puhdas hetki olemisen ja ei-olemisen rajalla, hetki, jolloin ruumis negatoi itseään ja sulkemalla itsestään jäännöksen ulos myös tuottaa positiivisen tuotteen: oksennuksen. Sillä niin vapauttava kuin oksentamisen akti onkin jälkikäteen ajateltuna, sillä on se vaikutus, että oksennuksen jälkeen maailmassa on oksennusta.
Yleensä oksennuksessa on kolme komponenttia: pohjalla oleva tahma, substanssin muodostava neste ja kiinteämmät sattumapalat. Kokonaisuutena oksennus on passiivista ja surkeaa liejua, joka ei uhkaa ketään. Paitsi että se uhkaa kaikkea: se levittää tauteja, pilaa esteettisesti kaiken metrien säteellä ja on ulosteiden ohella lian äärimmäinen muoto. Oksennus on sosiaalista antimateriaa.
On muutamia keinoja, joilla voi lieventää oksentamisen aiheuttamaa ääretöntä epämukavuutta. Voi etäännyttää itsensä tilanteesta ajattelemalla, miten oksentamisesta voisi kirjoittaa tai millaisen palkitun kuvan Meeri Koutaniemi ottaisi siitä. Toisaalta voi toimia päinvastoin ja olla mindfully läsnä tilanteessa havainnoiden ja tuomitsematta: kyllä, minä oksennan, tämä on tätä, laatta lentää, tämä on neutraalia, onpa iso sipulinpalanen, minä vain katson.
Parasta on ehkä ajatella, että oksennus on kosminen luomisteko. Alkuräjähdys oli suurin mahdollinen oksennus ja me kaikki uimme edelleen sen liemessä, meidät on purjottu singulariteetin vatsasta. Maapallo oksentaa edelleen tulivuoristaan, joita saamme kiittää esimerkiksi monista saarista, ilmakehän muokkaamisesta ja hedelmällisestä maaperästä. Oksennuksen myötä meissä kaikissa on ripaus singulariteettia, Maata ja tulivuorta.