Japanilaisten miekkojen klassinen valmistustekniikka on taittelutaonta, jossa terän aihio taitetaan kahtia, kuumennetaan, taotaan ja taitetaan taas. Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku viittaa samankaltaiseen prosessiin. Ekholm taittelee teräskerrosten sijaan nettikulttuuriin liittyviä metatasoja, jotka kasvavat kahden potenssissa jokaisen taittelukerran jälkeen.

Kun lukee Ekholmia 10 minuuttia, henki alkaa haista internetille. Yksi kirjan henkilöistä määrittelee itsensä “internetseksuaaliksi”. Päähenkilö taas kertoo, että hänen elämänsä ainoat merkitykselliset kohtaamiset tapahtuvat Google Hangoutsissa ja WhatsAppissa.

Ekholmin toimittama keskustelukirja Graafinen suunnittelu (2013) ja käsikirjoittama Kaspar Hauser (2014) saivat punaposkisen ylistävät arviot, joissa toistui sana “sukupolvikokemus”. Epäilemättä myös Rakkaus niinku voittaa palkintoja ja saa kehuja, jotka koostuvat sanoista, kuten y-sukupolvi, ajan henki, hipsterit, milleniaalit, julkisuus, internet ja tositv.

Tähän tyyliin: “Rakkaus niinku ilmaisee ajan hengen kuvaamalla y-sukupolven hipsterimilleniaaleja, jotka viettävät kaiken aikansa tavoitellen julkisuutta internetin ja tositv:n välillä.”

Kustantajakin on ottanut askelia tähän suuntaan mainostamalla kirjan teemaksi yksityisyyden katoamista. Kirjassa ovat kiinnostavia kuitenkin ihan muut asiat.


Rakkaus niinku on raikastava, koska se todistaa, että tilanne on jaettu ja kukaan ei ole yksin kaiken ahdistuksen keskellä.

Kirja saa irti negatiivisesta luupista, saman dataamisen turruttavasta toistosta. Se avaa aistit kuin sateenvarjon. Se antaa taas syyn lukea. Kirjaa lukiessa tekee mieli katsoa elokuvia, tavata ihmisiä, mennä baariin, kiivetä katolle, käydä uimassa, pelata pelejä, kokea jotakin. Kytkeytyä johonkin.

Selvää juonta ei ole. Kirjan kokoajaksi ilmoitetaan Joona-niminen kolmikymppinen valkoinen cis-mies, jonka kustantajan cool hunter on löytänyt. Joona alkaa kirjoittaa romaania nauhoittamalla salaa läheistensä kanssa käymiään keskusteluja. Mukaan nauhalle ja kirjaan tarttuu realityn ääniä tv:stä, lintujen laulua, suhinaa ja kolinaa.

Kirja koostuu kokonaan viesteistä ja dialogeista. Dialogi on ehkä hauskinta mitä olen lukenut sitten Platonin. Kirjassa versioidaankin Platonin Pitoja, joissa ryyppäjäisiin kokoontunut joukko pitää puheita rakkauden ylistykseksi. Aamulla Sokrates on ainoa, joka pysyy pystyssä ja kävelee ulos.

Ekholmin uudelleenkirjoituksessa pidot tapahtuvat Helsingin Cafe Mascotissa, jossa järjestetään Youtube-kilpailu. Romaanihahmojen on pidettävä puhe synttärisankarin ylistykseksi. Lopuksi kiusallisuudessaan ja monologisuudessaan Sokrateehen vertautuva Joona kävelee yksin aamuisen Kallion läpi.

Tähänkin löytyy uusi metataso, jos tietää, että kirjan julkkarit järjestetään Cafe Mascotissa. Julkkareissa esiintyy Paperi T, joka esiintyy myös kirjassa. Ja niin edelleen.

Rakkaus niinku on itsensä making of -dokumentti. Tähän tyyliin:

JOONA: Hmm, kirjotan tavallaan ”kirjaa”…
ISÄ: Vai niin? Sinäkin kirjoitat! No sepäs!
JOONA: Joo, kelasin että ehkä sais rahaa tai sillee…
ISÄ: Saako kysyä mistä aiheesta?
JOONA: Hmm, ehkä vois sanoo että se on kirja vallasta ja häpeästä… Ja rakkaudesta. Niinku.
ISÄ: Isoja aiheita!
JOONA: Joo. Mut ehkä käsittelytapa on sillee ”mikropolitiikka”.

(…)

ISÄ: Mutta kerro lisää! Siis olet ollut johonkin kustantamoon jo yhteydessä?
JOONA: Joo. Tai ne otti yhteyttä muhun. Kai sen olis elokuussa tarkotus sit ilmestyä. Niinku ”kirjasyksyyn”…
ISÄ: Nyt elokuussa jo?
JOONA: Joo.
ISÄ: Eli se on jo melkein valmis?
JOONA: Sanotaanko, että se on työn alla.
ISÄ: No millon saa lukea?
JOONA: Hmm, ei kyl vielä. Sitten kun on valmista. Mä en oo tavallaa kirjottanu vielä mitään.
ISÄ: Miten sinulla on kustantaja ja julkaisuajankohta jos et ole vielä kirjoittanut?
JOONA: Se on niinku konseptuaalinen. Mä tarjosin niille sellast ideaa ja ne innostu siitä. Nyt mun pitäs vaa tehä se.


Jos tämä olisi viiniarvostelu, kirjoittaisin: Ensivaikutelma hennon kukkainen ja jälkistrukturalistinen. Kehittyy nopeasti kasari-ysärin postmoderniksi. Jälkimaku marxilaisempi kuin yksikään ahtaajien satamalakko. Viisi tähteä, erinomainen hinta-laatu-suhde.

Rakkaus niinku tuo tosiaan mieleen viime vuosikymmenille jääneitä sanoja ja ilmiöitä: postmoderni, Nirvana, dekonstruktio, Beavis & Butthead, hyperteksti, intertekstuaalisuus… Koko kasarin postmodernismi palaa vuonna 2016 ihmeellisen uskottavassa ja rehellisessä muodossa.

JOONA: Mun elämässä eheys ja kokonaisuus tuntuu väkivaltasilta pakotetuilta formaateilta, mutta siitä kerrottu tarina voi olla rikkonainen ja täynnä ristiriitoja. Monisyinen ja fluidi ja muuttuvainen ja elävä.

Ehkä kirjan muoto on myös puhtaampi kuin vanhan postmodernin, jonka hypertekstiviritykset olivat noloja ja kömpelöitä.

Kun lukee Rakkaus niinkua, on pakko avata selaimeen uusi tabi parinkymmenen sivun välein ja googlailla pitkin netin putkistoja.

Luen Ruskeat tytöt -blogia, sekalaisia graafikkotumblreita, Hesarin kulttuurisivuja, imgurin meemejä, Ekholmin omaa blogia ja Vauva-lehden foorumikeskusteluita. Luen We Are Helsinki -lehdestä, joka on kirjassa esiintyvän Good Times Helsinki -lehden esikuva. Päädyn varaamaan kirjastosta kirjoja ja katsomaan Youtubea. Kirja saa liikkeelle.

Rakkaus niinku on rihmastoineen poimittu sieni, jonka rihmoja voi seurata muualle, ja tässä tapauksessa “muualle” ei todellakaan tarkoita kirjallisuuden kaanonin sisäpiirinlämpöistä runkkurinkiä.


Hesarin arvio Kaspar Hauser -näytelmästä oli muuten yököttävä. Se on innostava ja myöntävä, mikä on tietysti hienoa, mutta samalla sen sukupolvilässytys neutraloi teoksesta kaiken poliittisuuden. ”Y-sukupolven syvimmät tunnot…” Sama toistuu Rakkaus niinkun kohdalla. Kirja toki ennakoi tämän:

JOONA
en tiiä
vissiin siis joku cool hunter tms oli löytäny
mun tumblrin ja sit päätellyt että must
vois tehä ”sukupolven äänen” tjsp
SAD91RL
yäk, käyttiks ne tota ilmaisua?
JOONA
joo
SAD91RL
”sukupolvi” lol
run forrest run
JOONA
mustkin se on vähä cringe
SAD91RL
*huokaus*
eiks se ”y-sukupolvi” häsä käyty
suomimediassa tyylii 3 vuotta sitte
voitaisko jo siirtyy eteenpäin

Lukekaa kirjaa, hyvät ihmiset. Siinä sanotaan suoraan mistä todella on kyse ”sukupolven” sijaan, heti sivulla 11:

Joona: Me kaikki tuotetaan arvoa koko ajan. Arvontuotanto tapahtuu mystisillä tavoilla.

Nykyään eroa työn ja elämän välillä ei ole. Elämän eläminen itsessään on työtä, joka tuottaa arvoa. Vaikka sitten istuisi kotona katsomassa realitya ja juttelemassa isän kanssa.

Kuten tunnettua, elämisestä ei makseta. Muun muassa siksi meillä on kaikki ne ongelmat, joista puhutaan ”y-sukupolven kokemuksena”.

Olemme tietysti vapaampia kuin koskaan, mutta vain jos osaamme olla vapaita oikealla tavalla.

JOONA: Samalla kun vaaditaan markkinoiden vapautta, lisätään valvontaa ja poliiseja, kaikkien pitäis olla niin vitun vapaata, mut oikeesti saa olla vapaa vaan tietyllä ennalta määrätyllä tavalla. Oman luovan hulluuden saa päästää valloilleen omassa ruokablogissa, mut kadut ja torit on yritysten omistuksessa. Roskasakki rajataan omille alueilleen, rikkaat omilleen.

Kapinoida ei voi, koska ”velkaan perustuva pakkotilanne tarkottaa että se vaan pahenee kapinoimalla”. Ilman velkaa ei ole turvaverkkoa, paitsi sukulaiset. Elämä on kilpailua ja riittämättömyyttä, ja ihmiset sisäistävät käskyn tehdä työtä ja rakastaa työtä. Tämä johtaa siihen, että ihmiset alkavat kokea syyllisyyttä ilman että kukaan edes käskee tai moittii heitä.

Olemme joukko itsemme alistajia. Meiltä puuttuu itsemääräämisoikeus omaan elämäämme.

JOONA: (…) ihmiset tekee työtä joka on täysin turhaa ja järjetöntä ja haitallista ja paskaa, ihan vaan siks että sais teeskennellä olevansa ”osa yhteiskuntaa”… Se on must uskomattoman surullista et just työ on se mikä antaa ihmisille elämänsisällön ja identiteetin. Se harmaa paskatyö. Se mobiiliapplikaation suunnittelu. Ylipalkattu viestintä ja alipalkattu paskatyö…


Rakkaus niinku ei sisällä näennäisrankkaa raadollisuutta, defensiivistä kyynisyyttä tai seksillä mässäilyä. Se ei ole ironinen kirja. Se on uusasiallinen ja uusrehellinen.

”Nykymaailmaan pitää suhtautua välinpitämättömästi. Muuten satuttaa itsensä”, Joona sanoo. Hän ei noudata neuvoa.

Kirja loistaa totuuden valona kaiken etäännyttävän ironian väsyttävän autiomaan yllä.

Totuudesta voi kerrankin puhua ilman mitään kikkailuja. Rakkaus niinku todistaa, että totuudella ja rehellisyydellä on edelleen valtava voima. Juuri tässä kirja eroaa kasari-ysärin postmodernista: se ei ole loputonta parodiaa eikä hylkää totuutta.

Kirja on totuuden puhumista. Tietysti se on myös – kuten arvostelijat tulevat sanomaan – “totuus tästä ajasta”. Mutta samalla se on myös “totuus länsimaisesta kirjallisuudesta”, ja kirjallisuuden tilalle voi laittaa monta muutakin taiteen ja ajattelun lajia.

Se, mitä on totuttu kutsumaan länsimaiseksi ajatteluksi, koostuu tunnetusti isän etsinnästä ja kieltämisestä ja sitten isäksi tulemisesta.

Isä voi olla laki, logiikka, jumala, tiede, totuus, auktoriteetti, mikä tahansa, joka asetetaan varmaksi ja ylivertaiseksi. Tai sitten isä voi olla ihan kirjaimellinen isä, kuten niin usein kirjallisuudessa, jossa miespäähenkilö elää tyrannimaisen tai surkean isänsä varjossa. Kirjallisuuden historia on pitkä kaari isiä aina Kuningas Oidipuksesta Knausgårdin Taisteluni-sarjaan.


Knausgård on tärkeä viitepiste Ekholmin kirjassa. Joonan isä on kirjoittanut paksun omaelämäkerrallisen kirjan, jota Hesari kutsuu “Suomen Knausgårdiksi”. Isä sanelee kirjassa omavaltaisesti läheistensä merkityksen ja roolit, jotka kaikki ilmenevät vain suhteessa (taas kerran länsimaisen keskiluokkaisen valkoisen jne.) isukkimiehen egotarinaan ja itsesääliin.

Muiden ihmisten funktio on pönkittää miestä. Esimerkiksi naiset ovat vain välineitä miehen itsestään kertomaan tarinaan.

Knausgårdin miesmonologin tilalle Ekholm tarjoaa dialogin, jossa erityisen tärkeä merkitys on nimimerkillä sad girl 91/sad91rl. Sad girlin neuvot ovat parasta self-helpiä:

SAD91RL
tyhjän tuottavuuden vastustaminen on perustellusti
arvokkainta mitä täl hetkellä voi elämällään tehdä
laiskottelu on parasta, ja päämäärätön kävely

(…)

must se kehitys on perseest et koko ajan ihmiset
kokee enemmän että on niiden oma vika jos ei pysty
osallistuu paskaan ja epäreiluun työelämään,
niinku voiks olla enemmän ableistinen ajattelutapa smh
mä en oo tälle yhteiskunnalle velkaa

Toimintaohjeeksi sad girl antaa toivosta luopumisen. Toivo on hirveä asia. Mutta suunnitelmia pitää tehdä koko ajan.

SAD91RL
sanotaan näin, että toivo on just se asia mist
pitää luopua heti ensimmäiseks.
toivo on negatiivinen affekti, eli se estää toimimasta.
toivo on sitä että olettaa että vapauden saavuttaminen
olis mahdollista ilman että tarttis aktiivisesti tehdä
jotain omien asioidensa muuttamiseks.
sit mä ainaki ajattelen että hyvä tapa toimii taiteilijana vois olla
muodostaa co-operatiiveja
ja kerätä varoja eri tavoilla, ansiotyöt,
sijottaminen, varastaminen whatever
ja ne varat jaettais tasan kaikkien osallisten kesken
millä vois taata ainakin jonkunasteisen autonomian
plus välttyis siltä että lähellä toisiaan olevat
pöllis tai co-optais toistensa juttui…
mä haaveilen siit et kaikki ihmisten väliset taloudelliset
eli laskelmointiin ja kaupankäyntiin perustuvat suhteet
korvautuis pyyteettömil sosiaalisil suhteilla

Kaikesta huolimatta Rakkaus niinkussa on mukana vanhat isäteemat ja oidipaalisuudet. Ne tiedostetaan ja niitä pyritään purkamaan, mutta siinä ne silti ovat. Joona toistaa kirjassa isäänsä. Kuten Joona sanoo: ”Myös negatiivinen huomio vahvistaa sitä asiaa mitä se väittää kritisoivansa.”

Niin kuin isä tekee muista oman tarinansa polttoainetta ja alistaa todelliset ihmiset väkivaltaisesti “male gazensa” alaiseksi, samoin tekee Joona omassa kirjassaan, vaikka ei pystykään puolustelemaan projektiaan vaan hajoilee jatkuvasti ja kyseenalaistaa itsensä joka toisessa repliikissä ja vaikka muut hahmot huomauttelevat tästä.

SAD91RL
ainoo mitä mä toivon on että sä kohtelet mua ihmisenä
etkä redusoi mua jokski sun konseptiks.
sä et voi tehdä mun hyväks mitään.
se että sä kanavoisit mun juttui jolleki sun
yleisölle ei auta mua mitenkää.
kyse ei oo siitä mitä sanotaan
vaan siitä saaks mä ite sanoo vai en.
sä et tee mulle palvelusta
sä et kunnioita meidän ystävyyttä
sä riistät mun kognitiivist ja affektiivist työtä…

Todella eroava kirja ottaisi hatkat isäteemoista eikä edes kostaisi isälle tai hajottaisi isän hahmoa vaan tekisi jotain ihan muuta. Rakkaus niinku ei ota tätä askelta: kyseessä on taas yksi isänmurha. Suuntaa se silti antaa, kohti tyhjän tuottavuuden vastustamista, laiskottelua ja päämäärätöntä kävelyä.

Muokattu 10.8.2016 klo 15.11. Poistettu kolme sanaa.