Viime vuosisadalla tulevaisuus oli vielä olemassa.

Vuonna 1903 Suomen Työväenpuolue muutti nimensä SDP:ksi ja hyväksyi niin sanotun Forssan ohjelman, jota pidettiin tuolloin radikaalina. Ohjelman keskeisiä tavoitteita olivat muun muassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, työpäivän lyhentäminen 8-tuntiseksi ja kunnallinen itsemäärääminen.

Nämä tavoitteet saavutettiin 1910-luvun aikana. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – valtion ja kirkon erottaminen, suora demokratia, uskonnonopetuksen lopettaminen –  loputkin ohjelman kohdat saavutettiin 1900-luvulla.

Vuonna 1958 Suomeen äänestettiin vasemmistoenemmistöinen eduskunta. Kolmessa vuodessa se ajoi läpi uuden työttömyys- ja eläketurvajärjestelmän, pidensi vuosilomia ja korotti eläkkeitä sekä lapsilisiä. Samaan aikaan kymmenet tuhannet suomalaiset marssivat kaduilla vaatimassa työajan vähentämistä.

Vuonna 1962 kokoomuksen kansanedustaja Juha Rihtniemi totesi, ettei yksikään porvarihallitus voi sopeuttaa valtion taloutta leikkaamalla sosiaaliturvasta. Jos hallitus näin tekisi, raivostunut kansa poistaisi eduskunnasta porvarienemmistön seuraavissa vaaleissa.

Päivi Uljaksen kirja Kun Suomi punastui on kuvaus siitä, miten oikeiston oli pakko hyväksyä hyvinvointivaltion rakentaminen, jotta sillä oli mahdollisuus pysyä valtakoneistossa. 2000-luvun näkökulmasta kirja kuvaa käsittämättömän utopistista maailmaa.


Työväenliike löi lopullisesti läpi 1960-luvulla. Silloin edistyksestä tehtiin itsestäänselvyys. Sosiaaliturvaa laajennettiin, työaikaa vähennettiin, teknologia kehittyi, talous kasvoi, koulutukseen panostettiin ja elintaso kohosi.

Tulevaisuus läheni koko ajan. Ihminen oli juuri keksinyt ydinvoiman ja digitaalisen tietokoneen, pian tulisivat kuumatkailu ja internet. Arkielämä muuttui täysin, kun vapaa-aika lisääntyi, sähkölaitteet mullistivat arjen ja yhteiskunnan turvaverkot mahdollistivat elämän suunnittelemisen pitkällä tähtäimellä.

Tommi Uschanov kertoo kirjassaan Hätä on tarpeen, miten 1960-luvun Suomessa käsitettiin tulevaisuus. Esimerkiksi loppuvuodesta 1966 julkaistussa Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa arvellaan, että vuoteen 2000 mennessä syöpä on parannettu lopullisesti ja nälkä on poistettu maailmasta. Ihminen on asuttanut Kuun ja toteuttanut perustulon.

Tosiaankin: kirjassa ennustetaan, että 2000-luvun Suomessa ”vain 10 % ihmisistä tekee työtä, muille maksetaan ikuisesta lomasta”. Kirja arvioi perustulon tasoksi työtä tekemättömille perheille 40 000 – 50 000 markkaa vuodessa, mikä tarkoittaa noin 70 000 – 86 000 euroa. ”Ylimääräinen työ on yhtä tuomittua kuin kaksiavioisuus”, ennustus jatkuu.

Kun asiantuntijat kaavailivat työn häviämistä ja perustulon kaltaista maksumekanismia oleskelijoille, suurin osa suomalaisista ajatteli vakituisten ja kokopäiväisten palkkatyösuhteiden jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen. Hekin olivat optimistisia: 63 prosenttia alle 40-vuotiaista suomalaisista arveli vuonna 1967, että työttömyys olisi vuonna 2000 samaa tasoa tai pienempi kuin tuolloin.

Vuonna 1967 työttömyysaste oli 2,9 prosenttia.


Tuon ajan tunnelmia voi verrata Juha Sipilän tv-puheeseen 16. syyskuuta 2015. ”Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat”, pääministeri sanoi. ”Lähivuodet ovat vaikeita. Joudumme tekemään sarjan kivuliaita päätöksiä, joiden avulla yhteiskuntamme rahoitus saatetaan kestävälle pohjalle”, Sipilä perusteli sosiaaliturvan leikkauksia ja työehtojen heikennyksiä.

Tai otetaan Sauli Niinistön valtiopäivien avajaispuhe 3. helmikuuta 2016. ”Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi”, Niinistö sanoi.

Kun pääministeri oli perustellut Suomessa asuviin kohdistuvia leikkauksia, presidentti puolestaan selitti: ”Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita.”

Sipilän ja Niinistön puheet kuvaavat tilannetta, jossa tulevaisuutta ei enää ole. Edistysuskosta on päästy siihen, että ihmisoikeudet leikataan valtion budjetin sopeuttamiseksi.


Kolme eri iskulausetta kuvaa kolmea tulevaisuudetonta vuosikymmentä. 1990-lukua määrittää Francis Fukuyaman äärimmäisen väärinymmärretty väite ”historia on loppu”. Uusliberalistisen kapitalismin länsimaisena kuvauksena Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992) on itse asiassa tarkka. Ei sillä, että Fukuyaman liberaalidemokratia olisi ihmisen evoluution ylin ja viimeinen vaihe, mutta kirja kuvaa osuvasti postpoliittista mielikuvituksettomuuden maisemaa, johon niin sanotun uusliberalismin nousu ja työväenliikkeen tuho vei länsimaat.

2000-lukua kuvaa Fredric Jamesonin muotoilu: ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.” (Artikkelista Future City, 2003.) Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä oli helppo kuvitella maailmanloppu, olihan ydinaseet juuri kehitetty ja suurin osa maailmasta oli jakautunut jomman kumman suurvallan vaikutuspiiriin.

Samalla myös kapitalismin loppu oli helppo kuvitella. Neuvostoliitto näytti jo lopettaneen kapitalismin, entiset siirtomaat vapautuivat alistajistaan ja Ranskan ja Italian kaltaisissa maissa kyti vallankumouksellisia liikkeitä, joiden voima näyttäytyi vuosina 1968-1977. 2000-luvulla maailmanlopun visio vaihtui ydinsodasta ilmastonmuutokseen, mutta kapitalismin lopusta ei enää puhuttu.

2010-luvun iskulause tai pikemminkin ajattelun trendi on Mark Fisherin vuonna 2009 määrittelemä ”kapitalistinen realismi”. Poliittinen mielikuvitus on kuollut tai korkeintaan harhailee zombin tavoin herättelemässä henkiin nostalgioita menneestä. Austerity on ainoa ”järkevä” tapa ajatella politiikassa. Leikkauksia tuottava logiikka on sementoitu arkijärjen lisäksi talouspolitiikan perusteisiin, ja muu politiikka perustuu talouspolitiikkaan.


Austeritystä eli kuritaloudesta on tullut hallitseva yhteiskuntamalli. Kuritalous ei koske vain taloutta, vaan se määrittää koko yhteiskuntaa, siis talouden lisäksi esimerkiksi kaupunkitilaa, pop-kulttuuria, sosiaalipolitiikkaa ja poliittista mielikuvitusta.

Enää meille ei tarjota edes 2000-luvun alun utopiaa uusliberalistisesta tietotaloudesta vaan suoraa Kiinan mallia. Autoritaarinen kapitalismi on uusi realismi. Siihen liittyy kovan kurin suosio ja äärioikeiston nousu. Pop-kulttuurin puolella pudotuspeliä heijastavat ikuisesti palaavat zombit ja Game of Thronesin ja House of Cardsin kaltaiset kyyniset sarjat.

Käynnissä näyttää olevan loputon lama. Talouskasvua ei enää ole. Sen tilalla on pelkkä taistelu vaurauden ja vallan jakautumisesta. Elämää määrittää jatkuva velkaantuminen. Nuorisokaan ei uskalla enää juoda viinaa vaan juoksee lenkkiä ja pumppaa salilla, jotta ei putoaisi epävarman työelämän sarjayritysmaratonilta.

Jäljellä oleva ilo tuntuu viimeiseltä ripaskalta uppoavan laivan kannella.


Tilannetta pahentaa tieto siitä, että nostalgialla ei voi peruuttaa tulevaisuuden peruutusta. Kapitalismin kultaisten vuosien 1945-1972 kehityshenki saatiin aikaan kahdella tekijällä, jotka eivät tule takaisin.

Ensimmäinen oli vahvan työväenliikkeen ja Neuvostoliiton mahdollistama vallankumouksellinen uhka kapitalismille, mikä pakotti kapitalistit tekemään myönnytyksiä ja synnytti hyvinvointivaltion.

Toinen oli voimakas maailmanlaajuinen talouskasvu. Se loppui 1970-luvun kriisiin, jonka jälkeen on eletty jatkuvaa kriisien, epävakauden ja velkaantumisen aikaa.

Talouskasvu ei ole maailmalla käynnistynyt enää entiseen vauhtiin, eikä se todennäköisesti enää tulekaan käynnistymään. Samalla tiedetään, että juuri kapitalismin viime vuosisatoina tuoma talouskasvu on tuonut meidät nykyiseen katastrofiin.

Seuraavaa vuosikymmentä kuvaava iskulause tulee Twitterissä kohahduttaneelta Nihilismin Hesburgerilta: ”Muistatko lapsuuden kesät ja metsämansikat? Omat lapsesi tulevat tuntemaan vain tuhkan maun suussaan.”