Saatteeksi: Vasemistoliiton periaatetyöryhmän jäsenenä haluan hieman kommentoida Li Anderssonin eilistä linjapuhetta.
Puheenjohtajamme Li Andersson totesi linjapuheessaan eilen (08.09.2020):
”Kapitalismin vastakohta on … demokratia. Se tarkoittaa, että kansan demokraattisesti valituilla päättäjillä on ne työvälineet ja yhteistyörakenteet mitä tarvitaan esimerkiksi ympäristön aseman tai ihmisten säällisten työolojen turvaamiseksi.
Meidän ratkaisu näihin ongelmiin ei ole globalisaation kieltäminen, ei rajojen sulkeminen tai vanhojen hyvien aikojen haikailu.
Meidän vaatimus on demokratia: se että kansallisesti sekä kansainvälisesti luodaan ne työkalut, joita kansanvalta tarvitsee ongelmien ratkaisemiseksi.
Tässä ajassa tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä enemmän kuin koskaan.” (kurs. mvv)
Tässä näkemyksessä olennaiset sanat ovat demokratia, työvälineet, yhteistyörakenteet ja globalisaatio.
Aloittakaamme viimeisestä. Jos vaihtoehtomme on demokratia, emme voi olla globalisaation kannalla. Globalisaatio on pääomasuhteen, siis kapitalismin (R -T – R*, tai vain R – R*, R<R*) esiin puskema tapa tyhjentää maailma (World, Monde) maailmasta, siis tapa yhteismitallistaa, universalisoida kaikki suhteet yhden sisällöttömän suhteen kautta – cash nexus.
Yhteinen käsityksemme maailmasta on tätä nykyä kirjattu YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteeseen. Meidän on siis tältä pohjalta esitettävä vaihtoehto globalisaatiolle.
Siihen tarvitsemme yhteistörakenteita, mitä moninaisimpia valtioiden ja kansalaisyhteiskuntien yhteistyötä. Esimerkiksi yliopistojen tulisi suuntautua yritysten ja yksittäisten valtioiden sijaan rakentamaan kansainvälistä kanssalaisuutta kansalaisyhteiskuntien kanssa maailman jäsentämiseksi, sen mielekkyyden saavuttamiseksi (sensemaking).
Tätä nykyä työvälineiden – sekä yhteisöjen rakentamisen että tuotannollisen toiminnan – kehittämistä ohjaa tekniikka (techne) ilman käsitystä maailmasta. Ja tekniikan kehitystä ohjaa pääomasuhde markkinoiden välityksellä. Käymme parhaillaan erinomaisen rankkaa kamppailua siitä, yhteisöllistämmekö markkinat (commoning the markets) vai markkinallistammeko yhteisöllistämisen (marketing the commoning).
Tämä ilmenee kansantalouden tasolla koti-, yhteisö ja julkistalouden (care enonomy) ja funktionaalisen tavara- ja palvelutuotannon (consum economy) välisenä valtakamppailuna, ts. määritteleekö maailma, kuten sen yhdessä ymmärrämme, vai globalisaatio, kuten pääomasuhde sen realisoi, tulevaa kehitystä.
Siten sekä yhteisöjemme rakentamis- että tuotantovälineiden pohjana ei voi olla vain tekniikka vaan aina teknologia (techne + logos), siis niiden kehittäminen on sidottava maailmamme kehittämiseen, niin kuin olemme sen YK:n Agenda2030 ja 17 kehittämistavoitteissa määritelleet.
On muistettava, että pääomasuhteessa, taloudellisesta näkökulmasta katsoen, työvoima (labourforce) ei ole työnvoimaa (workforce), vaan raaka-aineisiin ja koneisiin verrannollistettu tuotannontekijä.
Niinpä tulemme demokratiaan. Nyt hajoamisen tilassa olevan kansallisen sopimusyhteiskuntamme yksi keskeinen diili – kuten nykyään sanotaan – on työnjako porvariston ja meidän työntekijöiden välillä: porvaristo päättää mitä tehdään, miksi tehdään, milloin tehdään, miten tehdään ja missä tehdään.
Maailman kannalta – siten kun olemme sen nyt määrittäneet – on välttämätöntä, siis aivan välttämätöntä, että olemme, me yhteiskunnalliset tuottajat, mukana päättämässä mitä ja miksi tuotetaan.
Miksikö? Jotta voisimme perustellusti ja kokemuspohjaisesti päästä eroon palkkatyö/kuluttaja – roolistamme. Joutuisimme siis reaalisessa luontosuhteessamme – työssä – arvioimaan ja mitoittamaan hyvän elämän ehtoja. Joutuisimme siis miettimään millainen on tosi, hyvä, kaunis ja reilu elämä – kaikkinensa.
Vielä pari sanaa rahasta. Raha on aina – ennemmin tai myöhemmin, tavalla taikka toisella – vaatimus, jonka esitämme luonnolle, ulkoiselle tai sisäiselle luonnollemme. Pääomasuhde ilmenee siten, että jonkun omaisuus on aina jonkun toisen velka. Rahalla määrittelemme ihmisten keskinäisiä voima- ja valtasuhteita, jossa kysymys luonnosta jää toissijaiseksi.
Jos siis pidämme kiinni demokratiasta, emme voi jättäytyä globalisaation vietäväksi. Meidän on rakennettava oma maailmamme. Meidän on tiukasti sidottava kaikki tekniikan kehittäminen teknologiaksi, joka palvelee tämän maailman rakentamista.
Demokratia ei voi jäädä edustukselliseksi vaan sen on oltava toiminnallista, mukana siellä, missä päätetään mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan ja miten tuotannon tulokset hyödynnetään.
Silloin raha ei olisi velkaa ja uskoa, luottamista siihen, että joku joskus jossakin jotenkin toteuttaa luonnolle esitetyn vaatimuksen vaan lupaus siitä, miten aiomme rakentaa maailmamme.