Kuten kaikki minun sukupolveni edustajat muistavat, Suomen toiseen maailman sotaan johtanutta ulkopolitiikkaa seliteltiin sodan jälkeen kovalla kohtalolla: selvisimme sodan koskien kuohuista kuin onnekas ajopuu, saimme kolhuja, mutta olimme onnekkaita, kaikkivaltiaan suojelukin saatettiin mainita onnekkuutemme lähteenä.

 

Historian tutkimuksen osoitettua, että kysymys ei ollut ajopuusta vaan tietoisesta sotapolitiikasta alusta loppuun saakka, onkin ajatus kohtalon ajamasta ajopuusta unohdettu ja ryhdytty laskemaan koskiveneellä kansojen historian kuohuvaa koskea: taitava perämies  on soutajiaan enemmän ja vähemmän komentaen ohjannut Suomen milloin mistäkin koskesta pikku suvantoon valmistautumaan uuteen koskeen, joka odottaa joen seuraavan mutkan takana. (Jukka Tarkka, Koskenlaskun lyhyt historia; Matti Pesu, Koskiveneellä kohti valtavirtaa, Puolustusministeriö, 2017).

 

Asia ei kuitenkaan ollut eikä ole näin yksinkertainen. Kuten tiedämme Urho Kalevi Kekkonen oli kaukaa viisas ja ovela mies ja ohjasi vähintäänkin kahta venettä: luottamuksen ja yhteistyön lippulaivalla hän valitsi joenuoman, joka oli riittävän syvä ja laakea, jotta hän pystyi ohjaamaan toista venettä, sukellusvenettä, jolla ruopattiin väylään Suomen taloudelliselle integroitumiselle länteen. Siis: ulkopolitiikassa rohkeita, rakenteellisia aloitteita joenuoman uudelleen suuntaamiseksi, talouspolitiikassa valmistavaa ruoppausta jo etukäteen. Puolustuspolitiikka oli tiukasti kansallista.

 

Entä nyt? Pieni paikallinen suvanto, mutta koskia on tiedossa: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen tilanne on vakaa, mutta maailmalla myllertää. …. Yhä selkeämmin näkyy, että Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat, vaihtelevin kokoonpanoin, istuvat niissä pöydissä, joissa maailman menoa säädellään. On sinänsä hyvä asia, että suurilla on keskusteluyhteys. Meidän kannaltamme ongelmana ovat ne puuttuvat tuolit: EU on jäänyt sivuosaan ja YK:n rooli tuntuu kutistuvan.” (Niinistö 1.1.2018)

 

Lippuveneen liputus on kuitenkin kovin pientä ja vaatimatonta, jopa pelokasta: ”Suurten välissä on onneksi aina tilaa myös pienille. Suomi tarjoaa mielellään hyviä palveluksia kun niille on kysyntää. Suomi toimiikin aktiivisesti vakautta ja vuoropuhelua tukien niin Itämerellä, arktisilla alueilla kuin maailmanlaajuisesti.” (Niinistö 1.1.2018).

 

Entäpä se ruoppaava sukellusvene? Kun lippuvene on kevyt puuvene, niin sen sijaan sukellusvene kyntää tätä nykyä syvällä ja suurella voimalla, puuvenettä mukanaan vetäen. Puolustuspolitiikasta on tullut kansainvälisen yhteistyön kärki. Pienen maan kuten Suomen puolustuspolitiikka on pakosta jo olemassa olevaan joenuomaan, siis omaan kohtaloon, uppotukkiin, takertumista. Tasavallan presidentistä onkin tullut ensisijaisesti puolustusvoimien ylipäällikkö ja vasta toissijaisesti tasavallan presidentti, joka johtaa ”Suomen ulkopolitiikkaa (… tauko …) yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.”

 

Tämä kehitys alkoi tietysti jo hyvän aikaa sitten. Yksi käännösvaiheista oli Hornet -hävittäjien hankinta 1990 -luvun alussa. Hankintapäätös tehtiin todella pienen piirin ”rumana temppuna” (ministeri Rehn, Pesun mukaan 2017, 30): ”Konevalinnan sotilaallisesti keskeisistä ominaisuuksista kuitenkin vaiettiin. Hornetia sanottiin korostetun huolellisesti torjuntahävittäjäksi, mutta tiedossa oli, että lisävarustelulla se oli muunnettavissa maakohteita vastaan toimivaksi monitoimihävittäjäksi. Tämä lisävarustelu alkoi kuitenkin vasta 2000 -luvulla koneiden elinkaaripäivitysten myötä. ….. Yhdysvaltain-suhteissa alkoikin lämmin vaihe. Komentaja Hägglund oli jopa sitä mieltä, että Hornet-kauppa avasi Suomelle enemmän ovia lännessä kuin mikään diplomaattinen aloite.” (Pesu 2017, 30).

 

Niinpä Suomella oli jo vuonna 2002 NATOn kanssa jo 62 kumppanuustavoitetta ja lisää on tullut vuosi vuodelta yhä pitemmälle vietyjä, mitä erilaisimpia sotaharjoituksia, ja mikä tärkeintä kahdenkeskisiä aiesopimuksia (Statement of Intent) tai yhteisymmärryspöytäkirjoja (Memorandum of Understanding) mm. USA, Englannin ja NATOn kanssa. Näiden täydentämiseksi on sitten säädetty Suomeen lainsäädäntö kansainvälisen avun antamisen ja pyytämisen päätöksenteosta. (Laki 428/2017, kesäkuu 2017). Missä siis mennään?

 

On siis sementoitu puolustusvoimain ylipäällikön valitseman joenuoman suurpato, joka – tarvittaessa, erikseen niin päätettäessä, ei automaattisesti – voidaan avata parilla nuijan kopautuksella ja avaimen käännöllä, valitellen jälleen sitä, että Suomi on ajautunut ajopuuksi kansakuntien kosken syövereihin kun eurooppalainen sotilaallinen konflikti joudutaan kohtalon oikusta ratkaisemaan taktisin ydinasein Suomen maaperällä.

 

Eikö pitäisi pikemminkin tehdä ulkopolitiikassa rohkeita, rakenteellisia aloitteita joenuoman uudelleen suuntaamiseksi, rakentaa määrätietoisesti kansainvälisiä taloudellisia instituutioita laaja-alaisen turvallisuuden vahvistamiseksi. Rauta rajajoen rannoilla ei ole koskaan taannut rauhaa. Yhdessä rakennettu joki on rauhanjoki.