Saatteeksi: Vasemmistoliitto hävisi viime eduskuntavaaleissa kahdesta syystä: selkeä linja puuttui sekä ulko- että talouspolitiikassa. Vasemmistoliitto hyväksyi syksyllä yksimielisesti uuden turvallisuuspoliittisen ohjelman. Tässä puheenvuorossani esitän joitakin lähtökohtia ja tausta-ajatuksia siitä, miltä pohjalta talouspoliittisia tavoitteita tulisi kehitellä. Kuten huomaatte lähden kaukaa liikkeelle, mutta se on välttämätöntä konkreettisten ja kestävien tavoitteiden määrittelemiseksi. Jatkoa seuraa.

 

Yhteisövoimat?

Olen aiemmissa kirjoituksissani maininnut ainakin neljä arkielämäämme muotoilevien voimien ilmenemismuotoa: luonnon-, markkina-, elin- ja yhteisövoimat. Luonnonvoimat jylläävät ikuisella voimallaan kuitenkin niin, että oppiessamme niiden syy- ja seuraussuhteita, voimme valjastaa ne palvelemaan omia tavoitteitamme. Olemmekin olleet tässä niin menestyksellisiä, että luonnonvoimien massiivinen käyttö on kääntynyt niiden omaehtoisen kehityksen uhkaksi ja tuhoksi.

Markkinavoimat ovat ihmisen itsensä virittämiä kilpailuvoimia, jotka on ulkoistettu toimimaan omillaan, ”luonnonvoimaisesti” uskoen, että ne  ihmisen asettamien ehtojen puitteissa toteuttavat ”automaattisesti” asettamiamme tavoitteitamme, ts. tasapainon tarjonnan ja kysynnän välillä.

Keskustelu elinvoimasta puolestaan yrittää määritellä niitä yhteisesti asettamiamme ehtoja, joiden puitteissa markkinavoimien tulisi jyllätä.

Entäpä yhteisövoimat, mitä ne voisivat olla? Arkielämämme perustuu monin osin juuri niiden hyödyntämiseen: annamme lapsellemme tehtäviä, joista uskomme heidän kykenevän selviytymään samalla kun huolehdimme heidän tarpeistaan omien kykyjemme ja mahdollisuuksiemme mukaan. Samalla uskomme, heidän kehittyvän yhä itsenäisemmiksi samalla kun itsekin kehitymme heidän mukanaan arjessa yhdessä, vaikka kaikki ei aina menekään kuten trömsöössä. Siis: jokaiselta kykyjen mukaan, kaikille tarpeiden mukaan siten, että kukin kehittyy omilleen samalla meitä kaikkia muita kehittäen. Elämälle kiitos!

Sama pitää paikkaansa yleistyneenä vastavuoroisuutena nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa. Verojen ja vakuutusmaksujen kautta varaudumme saamaan itsellemme ja lapsillemme mitä erilaisimpia palveluita, oikeastaan tietämättä tarvitsemmeko niitä välttämättä koskaan. Emme ole kovin huolissamme siitä jos joku saa tarpeidensa mukaan palautusta enemmän kuin minä tai oma perheemme, jos voimme olla suhteellisen varmoja siitä, että jos tarve kohdalleni sattuu, niin siihen vastataan kohtuullisessa mitassa. Samoin ajattelemme, että itse kunkin kykyjä ja osaamista voidaan ja tulee kehittää ja että se vaatii resursseja eri mitassa riippuen mitä moninaisimmista seikoista.

Tuntuma on varmaan pääosin se, että olemme vähintäänkin kiitollisuuden velassa kaikille niille, jotka ovat oman osansa verotuksen ja vakuutusmaksujen kautta rahoittaneet – omaksi turvakseen ja ilokseen, toivottavasti. Tässäkin pätee siis yleisesti, vastavuoroisesti ja suurin piirtein lausuma: jokaiselta kykyjen mukaan, jokaiselle tarpeiden mukaan, itse kunkin kehityksen turvaamiseksi ja meidän kaikkien vapaan kehityksen takaamiseksi.

Tällä kiitollisuuden velalla on pitkä ja moninainen historia. Oikeastaan se liittyy yhteisöllisyyden muodostumisen vuosituhantiseen syntyhistoriaan. Tunnistamme kiitollisuusvelan vieläkin aivan lähipiiristämme. Jos ystävämme tai tuttavamme tarjoaa meille hieman yllättäen juhlaillallisen, jää mieleemme usein ajatus tehdä vastapalvelus, ennemmin tai myöhemmin, joskus, tavalla tai toisella. Nämä pienet vastavuoroiset, pienemmät ja isommat lahjat ja velat, muodostavat mitä monimuotoisimpia ja mukavan lämpiä yhteisöllisiä suhteitamme.

 

Mitä velka sitten oikein oli alun perin – entä nyt?

Suomen kielen sana velka liittyy syntiin ja velvollisuuteen (< vetää, raahata (?), vrt. esim. Isä meidän, 1758: Ja anna meille meidän welcamme andexi, nijncuin mekin andexi annamme meidän welwollistemme).

Englanninkielen sana velka debt (de -pois, habere -omistaa, indok. juuri *ghabh antaa tai saada) merkitsi alun perin ”jonkin pitämistä joltakin pois”.

Kun akseliajalla (noin 800 eea – 600 jkr) perinteellisten yhteisöjen lahjojen kierrättäminen, lahjatalous, kääntyi rahan kierrättämiseksi, rahataloudeksi, kehittyivät vastareaktiona monet suuret uskonnot, jotka vieroksuivat markkinoita ja rahaa, ja perustivat omia hengellisiä yhteisöjä suojelemaan yhteisöllisyyttään. (Graeber 2011, 280-314)

Velka (debt) on toteutumaton lupaus. Velka ei ole kuitenkaan ajoitettu ja mitoitettu laina. Oikeastaan velka lainana on lupauksen paha vääristymä. ”Se on sekä mittaamisen että väkivallan pilaama lupaus. Jos vapaus, siis todellinen vapaus, on kyky ystävystyä, niin se on – välttämättä – myös kyky tehdä todellisia lupauksia. Millaisia lupauksia aidosti vapaat miehet ja naiset sitten saattaisivat tehdä toinen toisilleen? Nykytilanteessa emme osaa edes sitä arvata. Kysymys on enemmän siitä miten voimme ylipäätään päästä sellaiseen tilaan ja tilanteeseen, joka antaisi mahdollisuuden sen selvittämisen. Ja ensimmäinen askel tämän matkan aloittamiseen on sen hyväksyminen, että – viime kädessä ja kaiken kaikkiaan – samoin kuin kenelläkään ei ole oikeutta määrätä meille meidän todellisia arvojamme, ei kenelläkään ole oikeutta määrätä sitä, mitä todella olemme velkaa.” (Graeber 2011, 490).

 

Markkinavoimat purkavat yhteisöllisyyttä

Kun menemme torille tai kauppaan, olemme ensisijaisesti ostajia tai myyjiä ja toissijaisesti tasavertaisia kansalaisia, yleensä emme lainkaan ystäviä. Kun teemme kaupat, emme yleensä jää velkaa, emme edes kiitollisuuden velkaan vaan oletamme että homma on sillä siisti eikä selvitettävää jää. Yhteisöllistä sidettä ei siis synny. Päinvastoin: kaupankäynnin edellytyksenä on, että puramme tai ainakin häivytämme näkyvistä kaiken meihin ja tavaroihin liittyvän yhteisöllisyyden yhteen lukuun: hintaan. Toisen voitto on tällöin toisen tappio, Win/Win -tilannetta ei synny, korkeintaan tasapeli.

Velka on siis se, mitä tapahtuu osapuolten välillä: velallisena kumpikaan osapuoli ei voi noin vain kävellä tilanteesta pois, koska he eivät ole vielä tasanneet keskinäisiä suhteitaan. Tasaus kuitenkin toteutetaan mahdolliseen tasa-arvoon uskoen. Tämä tasauksen toteuttaminen kuitenkin tuhoaa juuri syyn muodostaa minkäänlaista keskinäistä suhdetta.

Siten mitä pitemmälle ja laajemmin käytämme markkinaehtoista vaihtoa yhteisten asioiden hoidossa ja toteuttamisessa julkisella sektorilla mm. elinvoimapolitiikan nimissä sitä enemmän puramme yhteisövoiman kautta syntyvää kumppanuutta, luottamusta, ystävyyttä, inhimillistä itseämme.

 

Työn yhteisöllisyyden väkivaltainen typistäminen

Suhteemme luontoon – siis työ – edellyttää välttämättä yhteistä toimintaa pienemmässä tai suuremmassa mitassa, tätä nykyä aivan valtavissa, globaaleissa mittasuhteissa. Otammepa melkein minkä tahansa tuotteen – tavaran tai palvelun – lähemmän tarkastelumme kohteeksi, löydämme siitä ja siihen liittyen ihmisten työtä ja aherrusta ylt’ympäri maapalloa.

Työn teko ja siten suhteemme luontoon, niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin, on perustavanlaatuisesti ja peruuttamattomasti yhteisöllistä, inhimillistä toimintaa. Kukaan ei meistä mene työpaikalle alastomana Mattina tai Maijana, vaan tuottajina, kantaen mukanaan kaikkea sitä yhteisöllisyyttä, osaamista, tietämistä ja taitamista, jotka olemme itsellemme ja toisillemme eri yhteyksissä yhdessä tuottaneet ja hankkineet.

Työpaikalla meitä ei oteta kuitenkaan vastaan tuottajina, vaan työvoimana. Työantaja siis ostaa ja me myymme työvoimaamme sillä ehdolla että 1) emme vaadi oikeutta olla mukana päättämässä  tuotantoyhteisön – yrityksen – yhdessä aikaansaaman työn tuloksen käytöstä, 2) emme aseta kyseenalaiseksi työnantajan lakisääteistä työnjohto-oikeutta.

Tämä on siis kauppa, jossa ostetaan ja myydään työvoimaamme, ei työmme tuloksia. Työmme tulosten arvo on – niin uskotaan – suurempi kuin työvoimamme arvo. Se tosin selviää vasta jälkikäteen markkinoilla, jos silloinkaan kun yrityksen tuotannon rahoitus on sekin keskuspankkien toimesta yhteiskunnallistettu, tosin yksipuolisella tavalla: voitot jäävät yksittäisille ja yksityisille yrityksille, mutta tappiot siirretään ja hajautetaan meidän kaikkien maksettavaksi.

Miksi on perustavanlaatuinen  yhteiskunnallinen ongelma, että meidät typistetään työpaikalla tuottajista työvoimaksi? Ensiksikin mahdollisuutemme perehtyä oman työmme yhteiskunnalliseen ja ihmiskunnallisiin mittoihin ja merkityksiin rajoittuvat tekniseen osaamiseemme tai tuotannosta irtireväistyihin, abstrakteihin keskusteluihin kansalaisina julkisilla foorumeilla. Meille ei siis kehity työssä tietoja ja taitoja, siis yleissivistystä, jolla voisimme harkita työtoimintamme yleistä, yhteiskunnallista merkitystä ja siten arvioida yhteiskunnallisia tarpeita suhteessa niiden aiheuttamaan luonnon, sisäisen ja ulkoisen, rasitukseen.

Toisaalta funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto eristyy sen tarvitseman työvoiman kasvattamisen taloudellisista, yhteiskunnallisista, sosiaalisista ja psykologisista edellytyksistä. Näitä kustannuksia ei pidetä välttämättöminä investointeina vaan kuluina. Funktionaalinen tuotanto saa käytännössä lähes ilmaiseksi käyttöönsä työvoimaan investoidun työnpääoman, jonka muodostamisesta on pääosin vastanneet työntekijät itse. Julkinen talous ja yhteisötalous näyttäytyy vain kuluttajana ja tuhlaajana, kun niiden työn tulosta – osaavaa tuottajaa – ei kirjata investoinnin palautuksena niiden omiin taseisiin vaan palautus kirjautuu ajan myötä yritysten taseisiin yksityisenä voittona.

 

Kuluttava tuotanto vai tuottava kulutus?

Mitä investoiminen oikein tarkoittaa? Sana invest viittasi aikoinaan virkapukuun pukeutumiseen (latinasta: in sisään – vestire pukeutua). Italian kielen samasta latinasta johtuvasta sanalla investire oli erityinen merkitys: ”antaa pääomalleen uusi muoto”.

Yleisesti ottaen investointi tarkoittaa tietoista resurssien sitomista asetetun tavoitteen saavuttamiseksi. Mikä on tavoite? Kapitalismissa se on yksiselitteisesti voitto, profit.

Mikä sitten on investointien ja voittojen keskinäissuhde? Katsokaamme muutamalla talouden makroyhtälöllä (ulkomaankauppa oletetaan tasapainoiseksi):

kansantulo = kansallinen kulutus.

Molemmat puolet yhtälössä voidaan jakaa kahtia:

voitot + palkat = investoinnit + kulutus.

Jos oletamme, että kaikki palkat käytetään kulutukseen niin:

voitot = investoinnit.

Tämän yhtälön voisi jopa kirjoittaa muotoon voitot tuotannossa => investoinnit tuotantoon. Voittohan oli se työantajan itselleen haalima ero mikä oli tuottamiemme tavaroiden ja palvelusten arvon ja myymämme työvoiman arvon välillä. Tämän eron ylläpitäminen ja kasvattaminen kilpailuilla markkinoilla edellyttää tuotannon määrien jatkuvaa paisuttamista ja tuotannon tehostamista. Siten tuotannon motiivi – voitto – ohjaa tuotantoa luonnon voimien  – niin ulkoisten kuin sisäistenkin – rajattomaan kuluttamiseen, kuluttavaan tuotantoon kun tavoitteena tulisi olla juuri päinvastoin tuottava kulutus.

Tuottava kulutus? Että mitä? Kulutusta ei tulisi lisätä vain siksi, että voisimme ylläpitää riittävää, efektiivistä kysyntää vaan että voisimme tehdä sosiaalisia investointeja. Kulutuksen yhteisöllinen kasvattaminen – koulutus, terveys, yhteisöt – lisää tuottavuutta ja siten laskee työn kustannuksia samalla kun se parantaa varallisuuden (wealth) realisoitumista (Perrotta, 2004, 242-243).

Sosiaaliset investoinnit ovat siis kannattavia kunhan niiden kautta toteutettu yhteisten resurssien tavoitteellisen sitomisen palautukset, yhteisövoimien rikastuminen, todelliset voitot,  kirjataan niihin taseisiin ja yhteyksiin joissa investoinnit on tehty – kuntien ja valtion tilinpitoon.

 

Kirjallisuutta

Graeber, D. 2011. Debt: the first 5,000 years. New York: Melville house Publishing.

Perrotta, C. 2004. Consumption as an investment: I The fear of goods from Hesiod to Adam Smith. Routledge: New York.

Reamer, N., Downing, J. 2016. Investment  A history. New York: Columbia University Press

Online etymology dictionary 2018. https://www.etymonline.com