Valistuksen lapsina oletamme olevamme yksilöitä. Olemme vapaita suhteessa toisiimme, vapaita toisistamme (freedom from), siis tosivapaita vasta kun olemme yksin. Tunnistamme toiset vapautemme esteinä, emme vapauden lähteenä (freedom with). Tätä nykyä meidän ei tarvitse – niin toivon – tunnustaa toisiamme elämän ja kuoleman kamppailussa, siis puukkotappelussa tai sodassa, vaan teemme sen jonkin välityksellä, nyt ensisijaisesti ja pääosin rahan välityksellä.
Siis miten?
Me emme enää pitkään aikaan olleet yksinäisiä eränkävijöitä synkässä metsässä vaan meistä itse kunkin on mitä moninaisimmissa suhteissa mitä moninaisimpiin kulkijoihin ylt’ympäri maailmaa juuri rahan välityksellä. Se, että saatamme juoda kupin teetä tai kahvia aamiaispöydässä, edellyttää satojen ja tuhansien ihmisten yhteen sovitettua työtä.
Emme siis ole erillisiä yksilöitä, atomeja, vaan suhdeverkostoihin kasvaneita ja kasvatettuja yksilöllisyyksiä. Kun ostamme tai myymme jotain niin samalla oletamme ”reiluiksi” kauppaan osallistuneiden keskinäiset suhteet: vaihdamme keskenämme sovitussa suhteessa omaa aikaamme. Minä olen saanut tässä ajassa aikaan tämän ja sinä tuon, vaihdetaan aikaansaannoksemme tässä ja tässä suhteessa.
Vaikka me rahan välittämän vaihtokaupan kautta tunnustamme toisemme – reilusti tai ei – me emme tunnista kuin pienen murto-osan siitä yhteiskunnallisesta kudoksesta (texture), joka on tehnyt mahdolliseksi tuon keskinäisen sopimuksemme. Tunnustamme siis käyväksi, oikeaksi, rehelliseksi ylettömän paljon sellaista mistä meillä ei ole minkäänlaista kokemusta, jota emme siis voin tunnistaa.
Opimme kyllä ymmärtämään mitä rahalla saa ja mitä mistäkin kannattaa maksaa, mutta emme opi ymmärtämään tunnustammeko ostoksellamme hädän tai orjuuden vai inhimillisen kasvun osaksi kanssalaisuuttamme. Kuluttajina markkinoilla emme siis käy keskustelua käytännöllisen humanismin ohjelma toteuttamisesta vaan tunnustamme ja osin tunnistamme rahan kierron toteuttaman sisäisen ja ulkoisen maailmamme tietoisen, vastenmielisen ja vastuuttoman muokkauksen.
Voimme siten huomata, että välittävät tekijät, joilla eri tiloissa tunnistaminen ja tunnustaminen tapahtuu, vaikuttavat ratkaisevasti lopputulemaan. Klassisesti meillä on kaupan (Agora: emporeion) lisäksi kolme muuta aikapaikkaa: tiede/taide, politiikka, tuotanto (Schole: theory/techni, Polis:praxis, Oikos:poiesis). Niitä vastaa tätä nykyä tiede/taide, politiikka, funktionaalinen tavara- ja yksityispalveluiden tuotanto, aluesidonnainen julkis-, yhteisö- ja kotitaloustuotanto (wellbeing/care economy) ja markkinat.
Kaikissa näissä kolmessa aikatilassa on erilaiset tunnistamisen ja tunnustamisen pelisäännöt ja mekanismit. Miettikääpä vain, miten tieteen ja taiteen instituutioissa (tiede ja taideyliopistot, ammattikorkeakoulut, tutkimuslaitokset, taideakatemiat, taidemuseot. …) tunnistetaan tosi ja kaunis ja kuinka niille annetaan tunnustusta. Tai mitenkä politiikassa (siis eduskunnassa, kunnan valtuustoissa, puolueissa …) tunnistetaan ja tunnustetaan se, mikä meille on hyväksi. Palaan tähän tematiikkaan myöhemmin.
Entäpä sitten talous? Kansainvälinen funktionaalinen tavara- ja yksityispalvelutalous tarkastelee tuotantoresursseja – raaka-aineita, työvoimaa, pääomaa – keskenään vaihdettavissa olevina hinnoiteltavina tuotannontekijöinä. Lisäksi kysymys on rahamuotoisen pääomakierron takaamisesta. Työvoima on tässä yhteydessä sananmukaisesti työn voimaa, siis palkkaa vastaa tehtyä ihmisten vuokraamista sovituksi ajaksi käyttämään voimaansa tuotanto tavoitteen toteuttamiseksi, tavoitteen, jonka yritysjohto ja -omistajat ovat asettaneet ja joihin vuokratulla työvoimalla ei katsota olevan oikeutta puuttua.
Vaikka tätä nykyä palkkatyöläisetkin voivat jossain määrin vaikuttaa siihen missä, milloin ja miten työt tehdään, he eivät voi olla ratkaisemassa sitä mitä ja miksi tuotetaan. Siten heidät tunnustetaan vain ”puhuvina työkaluna” suhteessa tavoitteen toteuttamiseen ja vielä siten, että yrityksen tieto- ja taitointressi määrittyy rahankierron eikä aineskierron sanelemana. Nämä intressit kuten työvoimakin on siis alistettu intresseille, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sivistyksen, käytännöllisen humanismin tai YK:n Agenda2030:n ja 17 kehitystavoitteen toteuttamisen kanssa.
Kun palkkatyöntekijät tunnustetaan vain työvoimana niin heidät tunnistetaan vain välineenä, ”puhuvina” ja – tätä nykyä myös – ”teknisesti ajattelevana työkaluina”, ei vastuullisina kanssalaisina, joidenka tulee tietää, tahtoa ja taitaa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakautemme keskeisimpiä haasteita, jotka ihmiskunta on asettanut YK:n päätösten myötä itselleen ratkaistavaksi.
Periaatteessa juuri tämä on lähtökohtana julkis-, yhteisö- ja kotitalouksissa (wellbeing/care economy, katso esim. Stiglitz et al. 2019), mutta alueellisesti rajattuna: kanssalaisuus on rajattu pääsääntöisesti omaan kansalaisuuteen, tosin poikkeuksin, joka ovat määritetty kansainvälisissä laeissa ja sopimuksissa … mutta vain periaatteessa.
Nykyisten kansallisten talouksien keskeisenä tehtävänä on – onnetonta ilmaisua käyttääkseni – työvoiman ekstensiivinen ja intensiivinen uusintaminen. Kansan talouksien on tuotettava funktionaaliselle taloudelle edullista, tervettä ja osaava työvoimaa. Enää ei riitä, että nuoret osaavat mitä vanhemmat osaavat, nuorten ikäluokan on osattava enemmän (ekstensiivisyys) vieläpä niin, että työelämässä ei riitä osaamisen ylläpitäminen vaan osaamistasoa on nostettava työnteon myötä (intensiivisyys). Funktionaaliselle taloudelle tämä kaikki on puhdas kuluerä, joka pyritään sekä minimoimaan että siirtämään työntekijöiden itsensä maksettavaksi.
Kysymys kuuluukin: kun edessämme on ihmiskunnan eksistentaalinen haaste – ihmisen suhde luontoon kaikkinensa – niin kuinka ihmisen nykyinen reaalinen (Real) mutta ei kestävä, siis todellinen (Wirkliche) suhde luontoon, siis työ ja tuotanto, organisoidaan niin, että se edistää hyvinvointitalouden rakentamista ja YK:n asettamien tavoitteiden toteutumista?
…. palaan asiaan
Viite
Stiglitz, J. E., Fitoussi, J-P., Durand, M. 2019. Measuring what counts The Global Movement for Well- being. New York: The New Press.