Valistus otti kirjaimellisesti muinoin ylös kirjoitetun ja jumalalliseksi ilmoitukseksi korotetun käskyn ”lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi”.

Valistus asetti ihmisen itsensä jumalan asemaan erottamalla ajattelun ja luonnon (res cogitans vs. res extensa) jyrkästi toisistaan ja alisti luonnon pelkäksi tiedon hankinnan kohteeksi. Tutkijan on puristettava esiin luonnon salaisuudet, vaikka kiduttamalla, ”koska kiduttaminen voi pakottaa haluttoman todistajan paljastamaan, mitä hän on salannut” (Bacon).

Maailman ja luonnon omaksi ottaminen (aneignung), siis omaisuudeksi muuttaminen, ei kaivannut luonnon tunnustamista osapuoleksi (anerkennung), sillä olihan luonto ensin ihmiselle annettu alistettavaksi ja sitten otettu alistettavaksi. Yksilön kehitys (entwicklung) ei siis tapahdu työssä ja reaalisessa luontosuhteessa vaan sen ulkopuolisissa yhteisöissä, tieteessä, taiteessa ja politiikassa, siis yhteiskunnassa (Gesellschaft), jossa synnynnäisiksi tunnustetut ihmisoikeudet ja tasa-arvo (lain edessä) määrittelevät yksilöiden keskinäissuhteita.

Tällöin talous, siis yhteisön reaalinen luontosuhde, jäi niiden yksityisesti (privat) hoidettavaksi, joilla oli valta ja voima koota yhteen tuottamisen voimat, siis tuotantovoimat: raaka-aineet, työvoima ja tuotantovälineet. Nousevalle teollisuusporvaristolle ”ne muut” olivat sananmukaisesti työn voimaa, eivät mitään muuta.

Sivistykselle ihminen ei ole valmis hienomekaaninen kellokoneisto kuten Valistukselle, vaan kehittyvä orgaaninen olento, joka tunnustaa luonnolle sen itsellisyyden ja avaa siten oven kehitykselle sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Luonnon omaksi ottaminen riippuukin olennaisesti niistä välityksistä, joita todellisen, siis yhteisöllisen ja ruumiillisen ihmisen ja ulkoisen luonnon välillä on.

 

Kielto ja sen kielto – oma aika

Kuten kieli ei voi olla yksittäisen yksilön tuottama, niin ei myöskään omaisuus voi sitä olla. Kaikki tuotanto on luonnon omaksi ottamista (aneignung), aina jonkun yhteisömuodon välityksellä ja piirissä. Jos ei ole tuotantoa, ei ole yhteisöä; eikä myöskään ole yhteisöä, jossa ei ole omaksi otettua, siis omaisuutta, jossakin muodossa. ”Omaksi ottaminen, joka ei tee mitään omaksi, on käsiteellinen mahdottomuus (Unwesen).” (Marx).

Ihmiselle keskeisin, olemassaolon perusehto, on suhde luontoon, reaalisesti siis työ ja tuotanto. Ottaessamme ulkoista luontoa haltuumme muokkaamme, tietoisesti tai tietämättämme, samalla myös sisäistä luontoamme ja eritoten näiden kahden luonnon välistä suhdetta.

Välitykset näiden välillä – kuten tuotanto- ja työorganisaatio, työnjako, tuotantovälineet, kieli, raha … laajasti ottaen koko teoriamme elämästä, kulttuuri – ovat historiallisesti ehdollisia: niissä kiteytyy sukupolvien aikaansaannokset siirrettäväksi ja vastaanotettavaksi seuraaville sukupolville, niin hyvässä kuin pahassakin.

Välihuomautus: On tehtävä ero yksityisen (privat) ja yksilöllisen (individuelles) omaisuuden (Eigen-tum < omaksi asetettu). Private on julkisen vastakohta, julkisesta (publicus, communis) erotettu. Individuelle (individualis) viittaa jakamattomaan, ei jaettavissa olevaan, yksittäiseen ihmiseen.

Perinteellisessä yhteisössä (Gemeinwesen) ”yksilö suhtautuu itseensä omistajana, todellisuutensa ehtojen herrana. Hän suhtautuu muihin samalla tavalla ja aina sen mukaan, onko tämä edellytys asetettu yhteisöstä vai yhteisön muodostavista yksittäisistä perheistä lähtien. Hän suhtautuu muihin kanssaomistajina, yhteisomistuksen lihallistumina tai kaltaisinaan itsenäisinä omistajina … … yksilöt eivät suhtaudu toisiinsa työläisinä, vaan omistajina – ja yhteisön jäseninä, jotka samalla työskentelevät. Tämän työn tarkoituksena ei ole arvonluonti … vaan sen päämääränä on yksittäisen omistajan ja hänen perheensä sekä kokonaisyhteisön ylläpitäminen. Yksilön asettaminen työläiseksi, tässä alastomuudessa, on itse historiallinen tulos. (Marx, 1974, 407).

Tämän omistajan kiellon, työläiseksi asettamisen, tekee juuri kapitalismi. Kapitalismi erottaa tuotannon yksilöstä (individuelle) ja yksityistää (privarize) omaisuuden ja rajaa yksilön työvoimaksi, siis palkkatyöläiseksi.

Kun kapitalismi on arvomuotoista tuotantoa, siis tuotantoa ensisijaisesti tuotannon ja/tai vain rahan vuoksi, se ei ole sitoutunut ulkoisen tai sisäisen luonnon ja niiden välisen suhteen historiallisiin ehtoihin vaan on pakotettu kaikkien luonnon ja yhteisöjen asettamien ehtojen ylittämiseen ja purkamiseen, maailman valloittamiseen, kirjaimellisesti ja totaalisesti.

Yksityisen, absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon tuottamisen pakko ja niiden realisoiminen jälkikäteen markkinoilla rahavälitteisesti voi toteuta vain jatkuvan kasvun kautta. Se perustuu rajallisten resurssien vaihtoarvovälitteiseen ja kasautuvaan siirtämiseen ajasta ja paikasta toiseen taloudellisesti vahvemman ehdoilla.

Tuloksena on maailmanmarkkinat ja tavaroiden väliset yhteiskunnalliset suhteet ja palkkatyöntekijöiden väliset teknisen tiedon/taidonintressin ajamat, ulkoistetut, esineelliset, välineelliset (sacliche) suhteet.

Tavaroista onkin tullut yhteiskunnallisia olioita, niillä on aistimellis-yliaistimellinen (sinnlich-übersinnlich, Marx) ilmiasu, ts. pystymme heti ne nähdessämme arvioimaan niiden suhdetta omaan elämämme, niiden hintaa ja tarpeellisuutta, olipa tai ei niiden ympärille rakennettu kokonainen kertomusten kudelma vahvistamaan niiden houkuttelevuutta. Samalle ne ovat meille täysiä hieroglyfejä (Marx) niitä valmistaneiden ihmisten ja heidän kohtalonsa suhteen.

”Nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta tuotanto-, vaihto- ja omistussuhteineen on kuin velho (Hextenmeister), joka ei enää itse kykene itse hallitsemaan esiin loihtimiaan maanalaisia mahteja, valtavia tuotannon ja vaihdon välineitä.” (Marx, Engels)

Tavaravälitteiseen (sachlicher) riippuvuuteen perustuva henkilökohtainen riippumattomuutemme, yksilöllisyytemme, on siis toinen vaihe, kielto, jossa ensikertaa historiassa ”muodostetaan yleisen yhteiskunnallisen (gesellschaftlichen) aineenvaihdunnan, yleismaailmallisten (universalen) suhteiden, kaikinpuolisten tarpeiden ja yleismaailmallisten kykyjen järjestelmä.”

”Vapaa yksilöllisyys, joka perustuu yksilöiden maailmanlaajuiseen (universelle) kehitykseen ja heidän yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen (gemeinschaftlichen, gesellschaftlichen) tuottavuutensa muuntumiseen heidän yhteiskunnalliseksi osaamisomaisuudeksi (Vermögens)” on kiellon kielto, kolmas vaihe. (Marx, 1974, 75)

Kapitalismi siis kieltää ja siten purkaa perinteelliset yhteisöt ja ihmisten välittömät yhteydet. Voimmeko kieltää tämän kiellon ja rakentaa nuo kaipaamme yhteydet jälleen takaisin – joko siis moraalis-eettisiksi yhteisöiksi (Gemeinde) tai romanttis-konservatiivisiksi pienyhteisöiksi (Gemeinschaft)? Epäilen.

Voimmeko sitten rakentaa utopian (u-topos < kartan ulkopuolella) tuosta vain, puhtaalta pöydältä, menemällä siis johonkin koskemattomaan paikkaan, luonnon suojaan? Emme, emme enää, jos milloinkaan.

Miten siis? Kaikki uusi on rakennettava niistä aineksista, jotka kapitalismi – sekä hyvässä että pahassa – on meille raivoisan kehityksensä myötä eteemme asettanut.

Kysymyksessä olisi siis Aufhebung, ylitys, mutta ei Versöhnung, sovinto, siis uudenlainen yksilön ja omaisuuden, yksilöllisen omaisuuden yhteen tuleminen teknologisen kehityksen mahdollistamalla tavalla; muuttamalla siis tavaroiden väliset suhteet välineellisiksi ja teknisiksi (sachliche) ja tuottajien suhteet tuotannon ehtoihin välittömästi yhteiskunnallisiksi suhteiksi ilman pääomasuhteen tai valtion välitystä. Kysymys ei siis ole arvomuotoa ylläpitävästä valtiokapitalismista eikä -sosialismista vaan vapaiden yksilöiden yhteisöistä (Assoziations), joissa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto” (Marx, Engels).

Siten yksilöllinen omaisuus (individuelles Eigentum) ja omaksi ottaminen palautuu muuntuneena tuotantovoimien kehitysvaiheelle ominaisella tavalla: Yksilöllistyminen on yhteiskunnan rakentamista (Konstitution) ja sen tuottamaa yksilökohtaista omaisuutta, itse kunkin omaa aikaa.

Oma aikamme (ei siis vapaa-aika työn vastakohtana) on meille itse kullekin yhteiskunnallisesti tuotettua aikaa työjaon ja tuotantovälineiden kehityksen myötä – oma aikamme on siis yhteiskunnallista aikaa, se on meidän yksilöllistä omaisuutemme, joka on yhteisöllisesti tuotettu.

Se, että voimme aamusella istahtaa aamukahvin ääreen ja nauttia tuokiosta ennen töihin menoa, on tulosta tuhansien, ellei satojentuhansien ihmisten työstä ympäri maailmaa, ennen ja nyt. Meillä on kuitenkin heihin vain esineiden (kahvi, kupit, lusikat …) ja markkinoiden välittämät suhteet. Meillä ei ole aavistustakaan siitä, millaista kurjuutta, hätää tai ahdistusta tai iloa ja riemua on liittynyt kaikkeen tuohon aherrukseen, joka mahdollistaa meille tämän tuokion, oman ajan.

Ajasta tulee omaa aikaamme, kun voimme omakohtaisesti ja yhdessä päättää mitä, miksi, milloin, missä ja miten asiat teemme tai jätämme tekemättä. Siten työkin – vapaa työ mutta ei palkkatyö – voi olla meille yhteistä omaa aikaa, kun työn tekeminen ja sen tekemisen ehdot ovat välittömästi yhteiskunnallista, ts. päätetään yhdessä siitä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan.

Tuotannon kääntyminen yhä voimaperäisimmin yksilöllisen, mutta yhteisöperustaisen omaisuuden, oman ajan, tuottamiseen on ollut käynnissä jo pitkään koti-, yhteisö- ja julkistalouden piirissä, mutta viime aikoina, joiltakin osin ja rajatusti, myös funktionaalisessa tavara- ja palvelutuotannossa.

Tämä ”työvoiman uusintamistehtävä”, kuten sitä halventavasti tätä nykyä vielä kutsutaan, on alueellisesti ja kansallisesti organisoitu hyvinvointitaloutena/yhteiskuntana/valtiona (wellbeing/care economy). Se on välttämätön ehto kansainväliselle ja kansalliselle funktionaaliselle tavara- ja yksityispalvelutaloudelle. Jos näiden kahden talouden mittasuhteita arvioidaan ajantalouden, siis kaiken talouden perustan kannalta, niin funktionaalisen palkkatyön osuus Suomen kokonaisajankäytöstä on vain 10 – 15%. Kaiken muun ajan käytämme oman elämämme tuottamiseen, ylläpitämiseen ja kehittämiseen omana aikanamme.

Tämä tarkoittaa, ettemme enää pitkään aikaan ole menneet töihin pelkkine omine työvoiminemme vaan käytössämme on yhteisömme mitä moninaisimmat tuotantovoimat sekä rikas ja moninainen, jokaisen meistä omassa arjessaan ylläpitämä, opiskeltu ja tuottama yleinen valmius, yleisäly, general intelligens, asioiden hoitoon. Työ on nyt yleistä, mutta konkreettista. Se ei voi enää olla eriytynyttä (yksityistä) ja irtireväistyä kaikista sisällöistä (abstraktia), pelkkää työvoiman käyttöä. Emme enää ole työvoimaa vaan oman, yhteisen elämämme tuottajia.

Tuottaja on yhteiskunnallinen persoona, jolla on hallussaan sekä tuotantovoimia että suhteita; ei siis abstraktisti, siis vain yksityisomistuksessaan, vaan yleisesti ja konkreettisesti siten, että hän voi työssään realisoida käytössään olevia tuotantovoimia ja yhteisösuhteitaan integroimalla resursseja yhteisesti sovitulla tavalla.

Sivistys asettaa luonnon tasa-arvoiseksi dialogikumppanikseen avautuen siten vuorovaikutteiseen, dialektiseen, kehitykseen luonnon – ja siten työn ja tuotannon – kanssa. Valistus asettaa toisen ihmisen tasa-arvoiseksi ja ihmisoikeuksien haltiaksi sulkemalla luonnon – ja siten työn ja tuotannon – tämän asettamuksen ulkopuolelle jättäen luonnon omaksumisen ja omaksi ottamisen yksityisen (privat) intressin hoidettavaksi …mutta yksityinen intressi ei ole ollut enää pitkään aikaan julkisen vastakohta vaan sen armoton hyväksikäyttäjä.

 

Oma aikamme ja luonto

Slavoj Zizek on hänelle ominaisella tavalla silloin tällöin suureen ääneen ihmetellyt, miksi osaamme kuvitella helpommin maailman kuin kapitalismin lopun. Ehkäpä siksi, että alussa mainittuun jumalalliseen tehtäväksiantoon liittyi myös ennustus maailman lopusta, tosin luvaten samalla myös paluuta menetettyyn paratiisiin. ;). Ajatus maailmanlopusta on ollut läsnä alati historiassa, mutta kysymys siitä, kuinka ylittää kapitalismi, on ainutkertainen haaste.

Mitkä ovatkaan ne ainekset, jotka nykykapitalismi on eteemme heittänyt ja joista uusi meno olisi rakennettava? Lista on tietysti lähes loputon, mutta keskittykäämme muutamaan olennaiseen:

– Raaka-aineiden ja energian käyttöönotto ja palautus luontoon on rajoitettava tasolle, jonka maapallomme biosfääri pystyy uusintamaan. Funktionaalisesta tavara- ja palvelutuotannosta on kehitettävä biosfääriä uusintavaa palvelutuotantoa.

– Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö on rajattava siten, että niitä jää tuleville sukupolville riittävät varannot.

– Ihmiskunnan käytettävissä oleva aikaikkuna edellä mainittujen tehtäviin on erittäin ahdas, muutama vuosikymmen.

– Ihmiskunnan aikaresurssin jakaminen ja jakautuminen välttämättömien ja vähemmän välttämättömien tehtävien tekemiseen tulisi perustua hyvinvointi/hoivatalouksissa (wellbeing/care economies) ja YK:n 2030agendassa ja 17 kehitystavoitteessa yhdessä todettuihin ihmisten ja luonnon tarpeisiin ja välttämättömyyksiin. Funktionaalinen tavara- ja yksityispalvelutuotanto puolestaan arvioi jälkikäteen markkinamenestyksen kautta investointihankkeiden onnistumista ja tarpeellisuutta. Päinvastoin kuin tällä hetkellä, edellisten tulisi määrittää jälkimmäisen resurssien kohdennukset.

– Tarvittavien massiivisten investointien suuntaaminen ja rahoitus. (Palaan tähän myöhemmin)

… jatkuu

 

Viite

Marx, K. 1974. Grundrisse der Kritik der Politischen Ökonomie. Berlin: Dietz Verlag.