Saatteeksi: laitan alle lopputuleman Christopher Mott:in kiintoisasta puheenvuorosta, jossa hän ihmettelee miten Woke -puheesta on tullut USA:n suurvaltapoliittisen hegemonian ja yksinapaisen maailmanjärjestyksen keskeinen perustelu. Käännös on korjailtu konekäännös.
Institute for Peace & Diplomacy (IPD) on voittoa tavoittelematon ja puolueeton Pohjois-Amerikan kansainvälisten asioiden ajatushautomo, joka toimii Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Sen tehtävänä on edistää vuoropuhelua, diplomatiaa, harkitsevaa realismia ja sotilaallista pidättäväisyyttä – periaatteita, joiden uskomme olevan kestävän rauhan neljä kulmakiveä yhä monimutkaisemmassa ja dynaamisemmassa kansainvälisessä järjestelmässä. IPD pitää kansainvälisen oikeuden perusperiaatteenaan itsenäisten valtioiden suvereenia asemaa: ”par in parem non habet imperium” (tasa-arvoiset eivät hallitse toisiaan).
Alla on IPD:ssä toimivan Christopher Mott:in artikkelin Herätysimperiumi: sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja uuskonservatismin yhdentyminen (Woke Imperium: The Coming Confluence Between Social Justice & Neoconservatism) johtopäätös osion.
Johtopäätökset
”Yllä kuvatut prosessit eivät ole historiallisesti katsoen uusia eivätkä ainutlaatuisia Yhdysvalloissa. Brittiläinen valtakunta edisti maailmanlaajuista orjakauppaa taloudellisista ja siirtomaavaltaisista syistä 1600- ja 1700-luvuilla. Teollistumisen ja orjuuden vastaisen liikkeen noustessa viktoriaanisella aikakaudella orjuuden vastaisesta asiasta tuli kuitenkin keino perustella uudella tavalla brittiläisen imperialistisen vallan laajentaminen, nyt moraalisena velvollisuutena. Nämä molemmat ristiriitaiset vaiheet ovat edelleen osa kolonialismia kaikkialla maailmassa. Kun valtakunta oli kerran laajentunut löytääkseen lisää orjatyövoimaa ja työstettävää maatalousmaata, orjuuden vastainen kulttuurinen muutos mahdollisti imperiumin uudelleen keksimisen: nyt se hävitti sen itsensä synnyttämän orjakaupan.
Samanlainen logiikka pätee USA:n vallanpitäjien johtaman liberaalin imperiumin toimintaan: humanitaarinen interventio tapahtuu usein aikaisempien interventioiden alueille, mikä luo niihin jäätyneiden ja jatkuvien konfliktien kierteen, johon voi reagoida. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toistuvaa käyttämistä sodan syynä, casus bellis, on ilmeisen toimivaa haukkamaisten ulkopoliittisten näkemysten kannalta. Yksi tapa lukea tämä analyysi on siis varoitus sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhujille: sotilas-teollinen kompleksi on täysin kykenevä ja motivoitu muokkaamaan kielenkäyttöänsä ja käyttämän sitä omiin kansainvälisiin tai militarisoituihin tarkoituksiinsa. Herätys, Wokeness, on loppujen lopuksi hyväksi imperiumille. Se, onko se hyvä imperiumia isännöivälle kansakunnalle, on kuitenkin aivan eri kysymys.
Pohjois-Atlantin ja erityisesti Yhdysvaltojen realistisemman ja hillitymmän ulkopolitiikan kannattajien on ymmärrettävä, että retorinen siirtyminen kohti sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksia edustaa vain viimeisintä iteraatiota universalismista, joka on jo vallitseva useimmissa Yhdysvaltain instituutioissa – onnekas ideologinen kehitys niille, jotka kannattavat laajennettua sotilaallista ja pakotepolitiikkaa. Tämä saavutetaan suuntaamalla, laajentamalla ja yleismaailmallistamalla Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden ja länsimaisten liittoutumien, kuten Naton, nykyisissä koneistoissa.
Tätä liikettä todennäköisesti puolustaa jatkuvasti laajenevaan liberaaliprojektiin sitoutunut mediakoneisto ja kansalaisjärjestöverkosto. Molemmilla näillä aloilla on parannettu poliittista hyväksyttävyyttä ja lisätty taloudellista tukea Yhdysvaltain hallituksen byrokratialta. Tietyt liittolaisvaltiot, kuten Iso-Britannia ja sen kulttuuriset jälkeläiset, kuten Australia, Kanada ja Uusi-Seelanti, sekä maat, kuten Saksa, Alankomaat ja Skandinavian valtiot – todennäköisesti pitävät Yhdysvaltojen hegemoniaa nettopositiivisena, kun otetaan huomioon niiden institutionaalinen ja kulttuurinen sitoutuminen samanlaisiin maailmankatsomuksiin.
Tämän politiikan tulos on kuitenkin muutoin moniarvoisen sivilisaatiollisen kansainvälisen järjestelmän lopullinen jakautuminen kaksihaaraiseksi järjestelmäksi angloamerikkalaisten sisäisten kulttuurisotien tapaan – lietsoen uutta globaalia kylmää sotaa, jota länsi ei voi helposti voittaa. Realismin ja pidättyväisyyden puolestapuhujien näkökulmasta tällainen ideologinen kehystys nostaa esiin – ellei se ole jo tehnyt – uudenlaisen kansainvälisen vastareaktion Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa vastaan.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikan demokratisoivia impulsseja ensimmäisen maailmansodan lopussa tai kylmän sodan jälkeen voidaan viitata ennakkotapauksena, mutta ”herätyksen”, Wokeness, retoriikka kohdistuu vieraisiin kulttuureihin, eikä se pyri pelkästään muokkaamaan uudelleen ulkomaiden maiden poliittista ja taloudellista järjestelmää. Se pyrkii horjuttamaan keskeisiä uskomuksia, jotka koskevat eroavia käsityksiä luokkarajoista – jotka vaihtelevat suuresti kulttuurista toiseen – normatiivisen ja kulttuurisen homogeenisuuden edistämiseksi.
Tämän tyyppinen puuttuminen on niin totaalista, että se muistuttaa kulttuurista eugeniikkaa, joka todennäköisesti aiheuttaa voimakkaan vastareaktion väliintuloa kannattavaa maata vastaan ja myös – mikä on ironista – ajettuja politiikkasuosituksia vastaan. Ei-länsimaailma määrittelee sen vuoksi yhä todennäköisemmin tulevaisuutensa eksistentiaalisilla termeillä kuten Länsikin usein tekee ja näkee oman kollektiivisen vastarintansa liberaaleja arvoja vastaan taisteluna kulttuurisen autonomian ja suvereniteetin puolesta moraalista imperialismia ja liberaalin imperiumin interventiota vastaan.
Yritykset muokata vieraita kulttuureja 2000-luvun amerikkalaisten (ja vähäisemmässä määrin eurooppalaisten) tapojen mukaiseksi a ’la porvarillinen kosmopolitismi, on myös eettisesti huolestuttavaa, mutta vielä enemmän se on harkitsematonta. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sävytettyjen imperialististen pyrkimysten lähde ei loppujen lopuksi ole yhteinen ja kriittinen yhteisymmärrys kansallisista eduista, vaan halu entisestään juurruttaa ja pidentää olemassa olevaa valtarakennetta.
Kun ammatillinen kilpailu rajallisista promootiomahdollisuuksista monien valtion ja kansalaisjärjestöjen koneistojen välillä kovenee, niin halu puolustaa interventiolähetystoimintaa ulkopolitiikassa vipuvaikutuksen ja arvovallan lisäämisen välineenä vahvistuu niin kauan kuin ”wokeist”-kulttuurilla säilyy sen valta-asema korkeakoulutuksella valtuutetun, hallitsevan luokan eliitin sydämissä ja mielissä.
Kun ”Woke Imperium” vahvistuu tulevina vuosina, voidaan odottaa myös merkittäviä kotimaisia seurauksia, varsinkin kun prosessi pahentaa kasvavaa kuilua lännen tavallisten kansalaisten ja ammatillisen kosmopoliittisen luokan etujen välillä liberaaleissa Atlanttisissa pääkaupungeissa, jotka identifioivat itsensä yhä enemmän ”herätyksen” statusmarkkereihin.
Nähtäväksi jää, osoittautuuko Herätys, Wokeismi, tehokkaammaksi kuorrutukseksi, jolla oikeuttaa haukkamainen ulkopolitiikka ja sotilaalliset interventiot ulkomailla kuin aikaisemmat ideologiset sateenvarjot. Joka tapauksessa on todennäköistä, että kun sen hyödyllisyys loppuu, niin herännyt kansainvälisyys korvautuu vuorostaan toisella ideologisella välineellä, ja kierre toistaa itseään – elleivät pragmaatikot, realistit ja harkitsevat valtiomiehet ymmärrä ja vastusta sellaisenaan aktiivisesti taustalla olevaa logiikkaa ja utilitarismin puskemaa ideologiaa ja idealismia USA:n sotakoneiston pyörien voitelemiseksi.
Mutta toistaiseksi tällainen idealismi on aseistettu toistuvasti luomaan uusi – ja kenties yhä patologisempi – versio Amerikan poikkeuksellisuudesta jatkamaan samaa kylmän sodan jälkeisen aikakauden epäsuosittua ja vaarallista politiikkaa, mutta nyt uudistettuna vetoamaan uuteen sukupolveen. Loppujen lopuksi ne, jotka on ehdollistettu uskomaan, että geopolitiikka on moraalisen varmuuden valtakunta, voidaan saada vakuuttuneeksi ja tukemaan mitä tahansa ulkopoliittisen vallanpitäjien toimintaa, jos se vain kuulostaa oikeista ideologisista nuoteista lauletuksi.”
Lyhyt kommentti: Ulkopoliittinen realismi – ja sen eri versiot – eivät aseta lähtökohdaksi meille Äiti maan sanelemaa ekorealismia. Ulkopoliittisen realismin asettaessa kansallisvaltioiden voimat toistensa voimaa vastaan ehtyvien luonnonvarojen jakamiseksi vahvimman määrittelemillä säännöillä – ”sääntöperusteisesti” – ekorealismi asettaa meille vielä radikaalimman, siis juuriin menevämmän, kaikille kansakunnille yhteisen vaatimuksen: kuinka toteuttaa tosi, hyvä, kaunis ja reilu elämä – kaikille ja kaikkialla.
palaan asiaan ….
Viite
Mott, C. 2022. Woke Imperium: The Coming Confluence Between Social Justice & Neoconservatism. White paper. JUNE 2022. The Institute for Peace & Diplomacy (IPD)