Aina NATO -optiopolitiikan omaksumisesta lähtien Suomen suhteet ulkovaltoihin on määritelty vakautuspolitiikan (Sauli Niinistö) kautta, siis turvallisuuspoliittisesti.
Turvallisuuspolitiikka on pelon politiikkaa: kansakunta – kansallistunne – perustellaan ulkoisen uhan kautta. Sota ja sodan pelko on kansallisen identiteetin ytimessä. Ajatusta kansallisuudesta, siis ulkopolitiikasta, ei ole eikä sitä tarvita.
Ulkopolitiikka on toivon politiikkaa, joka perustuu ajatukseen kansakunnasta osana ihmiskuntaa, ts. Suomella ja suomalaisuudella on oma tehtävänsä kansakuntien moninaisuudessa, ihmiskunnan ratkaistaessa ekosfäärin tuhon estämistä.
Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelman mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperusteista”. Ulkoministeri Pekka Haavisto täsmentää: ”Ihmisoikeudet eivät enää ole vain ornamentti paperin reunassa, vaan meille tärkeiden globaalien arvojen puolustamista. Liittolaisten löytäminen niiden arvojen puolustamisessa lisää myös omia toimintamahdollisuuksiamme ja omaa turvallisuuttamme”. (Haavisto, 2019). Ihmisoikeudet kytkettiin turvallisuuspolitiikkaan eikä ulkopolitiikkaan, pelkoon eikä toivoon. Herätys, Woke, oli tapahtunut myös Suomessa.
Meidän on siis omaksuttava kansainvälinen lähetystehtävä ja levittää omaa käsitystämme ihmisoikeuksista turvallisuuspoliittisista syistä.
Muutamassa vuodessa löydettiin liittolaiset ”globaalien arvojen puolustamiseksi”, jotta oma turvallisuus lisääntyisi. Tämä turvallisuuspoliittinen herääminen, Woke, ja uuskonservatiivinen ajatus länsimaisesta hegemoniasta liittoutuivat:
”… tällainen idealismi on aseistettu toistuvasti luomaan uusi – ja kenties yhä patologisempi – versio Amerikan poikkeuksellisuudesta jatkamaan samaa kylmän sodan jälkeisen aikakauden epäsuosittua ja vaarallista politiikkaa, mutta nyt uudistettuna vetoamaan uuteen sukupolveen. Loppujen lopuksi ne, jotka on ehdollistettu uskomaan, että geopolitiikka on moraalisen varmuuden valtakunta, voidaan saada vakuuttuneeksi ja tukemaan mitä tahansa ulkopoliittisen vallanpitäjien toimintaa, jos se vain kuulostaa oikeista ideologisista nuoteista lauletuksi.” (Mott, 2022).
Koko Sauli Niinistön vallassaolon ajan Vasemmistoliitto on kieltäytynyt tekemästä ulkopolitiikkaa, kehittelemästä ajatusta kansakunnasta ja jäänyt siten pelon politiikan, siis Sauli Niinistön turvallisuuspoliittisen vakautuspolitiikan vangiksi jättäen kansallistunteen Perussuomalaisten poliittisten intohimojen vankkuriksi. Tulos nähtiin nyt vaaleissa.
Milloin minulle ajatus ja tunne kansakunnasta, suomalaisuudesta, on ollut vahvin? Kun katselin ja seurasin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen keskusteluita Helsingissä vuonna 1975.
Pelko ilmestyy paikalle kuin varkain, kutsumatta; ajatusta toivosta on työstettävä pitkään ja määrätietoisesti. Ulkopolitiikka on toivon politiikkaa. Sitä tarvitsemme nyt enemmän kuin koskaan.
Viitteet
Haavisto, P. 2019. Ulkoministeri Haaviston puhe UKK-seurassa 28.11.2029.
Mott, C. 2022. Woke Imperium: The Coming Confluence Between Social Justice & Neoconservatism. White paper. JUNE 2022. The Institute for Peace & Diplomacy (IPD)
Kuva
Pentti Koskinen IS 06.07.2015
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000957131.html