Tulen sortuneeksi itsekin toistuvasti yrityksiin hahmottaa maailmaa tekstuaalisten aineistojen läpi niin, että unohdan maailman olevan elämistä varten. Viimeksi havahduin asiaan lukiessani Edward Saidin Orientalismia, jonka yksi kritiikin kärjistä kohdistuu tapaamme rekonsturoida maailmaa omista lähtökohdistamme ilman yhteyttä elävään elämään. Said käyttää kirjassaan esimerkkinä itäistä “orienttia”, jonka länsi on historiassa rakentanut ja muokannut mieleisekseen typistetyksi representaatioksi. Tämä kuvallistaminen on asemoinut idän suhteessa länteen ja tehnyt siitä milloin avuttoman ja kehittymättömän, milloin taas lännelle vieraan tai kiiltokuvamaisen eksoottisen.

Pidän lukemista ja tieteellisen tiedon tuottamista arvossaan. Tunnistan kuitenkin Saidin kritiikin ja myönnän, että tekstuaalisessa maailman haltuun ottamisen menetelmässä on vakavia puutteita, etenkin, jos emme ole näistä puutteista tietoisia tai emme halua niiden olemassaoloa ja vaikutusta tunnustaa. Lukiessamme ja tutkimusta tehdessämme tulemme tuottaneeksi sen kohteen, jota tekstuaalisesti käsittelemme, ja näin toimiessamme olemme alttiita kohteen vahingolliselle jopa väkivaltaiselle yksinkertaistamiselle. Käytämme kieltä vallankäytön muotona, kuten Michel Foucaultin ajatus kuuluu.

Monille populaarikulttuurin klassisimmat kuvastot toimivat hyvänä esimerkkinä kulttuuristen, etnisten ja uskonnollisten pelkistysten massatuotannosta. Rambo listimässä vietnamilaisia sissejä, aavikon arabeja tai neuvostokommareita on kapea mutta kuvaava otos Saidin tarkoittamasta representoinnista, jota ihmisten voi olla vaikea tunnistaa saati kyseenalaistaa. Lukiessamme kirjaa tai katsoessamme elokuvaa ruokimme tiedostamattamme mieltämme pitämään niiden kuvauksia tosina. Jos Saidin esittämään väitteeseen uskoo, myös tiede tuottaa kokonaisia oppialoja ylittäviä hegemonisia diskursseja, joiden rakentama kuva kohteestaan on paitsi yksipuolinen myös virheellinen.

Suomessa esimerkiksi maahanmuuttajat kärsivät siitä, että heidät massaistetaan ja niputetaan sellaiseen kuvallisesti vetoavaan mutta auttamattoman stereotyyppiseen kategoriaan, joka ei huomioi heidän yksilöllisyyttään, identiteettien moninaisuuttaan tai kokemushistoriaansa. He elävät alisteisina yhteiskunnan luomalle kuvalle itsestään. Media vahvistaa tätä kategorista pelkistämistä, vaikka voisi sitä tietoisemmin rikkoakin. Ihmisillä taas on taipumus uskoa siihen, mitä heille kerrotaan tai valikoiduilta osin esitellään. Maahanmuuttajien haastavaksi osaksi jää ottaa heistä tehty representaatio vastaan ja sopeutua siihen – vahvimmat voivat yrittää myös kamppailla sitä vastaan. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä representaatioiden juuret voivat olla pitkät ja yhteiskunnallisesti moneen suuntaan ulottuvat.

Useimmille meistää lienee tuttu se tunne, kun ennen lomamatkaa luettujen matkakertomusten ja turistioppaiden kuva kohteesta ei lopulta vastaakaan odotuksia. Taas kerran on hyvä palata Saidiin. Tekstuaalinen representaatio on eri asia kuin oikea todellisuus; se on epätarkka, filteröity ja reunoiltaan rajattu kuva. Søren Kierkegaard totesi aikanaan, että elämä ei ole mysteeri, joka tulee ratkaista, vaan todellisuus, joka tulee kokea. Tämä on hyvä pitää mielessä myös silloin, kun yritämme ahtaa väestöryhmiä tai kokonaisia kansoja, maita tai maanosia yhteen siistiin ja kompaktiin pakettiin (tai teoriaan). Said varoitti, että tätä paketointia on harrastettu järjestelmällisesti niin instituutioiden kuin yksittäisten ihmistenkin toimesta ja lopputulos on aina sama: todellisuus ei tähän suuressa rikkaudessaan ja monimuotoisuudessaan milloinkaan taivu.