Vasemmistoliiton puheenjohtajakisaan on nyt nimetty kolme erinomaista ehdokasta: Minja Koskela Helsingistä, Laura Meriluoto Kuopiosta ja Gashaw Bibani Vantaalta. Ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia kolmea kisaan lähtemisestä. Jokaisessa on aineksia johtamaan puoluetta ja jokaisen panos kisassa on omiaan kirkastamaan vasemmistoliiton sanomaa.

Haluan tuoda myös oman näkemykseni puolueen tulevaisuudesta, sillä elämme aikaa, jossa vasemmistoliiton on mahdollista astua marginaalista valtavirtaan ja laajentaa kannatustaan. Se ei tule olemaan kivuton prosessi puolueelle, joka on profiililtaan hyvin periaatteellinen. En näe liikkumavaraa sille, että syvistä arvokysymyksistä lähdettäisiinkään joustamaan, mutta samalla seiniä on levennettävä ja kattoa korotettava, jotta joukkoon mahtuu yhä erilaisempia toimijoita. Myös meitä herkkänahkaisempia.

Puolueessa on pitkään vaadittu sitä, että myös vihaset äänenpainot on kuultava ja olen siitä kyllä samaa mieltä. Kaikilla syrjäytetyillä ei ole voimia muotoilla sanomaansa hienotunteiseen muotoon, eikä sellaista aina haluta edes kuulla. Korostan kuitenkin, että kyse on eri asiasta kuin vihapuheessa, jota puolestaan ei tarvitse sietää lainkaan. Vastapainona vihaisen puheen sietämiselle pidän tärkeänä, että me, joilla voimavaroja on enemmän, käytämme niitä toinen toistemme tukemiseen ja kriittisenkin palautteen rakentavaan antamiseen. Jotta jaksamme, tulee meidän saada toinen toisistamme tukea ja turvaa. Aina ei tarvitse olla oikeassa ja mokaillakin pitää voida. Siten voimme oppia ja kehittyä.

Politiikka on raskas laji ja suurin osa tekee sitä kokopäivätyön ohessa. Se tarkoittaa sitä, että osa toimijoista on alttiita uupumiselle. Tästä asiasta puhun omakohtaisen kokemuksen kautta. Laajasti toimijoita tuntien tiedän, että en ole ainoa. Suurin osa tuntemistani vasemmistotoimijoista tekee työnsä sydämestään ja tunnollisesti. Puolivillaista osallistumista on vaikea sietää sekä itseltään että joskus muiltakin. Mieluummin uhrataan omasta jaksamisesta kuin tehdään asiat vähän sinne päin. Siksi vallan jakautumiseen panostaminen onkin puolueessa nähdäkseni hyvin oleellinen kysymys. Puolueen laajentuessa on tärkeä muistaa antaa sopivasti vastuuta uusille tulokkaille. Toisaalta on tärkeää, että pitkään mukana olleet, jo väsähtäneet toimijat, eivät sysää ylisuurta vastuuta nuorten tulokkaiden niskaan. Vastuita on helpompi kantaa, jos niihin pääsee sisälle pikkuhiljaa ja uutta saa opetella kohtuullisissa määrissä kerrallaan. Samalla on tärkeä antaa hyvin ansaittua kevennystä myös pitkään mukana olleille, jotta saamme pitää myös heidän viisauttansa mukana toiminnassa mahdollisimman pitkään. Vastuut pitää sovittaa kunkin elämäntilanteeseen, ei toisin päin, esimerkiksi oman perhe- tai muun elämän kustannuksella.

Koska jaksamisen kysymykset ovat nykytyöelämän ydinkysymyksiä, tulee niiden olla ydinkysymyksiä myös puolueen toiminnassa. Maailmaa ei muuteta vain kivalla pöhinällä, mutta sitäkin tarvitaan, jotta paukut voi laittaa koviin neuvotteluihin ja muutokseen kohti entistä parempaa yhteiskuntaa.

Toivotan vielä onnea puheenjohtajakampanjoihin ja uskon, että kisa avaa puolueessa uusia ovia ja ikkunoita myös uusille tulokkaille ja uusille tavoille toimia.