Tänään tuli kuluneeksi päivälleen 26 vuotta siitä, kun Ukrainan neuvostotasavallassa Tshernobylissä, Pripjatin kaupungin lähettyvillä tapahtui ihmiskunnan historian pahin ydinvoimalaonnettomuus. Katastrofin vaikutukset tuntuvat Ukrainassa edelleen.
Kävin itse Tshernobylissä loppukeväästä 2010. Sitä vierailua ei äkkiä unohda. Tein tuolloin aiheesta Apu-lehteen reportaasin, joka löytyy ohesta. Se on pitkä, mutta varmasti kertoo kiinnostuneille tunnelmasta, joka Pripjatin aavekaupungissa vallitsee. Lopussa on myös kainalojuttu siitä, mitä itse onnettomuudessa tapahtui.
Jokaisen ydinvoimauskovaisen – Suomessa ja maailmalla – pitäisi ensin käydä Tshernobylissä ja sen jälkeen miettiä suhdettaan ydinvoimaan. Tshernobyl on muistutus siitä, että jos ydinvoiman riskit realisoituvat, niitä ei pysty kukaan hallitsemaan, ei ajallisesti tai maantieteellisesti.
* * *
Tuomiopäivän jälkeen
Maailman tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus Tshernobylissä jätti taakseen hyytävän aavekaupungin Pripjatin, jossa ihmiset joutuivat muutamassa tunnissa hylkäämään koko entisen elämänsä. Vaikka luomakunnan herra on tehnyt alueesta itselleen elinkelvottoman, on muu luonto valtaamassa sitä takaisin itselleen.
* * *
– Arvatkaa, kuinka vanha minä olen, Tshernobylissa työskentelevä Maksim Orel kysyy hymyillen.
– Kaikki sanovat, että näytän vähän yli kaksikymppiseltä, vaikka olen jo 31. Pieni annos säteilyähän tekee vain hyvää iholle, Orel sanoo.
Tshernobyl tuottaa ilmeisesti huumoria, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää.
Orelin työnantaja on Ukrainan hätätilaministeriön yhtiö, joka esittelee vierailijoille ihmiskunnan historian pahimman ydinkatastrofin näyttämöä, aluetta, joka on jo yli 20 vuotta ollut eristetty muusta maailmasta piikkilangoilla ja tarkastuspisteillä.
Orel huomauttaa, että onnettomuuden saastuttama alue on erittäin laaja.
Itse Tshernobyl on 800 vuotta vanha ukrainalainen pikkukaupunki parinkymmenen kilometrin päässä itse voimalasta. Ennen katastrofia siellä oli runsaat 13 000 asukasta.
Alueen todellinen keskus oli kuitenkin Pripjat, vuonna 1970 atomienergiateollisuuden tarpeisiin perustettu asutuskeskus, joka oli yli 50 000 ihmisen koti.
Sen kohtaloksi jäi tulla ehkä historian lyhytikäisimmäksi kaupungiksi.
Jotta ymmärtäisi, miksi näin kävi, on palattava alkuun.
Siitä kertoo Kiovassa sijaitseva museo, joka on omistettu Tshernobylin muistolle.
Museon portaikossa on 76 mustaa tienviittaa, joiden yli on vedetty punainen viiva.
– Yhteensä kaksi kaupunkia ja 74 kylää jouduttiin tyhjentämään ihmisasutuksesta onnettomuuden takia, museon edustaja Ljuba Pikulia kertoo.
Pripjatin asukkaille kohtuullisen leveän leivän lähde oli ”Tshernobylin atomienergia-asema”, kuten ydinvoimalan virallinen nimi kuului.
Työnantajansa takia he menettivät kuitenkin elämässään lähes kaiken, kun huhtikuun 26. päivä 1986 sunnuntain vastaisena kello 1.23 räjähti. Sen jälkeen elämä Pripjatissa pimeni.
* * *
Vaikka vain parin kilometrin päässä Tshernobylin nelosreaktori sylki säteilyä ja kuolemaa, jatkui elämä Pripjatissa kuten aina ennenkin, onnellisena, aurinkoisena loppukevään sunnuntaina.
Tshernobyl-museosta löytyy rahiseva mustavalkofilmi. Ihmiset ovat päiväkävelyllä, lapset leikkivät puistoissa ja juuri avioitunut nuoripari astuu onnellisena alas kulttuuripalatsin portaita iloitsevan ystäväjoukon keskellä.
Filmiin ilmestyy kuitenkin jatkuvasti outoja, valkoisia täpliä.
– Ne johtuvat säteilystä, joka oli jo noussut satoja kertoja tavallista korkeammalle tasolle, Ljuba Pikulia kertoo.
Pripjatilaiset ihmettelivät, miksi kaupunkiin ajoi tankkiautoja, jotka suihkuttivat asvalttia desinfiointiaineella. Ja miksi heidän katujaan yhtäkkiä partioivat univormuihin ja suojapukuihin verhoutuneet miehet, pelottavat kaasunaamarit kasvoillaan. Onko kyse jälleen jostain harjoituksesta? Filmillä mies yrittää pysäyttää kaasunaamareihin pukeutuneita sotilaita, mutta he eivät vastaa mitään.
Vasta kokonaista kolme päivää onnettomuuden jälkeen, alkoivat verhot hirvittävän totuuden edessä raottua. Kaupungista olisi lähdettävä äkkiä pois.
Viranomaiset ilmoittivat, että kaikki asukkaat pitää evakuoida. Pripjatiin komennettiin tuhat bussia, jotka veivät kaupungista ulos vajaat 50 000 ihmistä vain kolmen tunnin aikana.
– Älkää ottako mukaan mitään ylimääräistä, vain henkilöllisyystodistukset, rahaa, vähän ruokaa ja vaihtovaatteita, se mitä tarvitsette kolmen päivän aikana, asukkaita rauhoiteltiin.
– Pääsette pian palaamaan, heille sanottiin.
Todellisuudessa säteilyn läpeensä saastuttamaan kaupunkiin ei yksikään ihminen saanut enää koskaan palata pysyvästi.
Valehtelemalla, että kyse oli vain väliaikaisesta siirrosta, yritettiin estää paniikkia ja ihmisiä raahaamasta mukanaan huonekaluja, astioita, televisioita, kirjoja, koko elämän aikana kertyneitä tavaroita. Sitä osaa elämästään pripjatilaiset eivät nähneet enää ikinä.
Vielä lähes neljännesvuosisata ydinkatastrofin jälkeen näkee, että lähtö tuli äkkiä. Kaikki kaupungissa on jätetty silleen.
* * *
Lämmin tuuli huojuttaa pitkiksi kasvaneita, joka paikkaan kasvaneita koivuja Pripjatin Keskusaukiolla. Ukrainassa on jo täysi kesä.
Myös huhtikuun lopulla 1986 kevät oli lämmin. Juuri edessä olevan Kulttuuripalatsin portaita nuoripari laskeutui puoli vuorokautta sen jälkeen, kun vain muutaman kilometrin päässä oli tapahtunut ihmiskunnan historian tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus.
He menivät ehkä saman aukion laidalla olevaan hotelli Polissjaan juhlimaan. Mitä he mahtoivat syödä tai juoda, kuka piti maljapuheen ja mitä siinä sanottiin? ”Elätte nyt elämänne onnellisinta päivää. Teillä on koko tulevaisuus edessänne.” Missä he mahtavat olla nyt?
Polissja oli kaupungin ylpeys ja siihen maailman aikaan hieno paikka. Vielä ydinonnettomuuden jälkeenkin sen irtaimisto kelpasi varkaille. Kaikki on viety.
Nyt jopa hotellin katolla kasvaa koivuja. Lattiat ovat halkeilleet ja joka paikassa kenkien alla narskuu lasimurskaa.
Polissjan vieressä sijaitseva kulttuuripalatsi oli kuitenkin kaupungin keskus. Siellä pidettiin konsertteja, katsottiin elokuvia ja lainattiin kirjoja.
Sisällä, heti pääoven yläpuolella on valtava, juuri sitä itseään, sosialistista realismia edustava seinämaalaus, josta valtaosa on rapissut pois. Maalauksesta erottaa kuitenkin valkoisiin takkeihin pukeutuneet tiedemiehet, insinöörit, jotka ovat voittaneet luonnon ja päässeet atomien herraksi. Heidän vieressään työläiset pyörittävät koneita, jotka jauhavat puhdasta sähköä.
Yläkerrasta löytyy kulttuuripalatsin entinen kirjasto, jonka lattialla on jo yli kaksi vuosikymmentä lojunut vettyneitä ja revenneitä kirjoja: lasten satuja, Neuvostoliiton juhlapäivien kalenteri, poliittista teoriaa ”Työväenluokan ja puolueen taistelusta” sekä kirjanen, jonka kansi julistaa optimistisesti ”Kaikki on edessäpäin”. Talon ikkunat ovat aikaa sitten rikkoutuneet, enää vain tuuli kääntelee kirjojen lehtiä edestakaisin.
Päästäkseen eteenpäin on tallattava jalkojensa alle satoja ja taas satoja kirjoja.
* * *
Pripjatissa vietettiin etuoikeutettua elämää. Keskusaukion kauppa oli valikoimaltaan ja laadultaan parempi ja hintatasoltaan alhaisempi kuin monissa Neuvostoliiton suurkaupungeissa.
Katossa yhä roikkuvat kyltit kertovat, missä kohdin olivat hedelmä- ja vihannessäilykehyllyt, mistä löytyi lihaa ja mistä olutta.
Tärkeää työtä tulevaisuuden teollisuudenalalla tekeviä ihmisiä haluttiin pitää tyytyväisinä. Maksim Orel kertoo, että pripjatilaisten keski-ikä oli erittäin alhainen, alle kolmenkymmenen.
– Tänne tuli nuoria asiantuntijoita, joilla oli paljon lapsia. Kaupunkiin syntyi tuhat lasta vuodessa.
Isosta lapsiluvusta ja kaupungin nuoresta elinvoimasta kertovat urheilupalatsi, uimahalli, lastentarha ja koulu.
Urheiluhallin lattiaan on piirretty koripallo- ja käsipallokentän rajat, joiden päälle joku on unohtanut lenkkarit. Seinällä iskulauseet kertovat, millaisia nuoret urheilun harrastajat kaupungissa olivat: ”vahvoja, rohkeita, taitavia”.
Surullisin rakennuksista on kuitenkin entinen lastentarha. Radioaktiivisen pölyn peittämät lelut on jätetty pitkin huoneita. Nuket lojuvat lattialla ja sänkyjen rautakehikoilla kuin vainajat, joita kukaan ei ehtinyt haudata. Yhden päähän on laitettu kaasunaamari.
* * *
– Älkää vain astuko ruoholle, Orel varoittaa.
Juuri ruoho ja muu kasvillisuus, erityisesti sammal ja puut ovat keränneet eniten säteilyä.
Orel vie säteilymittarin suurelle asvalttiaukealle kasvaneen sammalmättään päälle. Mittalaite rupeaa huutamaan ja sen lukema nousee äkkiä 1500 mikroröntgeniin. Normaali taustasäteily on alle 20 mikroröntgeniä.
Kun kohottaa katseensa mättäästä, huomaakin olevansa keskellä pystyyn ruostunutta huvipuistoa, josta löytyy kaikki tarpeellinen: karuselli, autorata ja iso maailmanpyörä.
– Tämä piti avata vappupäivänä 1986, mutta siihen mennessä kaikki olivat jo paenneet. Laitteita ei ole koskaan käytetty, Orel selittää.
Nytkään niihin ei saa koskea. Itse asiassa mihinkään ei saa Pripjatissa koskea, sillä säteily on kiinnittynyt myös elottomaan teräkseen ja rautaan.
Vaikka kaupunki on tyhjä ja hylätty, on kuin se sittenkin eläisi. Joka paikasta kuuluu kolinaa ja outoja paukahduksia. Vanhassa urheiluhallissa on puhelinkeskus, jonka hädin tuskin saranoissa kiinni olevan oven tuuli paiskaa kiinni. Aivan kuin talo tietäisi, että olemme täällä.
Orel selittää ääniä luonnollisilla syillä ja viittaa korkeaan, 16. kerroksiseen asuintaloon. Vielä joku vuosi sitten vieraat pääsivät sen katolle, josta avautui näkymä yli koko aavekaupungin. Enää sinne ei saa mennä.
– Portaat ovat jo niin huonossa kunnossa, että ne voivat romahtaa, Orel selittää.
Hän sanoo, että kaupunki hajoaa hiljalleen: päivä päivältä, vuosi vuodelta, jokaisen paukahduksen ja kolauksen jälkeen sen rakenteet murenevat. Pian kaupunki on vain osa ympäröivää metsää.
* * *
– Meille tuli joku vuosi sitten käymään englantilainen toimittaja, joka ei sanonut edes päivää. Hän kysyi heti, missä ovat kaikki mutantit, Orel kertoo.
– Hänelle me joudumme tuottamaan pettymyksen.
Varsinaisia mutaatioita on Tshernobylin alueen eläimissä havaittu vain vähän. Lähinnä niitä on esiintynyt joidenkin lintulajien kohdalla. Lisäksi matojen lisääntymiskäyttäytymisessä on havaittu outoja muutoksia.
Kansainvälisessä tiedeyhteisössä mutaatioiden harvinaisuutta on selitetty sillä, että mutantit ovat usein heikkoja yksilöitä, jotka joutuvat helposti saaliiksi ravintoketjun yläpäässä oleville pedoille. Näin luonnonvalinta ehkä sittenkin toteutuu Tshernobylin luonnottomissa oloissa.
Tavaroidensa ja kotinsa lisäksi Tshernobylin asukkaat joutuivat jättämään taakseen myös kotieläimet. Siksi alueella onkin jo monen polven villikissoja. Vaikka ne näyttävät kotikissoilta, ne ovat yhtä villejä kuin suuret kissapedot.
Samalla, kun metsä on vallannut ennen ihmisten asuttamaa aluetta, myös metsäneläimet ovat tulleet lähemmäksi entistä ihmisasutusta. Esimerkiksi karhuja ei ollut nähty alueella yli sataan vuoteen. Nyt ne ovat jälleen palanneet.
Tshernobylin museon tietojen mukaan alueelta löytyy jopa 40 muualla Ukrainassa uhanalaiseksi luokiteltua lajia.
Vaikka alue on ihmiselle elinkelvoton, siitä on tullut muulle luonnolle jonkinlainen suoja-alue, sillä ihmiset eivät uskalla koskea saati metsästää radioaktiivisuuden myrkyttämiä eläimiä.
Luonto on ottamassa takaisin sitä, mitä ihminen riisti siltä aikanaan itselleen. Vaikka ihminen häviää, luonto voittaa aina.
* * *
Biorobotit siivosivat katastrofin jäljet
Huhtikuun 26. päivä vuonna 1986 sunnuntain vastaisena yönä kello 1.23 tapahtui ihmiskunnan historian pahin ydinvoimalaonnettomuus, kun ”Tshernobylin atomienergia-aseman” nelosreaktori Ukrainan neuvostotasavallassa räjähti.
Taustalla oli voimalan henkilökunnan mielipuolinen koe, jonka tarkoituksena oli selvittää, kuinka pitkään voimalan sähköä tuottava turbiini pyörisi ilman sinne syötettävää höyryä. Samalla reaktorin suojajärjestelmät kytkettiin pois päältä.
Seurauksena oli reaktorin ylikuumeneminen, josta seurasi hirvittävä räjähdys. Reaktorin 300 tonnia painava suojakansi lensi kymmenien metrien korkeuteen, rikkoi voimalan katon ja murskasi sen seinät.
Räjähdys tappoi välittömästä 24 voimalan työntekijää ja kuusi palomiestä, jotka tulivat sammuttamaan paloa.
Sitä kuinka paljon uhreja on tullut runsaan kahden vuosikymmenen aikana, ei kenelläkään ole tarkkaa lukua.
Heitä on täytynyt olla ja on hirvittävä määrä, sillä räjähtäneestä nelosreaktorista tulleen säteilyn määrä vastasi noin 500 Hiroshiman atomipommia, Kiovassa sijaitsevan Tshernobyl-museon edustaja Ljuba Pikulia sanoo.
Henkensä ja terveytensä menettäneitä täytyy olla valtava määrä siksikin, että pelastus- ja puhdistustöihin määrättiin kaikkiaan 600 000 ihmistä eri puolilta Neuvostoliittoa.
Nämä niin sanotut likvidaattorit tai ”biorobotit” sammuttivat paloa, tukahduttivat voimalassa käynnissä ollutta ydinreaktiota tai kaivoivat tunnelia reaktorin alle, jotta sen sydän ei olisi valunut maaperään.
Kuolettavan taistelun eturintamaan joutuivat ne neuvostoarmeijan varusmiehet, jotka laitettiin täysin riittämättömin suojavarustein ja pelkät lapiot kädessä raivaamaan nelosreaktorin viereisiä kattoja tappavan radioaktiivisista grafiittihiilen kappaleista.
Heille annettiin mahdollisuus suorittaa kahden vuoden asepalvelus kahdessa minuutissa Tshernobylissa.
Kukaan heistä ei tuolloin tiennyt, mikä oli näiden kahden minuutin hinta.