Olen tottunut käymään harvojen Helsinki- (loma- tai työ) reissujeni aikana vähintään Ateneumissa, Amos Rexissä ja Kiasmassa. Pääsiäisen pikavierailulla ehdin noista huippumuseoista vain Kiasmaan, sillä tärkeämpää oli tavata pikapikaa lapsia, lastenlapsia ja kaukaisia serkkuja. Kiitokset Annukan & Leon koko perheelle vieraanvaraisuudesta sekä Englannissa asuvalle tyttärelleni Christinalle, joka oli paikalla Käpylän “kokoontumisessa” lastensa kanssa kuten myös yllätysvieras Varsinais-Suomesta, pikkuserkku Anne (kahden aikuisen lapsensa kanssa).

Pääsiäismatkailua

Pääsiäinen sopii hiljentymisen lisäksi museokäynteihin, kirkkokonsertteihin, rippijuhliinkin. Juuri sellainen vietettiin Oulussa Tuija-vaimoni siskon tyttären perheessä vähän ennen pääsiäistä. Nyt Helsingissä muuten oli viikonloppuna, pääsiäissunnuntaina ja maanantaina aika hiljaista kun väki matkustaa pienilläkin lomilla etelään tai pohjoiseen.

Yllättävän monella suomalaisella keskiluokan edustajalla on yhä varaa matkustella, jopa lennellä, kun köyhälistöä kuritetaan kovilla leikkauksilla ja irtisanomisilla. Olisiko niin, että Suomi-Äiti kestää vielä jotenkuten ( juuri mistään ja usein toisista vähäosaisista piittaamattoman ) vahvan keskiluokkansa turvin. Vain työväki lakkoilee ja protestoi (aiheesta!) ja ryysyköyhälistö pysyy hiljaisena nyrkkiä taskussa puristellen. Ei käy kateeksi opiskelijoita, työttömiä ja yksinhuoltajia. Se lista on pitkä, siis se porukka mikä saa Orpo-Purran halllituksen tekoset nykyisin maksettavakseen. Seuraavana listalla lienevät köyhät eläkeläiset ja pienpalkkaiset veronmaksajat (?) – eivät rikkaat kuponkien leikkaajat ja paratiisisaarten “verosuunnittelijat”

Kiasman Beier-Fujiwara-kaksikko

Mutta mennään asiaan, kulttuuriin pariin.Ymmärrän kokemukseni, koulutukseni ja harrastusteni vuoksi jotakin historiasta, kirjallisuudesta ja elokuvasta. Taiteesta vähemmän. Silti meillä taidenäyttelyjen harrastelijakävijöilläkin saa olla omat mielipiteemme niin sanotusta “tasosta” silloin kun liikumme taidemuseoissa, esim Kiasmassa.

Aina on terveellistä järkyttyä ja vähintäänkin yllättyä jostakin taiteilijasta tai tyylistä – ja inhota tasapaksuisuutta tai pelkkää muotivirtailua. Kyllä taiteen tehtävä on puhutella ja löytää uusia näkökulmia, kritisoida ja protestoida valtavirtaakin. Se on selvä, mutta “sanoma” jäi tällä kertaa vähän epäselväksi esim Kiasman ylimpien kerrosten kahden taiteilijan teosten katselmuksessa. Siellä olivat esillä Nina Beier & Simon Fujiwara. Parivaljakon taidetta voi tutkailla aina syksyyn saakka (Beier 22.3. – 8.9. 2024; Fujiwara 1.3.-13.10. 2024). Molemmat ovat nyt laajasti esillä ensi kertaa Suomessa.

Yläkerran, siis Kiasman viidennen kerroksen isossa pääsalissa Nina Beierin pari mekaanista liikkuvaa härkää ja kiven kaltaisiin möykkyihin (?) hakatut pelkkää naisten alapäätä edestä ja takaa esittävät veistokset häpykarvoineen herättivät minussa lähinnä myötähäpeää. Jopa suomalaisessa mediassa paljon puhuttu ja kritisoitu videona liikkuva “saamelaisnaisten pyllykuvasto” samasta aiheesta ja kuvakulmasta nähtynä pistää aidosti miettimään ja saa aikaan enemmän assosiaatioita. Ne ison salin Beierin kivipaadet, joiden päälle oli asetettu muutama kappale suklaapatukoita vaikuttivat lähinnä mainosmarkkinoilta makean ystäville, “kivisen tien kulkijoille(?)”.

Tiedän kyllä Beierin monipuolisuuden; hän on myös kuulu performanssitaiteilija, mutta tähän puoleen en ehtinyt tutustua. Enemmän nyt esillä olevista töistä mieleen jäi halpahintainen ja tarkoituksellisen helposti katsojaan uppoava “muodikkuus”.

Simon Fujiwara (s.1982) liikkuu kuten Beierkin todella laajalla skaalalla ja sekatekniikan puolella. Hän pistää kyllä itsensä peliin, mutta omakohtaiseksi mainostettu “Syfilis-kuppatarina” oli lähinnä pelkästään historiaa toistava. Aitoa minää Fujiwara etsiskelee monin tavoin Kiasma-töissään, mutta esimerkiksi suomalaisuutta kritisoivat “pilapiirokset” klassikkomaalauksistamme jäivät aika ontoiksi reklamaatioksi, syötiksi suomalaisille – kuten monet videotkin.

WHO-nimisen karhun “identiteettikriisi” oli sinänsä vitsikäs ja hauskasti toteutettu piirroselokuva, mutta videoinstallaatio “Joanne” (2016) liikaakin julkkiselämäkertojen pauloissa. Sen päähenkilö on Fujiwaran oma taideopettaja, jonka alastonkuvat levisivät julkisuuteen ja aiheuttivat skandaalin. Nyt Joanne yrittää kaikin keinoin saada imagonsa hallintaan Fujiwarankin avulla. Tai ehkä päinvastoin (?) Kun totuutta etsitään puhdistamalla mainetta hyvinkin kyseenalaisesti, se ei välttämättä puhuttele. Sääliäkö pitäisi? Jotenkin tulee mieleen Andy Warhol-markkinat, väärinymmärretty Marilyn? – uuteen köyhempään potenssiin alennettuna versiona?

Kokoelmanäyttely “Kuin kotonaan”

Kiasmassa on esillä toisessa ja kolmannessa kerroksessa koko vuoden ajan (12.1.2024 – 12.1.2025) myös kantaa ottava Kansallisgallerian kokoelmista koottu näyttely “Kuin kotonaan”. Siinä katsojaa haastetaan ottamaan kantaa nykytaiteen eri puoliin– ja se kyllä onnistuu joka salissa! Identiteetistä on edelleen kyse, aidoista ihmissuhteista ja pallomme tulevaisuudesta, jos nostalgiastakin, ja monista unelmista. Pääosassa ovat nyt suomalaiset taiteilijat, mutta joukossa muutama ukomaalainenkin, vähemmän esillä ollut nykytaiteilija. Tässä osastossa viihtyy niin aikuinen kuin lapsi ellei kiirettä pidä.

Videoinstallaatiot ja lyhyet dokumenttielokuvat tai mielenkiintoisten henkilöiden haastattelut ovat olleet jo vuosia Kiasman eri teemoja valottavia taideteoksia. Elokuvahulluna pidän ratkaisua oikeana ja aina enemmän ja enemmän taiteen rajoja rikkovana tyylikeinona.

Veistoa, vettä, rokkia ja radioaaltoja

Liettuan Vilnassa asuva Anastasia Sosunova tekee taidetta videoiden, grafiikan ja kuvanveiston kautta. Kiasman “Agents”-teoksessa kaksi päähenkilöä keskustelee taiteesta, traditioista, identiteeteistä…auton takapenkillä. Kuvat kulkevat kuitenkin kansanperinteessä ja erityisesti liettualaisen puunveiston “jumalakuvaston” kautta, mitä analysoidaan syvältäkin. Keskustelijoiden viisaat puheenvuorot ovat taustalla, mutta videon edetessä itärajalla asuvan mieleen tulee ihan muuta: vuosittaiset Ilomantsin karhunveistokisat – tai Eeva Ryynäsen ateljee, massiiviset “moottorisaha”teokset ja hänen miehensä kanssa veistämä Paaterin puukirkko Lieksan jylhissä metsämaisemissa. Ja vielä toinen huikea puunveiston Mekka: taiteilija Kronid Gogoljevin ateljee rajan takana Sortavalassa.

Erinomaisen ajankohtaista ilmastokritiikkiäkin oli Kiasmassa tarjolla:. Joonas Hyvösen teos “Wet Planet Records” luo uutta nuorisokulttuuria ekokatastrofin aiheuttaman vedenpaisumuksen jälkeen. “Kun maailma on veden vallassa, virtuaalitodellisuus on turvasatama, jossa rakentaa uusia yhteisöjä. Digitaalisuus on sekä Hyvösen teosten väline että niiden aihe.”, kertoo esittelyteksti.

Upea nuori rakkaus puristuu esiin Jouko Lehtolan rohkeisiin valokuviin perustuvassa kollaasissa, jossa nuorten rokkareiden tunteiden kuvaus on äärimmäisen herkkää ja ihastumisvaiheen rakkautta ilmentävä valokuvien sisäinen aitous ja rentous (jopa kaikessa alastomuudessaan!) valloittavaa. Lehtolahan (1963–2010) tunnettiin juuri nuorisokulttuuria kuvaavista sekä yhteiskunnallisia aiheita sivuavista valokuvasarjoista.

Cildo Meireles ( s.1948 ) on brasilialainen käsitetaiteilija, jo veteraani installaatiotaiteen mestari ja kuvanveistäjä. Hän erottautuu juuri installaatioilla, joista monet ovat protesti Brasilian poliittiselle sorrolle. “Babel”-niminen teos pysäyttää Kiasma-kulkijan pelkästään koollaan. Se on menneen ajan eri radiovastaanottimista koottu yli viisimetrinen Babelin torni, jonka radiot ovat päällä ja esittävät kukin omaa ohjelmaansa. Radioaallot ja radiot kertovat tässä Meirelesin monumentttitaiteessa samalla myös menneen teknologian, uutisoinnin ja viihteenkin vaiheista. Nostalgia puhuu näin modernissakin taiteessa.

Öisinajattelija