Venäjän hyökättyä Ukrainaan, sodan julmuudet ja kasvava militarismi ovat olleet  tiedotusvälineiden kestoteema. Väkivaltainen kuvastokin on jatkuvasti mediassa esillä, erityisesti some-keskusteluissa ja skandaaleja paisuttavassa keltaisessa lehdistössä. Lapset ovat olleet milloin uhreina milloin propagandan kohteina niin Ukrainassa, Venäjällä kuin nyt puolen vuoden ajan Lähi-Idässä, Israelin jatkaessa Gazan pommituksia.

Lapsia on myös kasvatettu militaristisessa hengessä, viholliskuvia maalaten monessa maassa, kautta aikojen. Kun militaristinen ajattelu heijastuu 2024 myös selvästi Suomen oikeistohallituksen raja-,sisä- ja ulkopolitiikkaan, on hyvä palata vähän ajassa taaksepäin.

Ohjaaja Ville Suhonen tekee tämän vakuuttavasti maaliskuun lopulla 2024 ensi-iltaan tulleessa dokumenttielokuvassa Sodan ja rauhan lapset (2024). Sen pääteema on lapsiin kohdistuva militaristinen kasvatus ja suora propaganda Suomessa, aina 1920-luvun lopulta II maailmansotaan. Suhonen on myös edellisessä Ikuiseen rauhaan -dokumentissaan kuvannut militarismia aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen kohtalon kautta eikä hän muutenkaan ole aiheissaan viljellyt muodikkaita teemoja ( ks. esim. dokumentit Ompelijatar tai Jäämarssi ).

 

Militarismin “merkkimiehet”

Sodan ja rauhan lapset alkaa kansalaissodan päätyttyä muutaman merkittävän, 1920-30-luvulla vaikuttaneen kotimaisen kasvatuksen ja ” maanpuolustuksen ” uranuurtajan kiihkoisänmaallisen sanoman esittelyillä. Arvo Ylppö, Elias Simojoki ja Tahko Pihkala ovat eri tavoin, kuvin ja sanoin esillä ja heidän sotilaallinen hurmoksensa näkyy ja kuuluu. Simojoki oli “heimoaatteen” vaalijana ja isänmaallisen IKL-puolueen nokkamiehenä varsinainen körttiläinen kansankiihottaja Kiuruvedeltä, Pihkala valjasti kehittelemänsä pesäpallon sotilaallisiin tarkoituksiin ja Ylppö oli huolissaan Suomen surkeista lapsiluvuista ja kasvatuksesta perivihollisen naapurina.

Militaristinen ajattelu yhdisti heitä kaikkia kuten sitten 1930-luvulla myös partioliikettä, sujeluskuntia, Lapuan liikettä, ns. Sinimustia kuten myös Lotta Svärd-järjestöä. Eipä olisi uskonut, ellei olisi dokumentissa nähnyt sotilasasuihin puettuja ja äkseeräämiseen ja marsseihin pakotettuja suomalaislapsia, jotka tekevät kunniaa Adolf Hitlerille! Pienetkin lapset saatiin helposti mukaan leikkimään sotaa puupyssyjen kanssa ja vähän isommat “sotilaspojat” ja “pikkulotat” harjoittelemaan jo oikeaa ampumista ja leiriytymistä maasto-oloissa.

Natsi-Saksa ja Adolf Hitler oli suomalaiseliitin ja median suosiossa 1930-luvulla. Niinpä esim Rauhanliiton puheenjohtaja Feliks Iversen tuomiittiin suuriin sakkoihin, kun hän uskalsi Adolfia arvostella pikku lehdessään; loukkasi muka Hitlerin kunniaa (?)

Suomen historianopetus ja kasvatusopit olivat muutenkin 1930-luvulla kovin militaristisia kun niitä katsoo erilaisesta näkökulmasta. Dokumentti ei kaunistele todellisuutta. Katsoja näkee harvinaisia otteita niin arjesta, koulumaailmasta kuin kovasanaisesta maanpuolustuksen markkinoinnista. Liikkuvat kuvat, muutamat kotimaisten elokuvien kohtaukset, otteet kotielokuvista ja valokuvat sekä piirrokset sommitellaan osaavasti tarinaan, musiikkiin ja laulujen sanoihin. Loppukuvissa omaa karmeaa kieltä kertovat arkut ja hautajaiskulkueet…

 

“Jätin kertojan äänen ja selostustekstit pois!”

Haastattelussa ohjaaja Ville Suhonen painottaa, että jätti tietoisesti selostustekstit pois. Näin kuvat puhuvat puolestaan ja oivallukset syntyvät, jos syntyvät, katsojan omassa päässä. Tarkkaavaiselle katsojalle jää tilaa ja pohdittavaa. Mikäli tuntee vähänkin Suomen historiaa, pysyy kyllä hyvin kärryillä. Suhonen toteaa:

“ Sodan ja rauhan lasten filmimateriaali on KAVIsta (elokuva-arkisto – P.S.) ja YLEstä. Aloin suunnitella dokumenttia jo kahdeksan vuotta sitten, joten kyllähän tuota arkistojen penkomista on ollut. Teimme ensimmäisiä demoja varmaan noin kuusi vuotta sitten. Mitään erityisen piilotettua ei ollut, mutta toki esim. värilliset kotielokuvaotokset ovat sellaisia, joita ei ole paljon käytetty, jotakin ei lainkaan”.

Myös selkeää sodanvastaista aineistoa oli tarkoitus käyttää aluksi, mutta toisin kävi: “Mukana oli jossain vaiheessa myös työväenliikkeen aineistoa liittyen lasten ja nuorten kasvatukseen, mikä olisi tuonut elokuvaan hiukan vastakkainasettelua, mutta loppujen lopuksi se näyttäytyi niin marginaaliselta tuolloisen yhteiskunnan ilmapiirissä että se olisi jäänyt enempi kuriositeetiksi ja fokus olisi hajonnut.”

Lopuksi Suhonen vastaa kysymykseen tulevista töistä melko pessimistisesti:

“Rahoituksen saanti on mennyt niin haastavaksi, että voi olla että tällaisten dokumenttien teko jää nyt tähän.”

 

Jälkikirjoitus: Metsä ja luonto Ville Suhosen tuotannossa

Ville Suhonen on todella monipuolinen ohjaaja – ja myös kirjailija & käsikirjoittaja. Ura kirjoittajana alkoi Poika ja Ilves –elokuvasta. Käsikirjoitus kasvoi romaaniksi 25 vuotta sitten, sai jatko-osankin vähän myöhemmin. Nuoret ja luonto ovat olleet Suhosen kirjoitustyössä muutenkin keskiössä. Hän on paitsi yli 30 lyhytelokuvan ohjaaja, myös Suomen Kirjailijaliiton jäsen.

Tänään pitkänä perjantaina 29.3.2024 TV 1 esitti sopivasti aamutuimaan Ville Suhosen palkitun ja kehutun kulttuurihistoriallisen luontodokumentin Metsän tarina (2012). Myös sen käsikirjoitus on jalostunut hienoksi luontokirjaksi. Metsän tarinan aikajana on pitkä ja kertomus suomalaisesta metsäsuhteesta valloittava. Myös Suhosen kanssa työskennelleet kuvaajat tekevät loistavaa laatutyötä villiä metsäluontoa, kasveja, hyönteisiä ja perinteisiä metsän eläimiä ja erityisesti eri lintulajejakin kuvaten. Muinaiset suomalaismetsän myytit ja tarinat osuvat kohdalleen eikä sitä luontoa usein raiskaavaa ihmistä nähdä kuvissa lainkaan!

HUOM! Ville Suhosen uusin dokumentti Sodan ja rauhan lapset esitetään pikavauhtia myös Joensuussa isolla kankaalla, nimittäin Kino Sihis -näytöksessä perjantaina 12.4.klo 17.00 alkaen.

Susirajan virallinen Öisinajattelija