Vasemmistoliitto on Oulun puoluekokouksen jälkeen työstänyt lukuisen määrän ohjelmia ja kannanottoja. Tässä lista merkittävimmistä:
– Oulun puoluekokouksen asettamat vasemmiston tavoitteet 2016–2019
– Vasemmiston sote-malli
– Vasemmiston varhaiskasvatusohjelma
– Suomen turvallisuus rakennetaan yhdessä
– Vaadimme Suomeen maailman puhtainta sisäilmaa
– Vasemmistoliiton taide- ja kulttuuripoliittinen ohjelma
– Alue- ja kaupunkipoliittinen ohjelma
– Vasemmistoliiton tulevaisuusohjelma inhimillisen Suomen puolesta
– Oikeus oppia niin paljon kuin haluat – Vasemmistoliiton suuntaviivat jatkuvan oppimisen yhteiskunnalle
– Vasemmistoliiton ilmasto-ohjelma: Ilmastonmuutos ratkaistaan yhdessä
– Vasemmistoliiton sosiaaliturvamalli – kohti vapaiden ihmisten luottamusyhteiskuntaa
– Koulutus- ja tiedepoliittinen poliittinen ohjelma: Jatkuva oppiminen ja koulutuksen tasa-arvo kärkitavoitteiksi.
Vasemmistoliiton perinteessä elää painokkaasti Kalevi Kivistön kristillis-sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja Claes Anderssonin kulttuuriliberaalinen näkemys. Suvi-Anne Siimes hallitsi valtiontalouden, Paavo Arhinmäki byrokratian ja Martti Korhonen kunnallispolitiikan Kivistön ja Anderssonin asettamissa kehyksissä, ilman sen suurempia pyrkimyksiä.
Nyt on toisin. ”Inhimillinen Suomi”, ”Oikeus oppia niin paljon kuin haluat”, ”Kohti vapaiden ihmisten luottamusyhteiskuntaa”, ”Ilmastonmuutos ratkaistaan yhdessä” kertovat uuden alun itävän ajattelussa, ja myös toiminnassa, kuten ehdotuksissa vaaliohjelman laaja-alaisemmasta työstämisestä ja jäsenäänestyksestä koskien hallitukseen menoa.
Miten voisi luonnehtia tätä uutta asentoa? Minulle se aukeaa yrityksenä rakentaa yhteisötaloudellinen perusta oikeudenmukaisuudelle, tasa-arvolle ja kulttuuriselle liberalismille, vai mitä sanotte esimerkiksi tästä ”Kohti vapaiden ihmisten luottamusyhteiskuntaa” -ohjelman perustelusta perustulon toteuttamiseksi:
”Nykyiset mittarit tunnistavat vain osan siitä vauraudesta, jotka yhteiskunnassa syntyy joka päivä. Ei ole mahdollista tai järkevää mitata kahden leikki-ikäisen lapsen ystävyyttä, vaikka juuri siinä kehittyvät monet työelämän ydintaidot. Mihinkään eivät kirjaudu isoäitien paistamat piirakat ja metsistä noukkimat marjat, vaikka ne helpottaisivat merkittävästi ruuhkavuosia elävän perheen taloudenpitoa. Edelleen jää kirjaamatta se nuorten keskinäisessä kanssakäymisessä toteutettu kielen tuotekehittely, jolla mainostoimistot ovat tahkonneet miljoonia. Samalla tavoin tunnistamatta jää se ihmiskunnan historian aikana kasaantunut tieto, osaaminen ja teknologinen perintö, jolle esimerkiksi digitalisaatio ja muu tuotannon tehostuminen perustuu.
Poliittisessa keskustelussa vaurauden syntymistä kuvataan usein kakkuna, joka leivotaan yrityksissä ja jaetaan julkisella sektorilla palveluina tai tulonsiirtoina. Vertauskuva jättää huomiotta, että yritystoiminta tosiasiassa nojaa moniin julkisesti rahoitettuihin tekijöihin: koulutettuun terveeseen työvoimaan, vakaaseen oikeusjärjestelmään ja perustutkimukseen. Julkisen ja yksityisen sektorin välillä siis suinkaan ole kyse elättäjästä ja elätistä, vaan yhteistoiminnasta.
Meillä on siis paljon erilaista yhteisvaurautta, jonka taloudellinen merkitys on ilmeinen, vaikka sen hyödyntäjä ei siitä mitään maksaisi. Tästä syystä arvon synty on kollektiivinen ja hankalasti jäljitettävä prosessi, josta vain osa tapahtuu vaihtosuhteisena työnä.
Kun kaikkea arvoa ei ole mahdollista palauttaa sille, jonka työstä se on peräisin, on oikeudenmukaista jakaa osa siitä yhteisön jäsenten kesken tasan. Siten kaikille jaettava universaali tulonsiirto voidaan sosiaalietuuden ohella ymmärtää myös ”kansallisena osinkona”, osuutena yhteisvauraudesta.”
Tässä on kysymys sosiaalisista investoinneista. Ajatus kulkee jotensakin niin, että olemme kaikki ja alati tuottajia, vähintäänkin elämän ylläpitäjiä. Siten kaikki toimemme kotona, lähiyhteisöissä ja julkisista talouksissa ovat tuottavia – eivät vain kuluttavia. Tuotamme siis arvoa, yhteisvaurautta, useimmiten vielä yhdessä toisten kanssa. Tätä kaikkea arvoa ei kuitenkaan kirjata julkiseen tilinpitoon kuin toiselta puolen, siis siltä osin kun sen tuottaminen on aiheuttanut kuluja.
Siten yhteisövoima on taloudellisesti tuottavaa ja vielä erityisellä tavalla: se ilmaisee julkisen, yhdessä julkisesti asetetun arvon, tavoitteen ja sen toteutumisen. Sen sijaan kaikkialla vilahtava elinvoima perustuu lähtökohtaisesti kilpailussa realisoituvaan vaihtoarvoon – tosin yhteisöllisesti ja julkisesti asetetussa ja maksetussa kehyksessä. Vaihtoarvolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin turvata uuden arvon tuottaminen.
Tuulten halkaiseminen
Vasemmistoliitolla on nyt kaksi keskeistä haastetta. Ensinnäkin: rakentaa uskottava ja perusteltu talouspoliittinen näkemys siitä kuinka nyt työstetyt ohjelmat – siis julkisesti ja yhteisöllisesti asetetut arvot – perustuvat ja on toteutettavissa yhteisötalouden pohjalta.
Toiseksi: toiminnallistaa laaditut ohjelmat osaksi käytännön työtä, erityisesti osaksi edessä olevien monien vaalien kampanjoita. Opintopiireille olisi kysyntää!