Jos Suomessa on asioita, joista ”ei saa keskustella”, niistä varmaankaan yksi ei ole taistolaisuus. 70-luku on ohi ja Neuvostoliitto kaatunut, mutta taistolaisuus on edelleen tapetilla jatkuvasti – välillä sen vetää esiin Ben Zyskowicz, välillä taas Pirkko Saisio. Saision kohdalla tämä liittyy jonkinlaiseen itsepuhdistumisen riittiin, jota monet taistolaisliikkeessä ovat olleet ovat eri tavoilla harjoittaneet.
On toki myös selkeää, miksi Ben haluaa puhua edelleen taistolaisuudesta. Taistolaisuutta vastaan käyminen on edelleen suomalaista oikeiston suuri sankarimyytti, hyvän ja pahan eeppinen taistelu, jossa silloinen kokoomuksen oikeistosiipi seisoi hyvän puolella, taistolaista tyranniaa vastassa. Vähän toisenlaista oikeistoa edustavan Suomen Sisun Maassa maan tavalla -historiikista välittyy se, miten järjestön perustajat olisivat kovasti halunneet olla antikommunisteja, mutta kun se kommunismi oli jo suurelta osin tuhoutunut, tähän ei oikein ollut tilaisuuksia.
Tämän vuoksi onkin sitten kehitelty useita teorioita siitä, mikä olisi nykyajan taistolaisuutta. Suomen Sisulle se on monikulttuurisuus, Saisiolle ’ultrafeminismi’, toisille ympäristöaate, kolmansille anarkismi, voipa joku vasemmistolainen sanoa vaikka kokoomusnuoriakin nykyajan taistolaisiksi. Ongelma on se, että sanat tarkoittavat asioita, niin myös sana ”taistolaisuus”. Taistolaisuutta, siinä muodossa kuin se 70-luvulla oli, oli neuvostomyönteistä, puhdasoppista marxismi-leninismiä. Nykyajan ”taistolaisia” eivät ole jotkut satunnaiset tahot joista termin käyttäjä ei pidä, vaan ne, jotka jakavat nyt neuvostomyönteisen, puhdasoppisen marxismi-leninismin.
Toki neuvostomyönteisyys tarkoittaa eri asiaa kuin 70-luvulla, koska Neuvostoliittoa ei enää ole. Edelleen kuitenkin on marxisti-leninistejä – ja ihmisiä, jotka haluavat selittää Neuvostoliiton tekemisiä mahdollisimman positiivisessa valossa. Kyseinen ryhmä on kuitenkin niin pieni, ettei siitä oikein ole uhaksi. Ainakin alle 65-vuotiaiden joukossa poliittisesti aktiivisten tapausten lukumäärä tuskin kasvaa kovin suureksi, ei välttämättä edes kolminumeroiseksi. Toisin kuin esimerkiksi harvalukuiset uusnatsit, neuvostomyönteiset puhdasoppiset marxisti-leninistit eivät myöskään muodosta konkreettista katuväkivallan uhkaa.
Herääkin kysymys; miksi oikeisto ei ole tyytyväinen tähän? Luulisi, että taistolaisuuttakin olisi helpompi vastustaa, kun se on huomattavasti vähemmän voimakas kuin aiemminkin. Tässä päästään kuitenkin taistolaisten etsimisen ytimeen: se on hyvä vihollinen, koska taistelemalla kuvitteellisia taistolaisia vastaan voi kuvitella olevansa demokratian puolella, ja demokratian puolella oleminen on heti hienomman kuuloista kuin vaikkapa leikkausten puolella oleminen.